Valo
Olen lakannut katsomasta televisiota, koska huomaan ärsyyntyväni ja joskus jopa raivostuvani, kun joudun kohtaamaan kaiken sen ryönän, jota nykyään nimitetään "televisioksi". Varsinkin mainokset saattavat minut sietokykyni äärirajoille. Varsinkin ohjelmasisällöt saattavat minut sietokykyni äärirajoille. Eilen koin suunnatonta ahdistusta, kun odottelin Southparkin alkua ja MTV:lla parikymppiset pullamössöt laskivat mäkeä stigoilla (tarkoituksenaan loukata itseään idioottimaisissa tempuissa, joissa yleensä pointtina on laskea jotakin kiinteää estettä päin) ja joku oli vieläpä keksinyt tehdä siitä 100:nnen samanlaisen, idioottimaisen ohjelman ja antaa näille idioottimaisille pullamössöille vielä rahaa siitä, että he laskevat stigoilla seiniä päin. Voi Vittu.
Täsmälleen samasta syystä en voi lukea enää uutisia. Niiden lukeminen saattaa minut voimattoman ja sielua kuluttavan raivon valtaan. Miksi? Koska uutistodellisuus ei ole mitään muuta kuin todiste tämän läpimädän ihmiskunnan kuvottavasta alennustilasta, ihmisrodun tyhmyydestä, aikamme sairaalloisista pinnallisista arvoista, aatteettomuudesta, rakkaudettomuudesta ja helvetillisestä syöksykierteestä kohti vääjäämätöntä tuhoa. Yritä siinä sitten olla positiivinen, yritä suunnitella elämääsi 10 vuotta eteenpäin, haaveilla, nukkua yösi hyvin. Olen huomannut, että kaikki Aasian tietämättömät ja kouluttamattomat ihmiset ovat onnellisia ja osaavat olla onnellisia (kaikesta köyhyydestä ja kurjuudesta huolimatta) ehkä juuri siitä syystä, ettei heidän tarvitse tietää. Ei tarvitse kantaa tätä kaikkea huolta mukanaan. Entä 50 vuoden päästä? Entä minun lapseni? Minun lapsenlapseni? Sitä heidän ei tarvitse itseltään kysyä, ei niin kuin meidän.
Jos olisikin vain tämä päivä, huominen. Jos huoleni olisivatkin vain omiani, korkeintaan läheisteni, korkeintaan yhteisön, jossa elän. Sen sijaan päivästä päivään minun huolteni taakka kasvaa ja ulottuu yhä pidemmälle sinne jonnekin, missä minulla ei ole tippaakaan vaikutusvaltaa, huolimatta siitä kuinka hyvin elän elämäni, kuinka ekologisesti, silti maailman merissä ei ole pian kalaa, silti liian monia riistetään, silti elän keskellä yhteiskuntaa, jossa itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä on tehty ihailtavia ja tavoiteltavia ominaisuuksia, siinä missä epäitsekkyys ja välittäminen kuuluvat vain vasemmistolaisille ja hipeille. Se on se voimattomuus, jota en voi sietää. Se tekee vihaiseksi, pettyneeksi, ahdistuneeksi. Se saa vihaamaan kaikkia ja kaikkea, se ei tee hyvää minulle eikä minun elämälleni.
Siksipä en lue uutisia, enkä katso televisiota. Minä olen kyllästynyt tuntemaan ahdistusta asioista, joihin en voi vaikuttaa. Olen kyllästynyt tuntemaan syyllisyyttä. Se, onko maailman merissä tonnikalaa, ei ole minun huolenaiheeni, eikä sen kuuluisi olla yhdenkään yksittäisen ihmisen huolenaihe. Sitä varten meillä on olemassa valtio. Hallitus. EU. YK. Tai helvetti, pitäisi olla. Kaikki ne ihmiset, joilla on valta, mutta jotka eivät koskaan tunnu käyttävän sitä valtaa mihinkään muuhun kuin ihmiskunnan terminaalivaiheen edesauttamiseksi.
