Haudan takaa
Ja tässä tämä tekele. Kiitos inspiraatiosta kuuluu Mokomalle ja hr. Poelle. Palautetta otetaan vastaan vakoilla ja saaveilla.
Haudan takaa
Tunnen kylmän viiman kulkevan selkäpiitäni pitkin. Tiedän sen syyn. Pelkään sitä. Päivä päivältä tunnen sen lähestyvän. Omien syntieni paino tuntuu päivä päivältä mahdottomalta kantaa.
Kaikki alkoi silloin, kauan sitten. Silloin kun en vielä ollut tämän taakan kantaja, olin silloin vielä nuori. Ja rakastunut. Olin suorastaan hulluna rakkaudesta. Sitten hän tuli kylään. Muutti vanhaan myllyyn ja kunnosti sen käyttökelpoiseksi. Hän muutti kylään ja minun rakkaani ihastui häneen. Rakkauden huuma muuttui katkeraksi mustasukkaisuudeksi ja vihaksi. Minun oli pakko päästä hänestä eroon.
Peitin vihani niin hyvin kuin pystyin. Vein jopa oman satoni hänen myllylleen jauhettavaksi, ikään kuin osoittaakseni, etten ollut hänelle katkera morsiameni viemisestä. Useana päivänä katsoin hänen jauhamistaan, mietin kuinka saisin hänet lähtemään pois. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että hän oli tullut jäädäkseen. Mikään ei saisi häntä jättämään myllyään ja nuorikkoaan. Häitä oli tarkoitus viettää seuraavana kesänä, kun hän saisi talonsa tehtyä. Eihän vaimoa voinut myllyssä asuttaa.
Syksyn pitenevät illat istuin sisällä, pohdin kuinka päästä eroon tuosta kiusanhengestä, kilpailijasta, joka oli vienyt minusta voiton. Sydämeni kovettui ja rakkaus kuihtui. Jäljelle jäi viha ja katkeruus. Lopulta tiesin, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin tappaa hänet. Jottei minua epäiltäisi, lyöttäännyin hänen seuraansa kuin veli konsanaan. Ja päivä päivältä muutuin katkerammaksi.
Talvella tuli tukkien kaadon aika. Mylläri oli saanut luvan kartanon herralta muutaman männyn kaatamiseksi, maksua vastaan, tietenkin. Kenellekään kertomatta lupasin lähteä avuksi. Mylläri oli kiitollinen avusta ja lupasi muistaa apuni kun minä itse kaipaisin auttavaa kättä. Hymyilin ja mietin, ettei hänelle tulisi enää mahdollisuutta vastapalvelukseen, ellei sitten haudan takaa voinut tulla auttamaan rakasta ystävää.
Kartanon mailla oli soita ja niissä talvellakin sulia silmäkkeitä. Minä tiesin sen, hän ei. Kuljimme suon reunaa kartanon herran osoittamalle metsäpalstalle. Kaadoimme yhdessä tukit ja lastasimme ne rekeen. Kuten olin arvellutkin, iltahämärä alkoi jo lähestyä ja ehdotin silloin myllärille: ”Mitä jos oikaisisimme suon yli? Säästäisimme aikaa ja pääsisimme vielä valoisan aikaan takaisin. Suo on kyllä turvallista ylittää.”
Mylläri vaikutti hieman vastahakoiselta, joten jatkoin.
”Huomasithan nuo raskaat pilvet pohjoisessa. Kohta pyryttää. Mennään nopeaan, ettemme jää pyryyn ja jäädy tänne.”
Nyt ystäväiseni vaikutti suopeammalta ajatukselleni.
”Hyvä on, mutta tiedäthän varmasti turvallisen reitin suon yli. Olen kuullut kylän ukolta tarinoita talvellakin sulista silmäkkeistä.”
Kirosin vanhat äijänkäppänät samaan silmäkkeeseen mihin ystäväisenikin kohta joutuisi.
”Tottahan toki tiedän. Olen hakenut kartanon herralle tukin jos toisenkin täältä ja aina ylittänyt suon paluu matkalla. Säästää hevostakin, kun ei tarvitse pitkää matkaa kiertää hangessa.”
Sain suostuteltua myllärin matkaan ja ohjasin hevosen varmasti kohti kylää ja silmäkettä johon myllärin matka päättyisi. Nauraa kihersin sisälläni. Voi, jos tietäisit mikä onkaan kohtalosi… Ohjasin hevosen tarkasti ohi ensimmäisten silmäkkeiden. Ne olivat pieniä, eivätkä sopineet tarkoituksiini. Mutta keskellä suota oli yksi, joka oli kuin luotu tekoani varten. Tukki kuorma oli painava, eikä minulle tuottanut vaikeuksia upottaa rekeä silmäkkeeseen. Mylläri karjaisi yllättyneenä, kun reki hänen allaan alkoi vajota. Nopeasti irrotin kuormaa sitovat köydet ja tukit valuivat pois reestä myllärin kera samalla kun hevonen riuhtoi vauhkona lastiaan pois silmäkkeestä.