Olin onnellinen, kun kävelin laosilaisen viidakkokylän tomuisilla poluilla. Olin onnellinen kun vihreä käärme kiemursi puunvartta pitkin, vesipuhveli tuhisi pensaikossa, aurinko häikäisi silmiäni vuoren takaa, koko maailma siritti ja sirisi, kuhisi ja kiemurteli, vastaantulijan silmissä samaa onnea kuin omissanikin. Enkä tiennyt tästä mistään mitään, en muistanut enkä tahtonutkaan muistaa. Että jonain päivänä, ei ehkä kovin kaukana tästä, tämäkin kaikki on ehkä ikuisiksi ajoiksi kadonnut, menetetty. Onni on tietämättömyyttä. Tietämättömyys on viattomuutta. Jos nyt saisin valita, haluaisin olla tietämätön.
Yritän keskittyä tähän hetkeen, olennaiseen. Ikkunoiden puhdistukseen, jaloissani (vuoden kaipauksen jälkeen!) touhuaviin lemmikkieläimiin. Siihen, että iltaisin saa nukkua rakkaansa vieressä. Että kaikki on hyvin. Hengitän; sisään, ulos. Aurinko paistaa, iltaisin se laskee. Mutta minua kaivertaa levottomuus. Stressi. Pelko. Ahdistus. Miksi näitä tunteita pitää paeta maassa, jossa asiat ovat oletetusti paremmin kuin missään muualla? Öisin herään usein siihen, että sydän takoo rinnassa. Viikko sitten jähmetyin paniikista keskelle kauppakeskuksen käytävää. Kukaan ei katsonut minua silmiin, ihmiset kävelivät toistensa ohi kuin elävät kuolleet, joista kaikki ihmisyys oli riisuttu ja piilotettu normin taakse. Älä kommunikoi ventovieraan kanssa. Älä osoita välittäväsi. Älä kiinnostu, älä tuijota, älä pidä ääntä. Kesti kauan, että paniikki loppui ja pääsin taas liikkeelle. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana minua pelotti olla julkisella paikalla suomessa, eikä se johtunut mistään muusta kuin siitä, että ihmiset käyttäytyivät normaalisti.
Muutama viikko sitten pieni poika oli raahautunut jalastaan bussin perässä pysäkinvälin verran. Hämeenkadulla. Pysäkinvälin. Eikä kukaan tehnyt mitään. Siinä matkalla kymmenet, ellei sadat, ovat nähneet mitä tapahtuu. Eikä kukaan tehnyt mitään. Minusta tämä ei ole vain huolestuttavaa, vaan se on ihan helvetin pelottavaa. Minä en pelännyt Delhin slummeissa raiskatuksi tai tapetuksi tulemista, sitä että koiralauma raatelee minut. Mutta minä pelkään saavani turpaani keskellä hämeenkatua, koska luultavasti kukaan ei tule minua auttamaan.
Onneksi ympärilläni on niitäkin, jotka välittävät. Mutta he eivät olekaan normaaleja ihmisiä. He eivät mahdu normiin, he ovat liian erikoisia. He saattavat jutella ventovieraille, kantaa heidän ostoskassejaan. He saattavat kysyä : "tarvitsetko apua?", jos joku apua tarvitsevalta näyttää. He välittävät aidosti sellaisistakin asioista, jotka eivät heille kuulu. Miksi tunnekylmyys ja täydellinen sosiaalisten taitojen puute on tullut osaksi normaalia? Miksi elämänilo, välittäminen, nauru ja välittömyys ovat kiellettyjä? Miksi bussissa minua tuijotetaan vihaisesti, kun nauran isoon ääneen ystäväni vitsille? Miksi keskinkertainen mulkosilmäinen suvaitsemattomuus, viha ja negatiivisuus on normaalimpaa kuin aidosti inhimillinen oleminen? Minä en ymmärrä. Tässä maassa on jotain hyvin, hyvin, hyvin pahasti vialla.