”Nyt tuli loppusi, mylläri! Sinä veit minulta morsiamen, mutta minä vien sinulta sinun henkesi! Tarjoapa haudan takaa auttavaa kättäsi, sinä kurja lurjus!”
Tämän huudettuani työnsin tukkeja syvemmälle silmäkkeeseen. Mylläri kauhoi sohjoa ja huusi: ”Hullu! Auta minua ja en virka sanaakaan kellekään!”
En ottanut kuuleviin korviini ja työnsin hänet pinnan alle tukin avulla. Odotin siinä kunnes olin varma, ettei hän voinut enää olla hengissä. Päästin tukin irti katsoin kuinka se vajosi silmäkkeeseen. Nyt hän oli poissa, ikuisesti. Hevonen oli rauhoittunut kun lasti ei vetänyt sitä mukanaan. Otin ohjat ja hoputin sitä eteenpäin. Nyt vältin jokaisen silmäkkeen ja pääsin puolessa tunnissa pois suolta. Kuten olin aavistanut, lumisade alkoi pyryttää sankkana. Tämä yhteensattuma sopi minulle mainiosti. Mikäli mylläriä lähdettäisiin etsimään, kaikki jäljet olisivat peittyneet, eikä kukaan epäilisi minua, myllärin hyvää ystävää.
Hyvissä ajoin ennen ensimmäistä taloa hyppäsin pois reestä ja päästin hevosen matkoihinsa. Se osaisi kyllä takaisin talliinsa. Kukaan ei saisi koskaan tietää mitä suolla tapahtui. Kävelin rauhallisin mielin kotiini ja lämmitin saunan. Löylyissä nauroin syvään ja hartaasti. Kukaan ei ollut keksinyt mitään yhtä nerokasta. Kukaan ei ikinä arvaisi mitä oli tapahtunut.
Ja kukaan ei koskaan arvannut. Hevonen löytyi tallinsa edestä reki perässään. Mylläristä ei näkynyt jälkeäkään. Kun lumipyry hellitti ja päästiin etsintöihin, olin minä ensimmäisten joukossa etsimässä. Kun selvisi, että mylläri oli lähtenyt tukkien hakuun, joku kylän ukoista keksi, että mylläri oli saattanut ylittää suon aikaa säästääkseen. Niinpä suota alettiin tutkia. Ja siltä, keskeltä suota löytyi sula avanto ja sen reunalta tukkeja. Niin myllärin surkea loppu tuli kaikkien tietoon. Tietämättömyydessään hän oli ajanut liian läheltä silmäkettä ja hevosta pelastaessaan oli itse uponnut märkään hautaansa. Mutta vain minä tiesin totuuden.
Niin minä jatkoin elämääni, menin lopulta naimisiin morsiameni kanssa, sain lapsia ja vaurastuin. Lopulta aloin jo uskoa tarinaa hölmöstä mylläristä, joka tietämättömyyttään oli hukkunut suohon. Mutta lasteni varttuessa aloin tuntea, ettei kaikki ollut niin kuin piti. Vaimoni ei rakastanut minua sillä palolla, kuin hän oli rakastanut joskus aiemmin. Lapseni karttoivat minua milloin pystyivät. Ja iltaisin… Kun kävelin saunalta tupaan tai istuin hiljaa tuvassa kuulin äänen kutsuvan minua. Aluksi kuvittelin sen olevan vain tuuli pihakoivuissa, mutta mitä useammin tuo kuiskaus tavoitti korvani, sitä varmempi olin sen lähteestä. Se oli suohaudassa makaava mylläri.
Lopulta kuiskaukset vahvistuivat ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin. Kävelyni muuttui kumaraksi ja minusta tuli säpsähtelevä ja arka kuin piiasta. Nyt tiedän sen olevan lähelläni. Tiedän sen tulevan luokseni ja hakevan minut. Mylläri haluaa ojentaa auttavan kätensä, haudan takaa.
”Kauan sinua kutsuin, vaan etpä tullut minua hakemaan” kylmä ääni korisee porstuassa. ”Nyt minä tulin antamaan auttavan käteni, ystäväni. Enää ei sinun tarvitse kantaa taakkaasi, ei ainakaan täällä. Tuonpuoleisesta en tiedä. Nyt minä otan sinulta sinun paikkasi ja sinä otat minun.”