Minä jaksan (vaikka en jaksaisikaan) kysyä samoja kysymyksiä. Kuten sitä, miksi kaikkialla idiootit saavat päättää asioista. Idiootit. Jotkut ihmiset ovat idiootteja, teki heille mitä tahansa, koulutti miten paljon tahansa, puki miten hyviin vaatteisiin, aatteisiin, tai statuksiin. Heidän aivojensa kapasiteetti ei ole tarkoitettu käsittelemään suurta määrää tietoa. He eivät ole kyvykkäitä vastuullisuuteen, loogiseen päättelyyn, viisaaseen ja kestävään päätöksentekoon, saatika toisten ihmisten kyvykkyyden määrittelemiseen. Mutta silti heitä näkee kaikkialla, käsissään valtaa, isoa ja pientä, jota he sitten käyttävät mielin määrin, joten kuten, entten tentten. Vaikka joillekin näistä ihmisistä jopa kadunlakaisu voisi olla liian haastavaa puuhaa, he saavat päättää ihmiselämistä, määrärahoista, poliittisista linjauksista. Nousta itseään fiksumpien yläpuolelle, pönkittää vajavaista egoaan, tehdä olemassaolostaan tärkeämpää kuin sen ikinä pitäisi olla. Tästä me maksamme kaikki, meidän lapsemmekin tulevat maksamaan siitä, heidänkin lapsensa. Silti sen voi nähdä jatkuvan. Kaikkialla, koko ajan.
Liiallinen humanismi ei tee hyvää kenellekään. Koska tosiasia on, että ihmiset eivät ole eriarvoisia, he ovat vain kyvykkyydeltään eritasoisia. Niin kauan kun kukaan ei saa lausua tällaisia mielipiteitä ääneen, meidän yhteiskuntamme tulevat tekemään ekologisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja inhimillisesti täysin kestämättömiä päätöksiä. Huokaus.
Onneksi Boris tulee lauantaina kotiin. Eläinlapset ovat aina niin tervehdyttäviä ja voimauttavia. Sitä iloa, sitä viattomuutta! 25 vuotta odotusta päättyy, ehkä siis myös jokin ajanjakso päättyy ja toinen alkaa. Elämäni koiraihmisenä, niin kuin sen aina kuvittelin. Toiset saavat lapsia, minä saan eläimiä. Ja olen hyvin, hyvin onnellinen. Viime aikoina olen ymmärtänyt, kuinka iso asia tämä koiranhankinta minulle onkaan ollut. Yö yön perään näen unia, joissa menemme hakemaan pentuamme ja huomaamme kotona, että se on joko a) hamsteri tai b) hamsterin ja koiran sekoitus, yleensä ihan kammottavan mutanttieläimen näköinen. Alitajuista trauman käsittelyä? (Hehe, nauran.)
Menenpä tästä kuuraamaan loput ikkunat. On niin totta, että likainen ikkuna sitoo aivan älyttömästi valoa. Voi kun ihmiset kuuraisivat katseensakin samalla tavoin kuin ikkunansa. Näkisivät ulos paremmin ja saisivat valoa sisällekin.
Täsmälleen samasta syystä en voi lukea enää uutisia. Niiden lukeminen saattaa minut voimattoman ja sielua kuluttavan raivon valtaan. Miksi? Koska uutistodellisuus ei ole mitään muuta kuin todiste tämän läpimädän ihmiskunnan kuvottavasta alennustilasta, ihmisrodun tyhmyydestä, aikamme sairaalloisista pinnallisista arvoista, aatteettomuudesta, rakkaudettomuudesta ja helvetillisestä syöksykierteestä kohti vääjäämätöntä tuhoa. Yritä siinä sitten olla positiivinen, yritä suunnitella elämääsi 10 vuotta eteenpäin, haaveilla, nukkua yösi hyvin. Olen huomannut, että kaikki Aasian tietämättömät ja kouluttamattomat ihmiset ovat onnellisia ja osaavat olla onnellisia (kaikesta köyhyydestä ja kurjuudesta huolimatta) ehkä juuri siitä syystä, ettei heidän tarvitse tietää. Ei tarvitse kantaa tätä kaikkea huolta mukanaan. Entä 50 vuoden päästä? Entä minun lapseni? Minun lapsenlapseni? Sitä heidän ei tarvitse itseltään kysyä, ei niin kuin meidän.
Jos olisikin vain tämä päivä, huominen. Jos huoleni olisivatkin vain omiani, korkeintaan läheisteni, korkeintaan yhteisön, jossa elän. Sen sijaan päivästä päivään minun huolteni taakka kasvaa ja ulottuu yhä pidemmälle sinne jonnekin, missä minulla ei ole tippaakaan vaikutusvaltaa, huolimatta siitä kuinka hyvin elän elämäni, kuinka ekologisesti, silti maailman merissä ei ole pian kalaa, silti liian monia riistetään, silti elän keskellä yhteiskuntaa, jossa itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä on tehty ihailtavia ja tavoiteltavia ominaisuuksia, siinä missä epäitsekkyys ja välittäminen kuuluvat vain vasemmistolaisille ja hipeille. Se on se voimattomuus, jota en voi sietää. Se tekee vihaiseksi, pettyneeksi, ahdistuneeksi. Se saa vihaamaan kaikkia ja kaikkea, se ei tee hyvää minulle eikä minun elämälleni.
Siksipä en lue uutisia, enkä katso televisiota. Minä olen kyllästynyt tuntemaan ahdistusta asioista, joihin en voi vaikuttaa. Olen kyllästynyt tuntemaan syyllisyyttä. Se, onko maailman merissä tonnikalaa, ei ole minun huolenaiheeni, eikä sen kuuluisi olla yhdenkään yksittäisen ihmisen huolenaihe. Sitä varten meillä on olemassa valtio. Hallitus. EU. YK. Tai helvetti, pitäisi olla. Kaikki ne ihmiset, joilla on valta, mutta jotka eivät koskaan tunnu käyttävän sitä valtaa mihinkään muuhun kuin ihmiskunnan terminaalivaiheen edesauttamiseksi.
Olin onnellinen, kun kävelin laosilaisen viidakkokylän tomuisilla poluilla. Olin onnellinen kun vihreä käärme kiemursi puunvartta pitkin, vesipuhveli tuhisi pensaikossa, aurinko häikäisi silmiäni vuoren takaa, koko maailma siritti ja sirisi, kuhisi ja kiemurteli, vastaantulijan silmissä samaa onnea kuin omissanikin. Enkä tiennyt tästä mistään mitään, en muistanut enkä tahtonutkaan muistaa. Että jonain päivänä, ei ehkä kovin kaukana tästä, tämäkin kaikki on ehkä ikuisiksi ajoiksi kadonnut, menetetty. Onni on tietämättömyyttä. Tietämättömyys on viattomuutta. Jos nyt saisin valita, haluaisin olla tietämätön.
Yritän keskittyä tähän hetkeen, olennaiseen. Ikkunoiden puhdistukseen, jaloissani (vuoden kaipauksen jälkeen!) touhuaviin lemmikkieläimiin. Siihen, että iltaisin saa nukkua rakkaansa vieressä. Että kaikki on hyvin. Hengitän; sisään, ulos. Aurinko paistaa, iltaisin se laskee. Mutta minua kaivertaa levottomuus. Stressi. Pelko. Ahdistus. Miksi näitä tunteita pitää paeta maassa, jossa asiat ovat oletetusti paremmin kuin missään muualla? Öisin herään usein siihen, että sydän takoo rinnassa. Viikko sitten jähmetyin paniikista keskelle kauppakeskuksen käytävää. Kukaan ei katsonut minua silmiin, ihmiset kävelivät toistensa ohi kuin elävät kuolleet, joista kaikki ihmisyys oli riisuttu ja piilotettu normin taakse. Älä kommunikoi ventovieraan kanssa. Älä osoita välittäväsi. Älä kiinnostu, älä tuijota, älä pidä ääntä. Kesti kauan, että paniikki loppui ja pääsin taas liikkeelle. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana minua pelotti olla julkisella paikalla suomessa, eikä se johtunut mistään muusta kuin siitä, että ihmiset käyttäytyivät normaalisti.
Muutama viikko sitten pieni poika oli raahautunut jalastaan bussin perässä pysäkinvälin verran. Hämeenkadulla. Pysäkinvälin. Eikä kukaan tehnyt mitään. Siinä matkalla kymmenet, ellei sadat, ovat nähneet mitä tapahtuu. Eikä kukaan tehnyt mitään. Minusta tämä ei ole vain huolestuttavaa, vaan se on ihan helvetin pelottavaa. Minä en pelännyt Delhin slummeissa raiskatuksi tai tapetuksi tulemista, sitä että koiralauma raatelee minut. Mutta minä pelkään saavani turpaani keskellä hämeenkatua, koska luultavasti kukaan ei tule minua auttamaan.
Onneksi ympärilläni on niitäkin, jotka välittävät. Mutta he eivät olekaan normaaleja ihmisiä. He eivät mahdu normiin, he ovat liian erikoisia. He saattavat jutella ventovieraille, kantaa heidän ostoskassejaan. He saattavat kysyä : "tarvitsetko apua?", jos joku apua tarvitsevalta näyttää. He välittävät aidosti sellaisistakin asioista, jotka eivät heille kuulu. Miksi tunnekylmyys ja täydellinen sosiaalisten taitojen puute on tullut osaksi normaalia? Miksi elämänilo, välittäminen, nauru ja välittömyys ovat kiellettyjä? Miksi bussissa minua tuijotetaan vihaisesti, kun nauran isoon ääneen ystäväni vitsille? Miksi keskinkertainen mulkosilmäinen suvaitsemattomuus, viha ja negatiivisuus on normaalimpaa kuin aidosti inhimillinen oleminen? Minä en ymmärrä. Tässä maassa on jotain hyvin, hyvin, hyvin pahasti vialla.
Minä jaksan (vaikka en jaksaisikaan) kysyä samoja kysymyksiä. Kuten sitä, miksi kaikkialla idiootit saavat päättää asioista. Idiootit. Jotkut ihmiset ovat idiootteja, teki heille mitä tahansa, koulutti miten paljon tahansa, puki miten hyviin vaatteisiin, aatteisiin, tai statuksiin. Heidän aivojensa kapasiteetti ei ole tarkoitettu käsittelemään suurta määrää tietoa. He eivät ole kyvykkäitä vastuullisuuteen, loogiseen päättelyyn, viisaaseen ja kestävään päätöksentekoon, saatika toisten ihmisten kyvykkyyden määrittelemiseen. Mutta silti heitä näkee kaikkialla, käsissään valtaa, isoa ja pientä, jota he sitten käyttävät mielin määrin, joten kuten, entten tentten. Vaikka joillekin näistä ihmisistä jopa kadunlakaisu voisi olla liian haastavaa puuhaa, he saavat päättää ihmiselämistä, määrärahoista, poliittisista linjauksista. Nousta itseään fiksumpien yläpuolelle, pönkittää vajavaista egoaan, tehdä olemassaolostaan tärkeämpää kuin sen ikinä pitäisi olla. Tästä me maksamme kaikki, meidän lapsemmekin tulevat maksamaan siitä, heidänkin lapsensa. Silti sen voi nähdä jatkuvan. Kaikkialla, koko ajan.
Liiallinen humanismi ei tee hyvää kenellekään. Koska tosiasia on, että ihmiset eivät ole eriarvoisia, he ovat vain kyvykkyydeltään eritasoisia. Niin kauan kun kukaan ei saa lausua tällaisia mielipiteitä ääneen, meidän yhteiskuntamme tulevat tekemään ekologisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja inhimillisesti täysin kestämättömiä päätöksiä. Huokaus.
Onneksi Boris tulee lauantaina kotiin. Eläinlapset ovat aina niin tervehdyttäviä ja voimauttavia. Sitä iloa, sitä viattomuutta! 25 vuotta odotusta päättyy, ehkä siis myös jokin ajanjakso päättyy ja toinen alkaa. Elämäni koiraihmisenä, niin kuin sen aina kuvittelin. Toiset saavat lapsia, minä saan eläimiä. Ja olen hyvin, hyvin onnellinen. Viime aikoina olen ymmärtänyt, kuinka iso asia tämä koiranhankinta minulle onkaan ollut. Yö yön perään näen unia, joissa menemme hakemaan pentuamme ja huomaamme kotona, että se on joko a) hamsteri tai b) hamsterin ja koiran sekoitus, yleensä ihan kammottavan mutanttieläimen näköinen. Alitajuista trauman käsittelyä? (Hehe, nauran.)
Menenpä tästä kuuraamaan loput ikkunat. On niin totta, että likainen ikkuna sitoo aivan älyttömästi valoa. Voi kun ihmiset kuuraisivat katseensakin samalla tavoin kuin ikkunansa. Näkisivät ulos paremmin ja saisivat valoa sisällekin.