Tuvan ovi avautuu ja kalpea sinistä valoa hehkuva märkä olento astuu sisään. ”On aika vaihtaa osia”, se sanoo ja raahautuu luokseni.
Haudan takaa
Tunnen kylmän viiman kulkevan selkäpiitäni pitkin. Tiedän sen syyn. Pelkään sitä. Päivä päivältä tunnen sen lähestyvän. Omien syntieni paino tuntuu päivä päivältä mahdottomalta kantaa.
Kaikki alkoi silloin, kauan sitten. Silloin kun en vielä ollut tämän taakan kantaja, olin silloin vielä nuori. Ja rakastunut. Olin suorastaan hulluna rakkaudesta. Sitten hän tuli kylään. Muutti vanhaan myllyyn ja kunnosti sen käyttökelpoiseksi. Hän muutti kylään ja minun rakkaani ihastui häneen. Rakkauden huuma muuttui katkeraksi mustasukkaisuudeksi ja vihaksi. Minun oli pakko päästä hänestä eroon.
Peitin vihani niin hyvin kuin pystyin. Vein jopa oman satoni hänen myllylleen jauhettavaksi, ikään kuin osoittaakseni, etten ollut hänelle katkera morsiameni viemisestä. Useana päivänä katsoin hänen jauhamistaan, mietin kuinka saisin hänet lähtemään pois. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että hän oli tullut jäädäkseen. Mikään ei saisi häntä jättämään myllyään ja nuorikkoaan. Häitä oli tarkoitus viettää seuraavana kesänä, kun hän saisi talonsa tehtyä. Eihän vaimoa voinut myllyssä asuttaa.
Syksyn pitenevät illat istuin sisällä, pohdin kuinka päästä eroon tuosta kiusanhengestä, kilpailijasta, joka oli vienyt minusta voiton. Sydämeni kovettui ja rakkaus kuihtui. Jäljelle jäi viha ja katkeruus. Lopulta tiesin, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin tappaa hänet. Jottei minua epäiltäisi, lyöttäännyin hänen seuraansa kuin veli konsanaan. Ja päivä päivältä muutuin katkerammaksi.
Talvella tuli tukkien kaadon aika. Mylläri oli saanut luvan kartanon herralta muutaman männyn kaatamiseksi, maksua vastaan, tietenkin. Kenellekään kertomatta lupasin lähteä avuksi. Mylläri oli kiitollinen avusta ja lupasi muistaa apuni kun minä itse kaipaisin auttavaa kättä. Hymyilin ja mietin, ettei hänelle tulisi enää mahdollisuutta vastapalvelukseen, ellei sitten haudan takaa voinut tulla auttamaan rakasta ystävää.
Kartanon mailla oli soita ja niissä talvellakin sulia silmäkkeitä. Minä tiesin sen, hän ei. Kuljimme suon reunaa kartanon herran osoittamalle metsäpalstalle. Kaadoimme yhdessä tukit ja lastasimme ne rekeen. Kuten olin arvellutkin, iltahämärä alkoi jo lähestyä ja ehdotin silloin myllärille: ”Mitä jos oikaisisimme suon yli? Säästäisimme aikaa ja pääsisimme vielä valoisan aikaan takaisin. Suo on kyllä turvallista ylittää.”
Mylläri vaikutti hieman vastahakoiselta, joten jatkoin.
”Huomasithan nuo raskaat pilvet pohjoisessa. Kohta pyryttää. Mennään nopeaan, ettemme jää pyryyn ja jäädy tänne.”
Nyt ystäväiseni vaikutti suopeammalta ajatukselleni.
”Hyvä on, mutta tiedäthän varmasti turvallisen reitin suon yli. Olen kuullut kylän ukolta tarinoita talvellakin sulista silmäkkeistä.”
Kirosin vanhat äijänkäppänät samaan silmäkkeeseen mihin ystäväisenikin kohta joutuisi.
”Tottahan toki tiedän. Olen hakenut kartanon herralle tukin jos toisenkin täältä ja aina ylittänyt suon paluu matkalla. Säästää hevostakin, kun ei tarvitse pitkää matkaa kiertää hangessa.”
Sain suostuteltua myllärin matkaan ja ohjasin hevosen varmasti kohti kylää ja silmäkettä johon myllärin matka päättyisi. Nauraa kihersin sisälläni. Voi, jos tietäisit mikä onkaan kohtalosi… Ohjasin hevosen tarkasti ohi ensimmäisten silmäkkeiden. Ne olivat pieniä, eivätkä sopineet tarkoituksiini. Mutta keskellä suota oli yksi, joka oli kuin luotu tekoani varten. Tukki kuorma oli painava, eikä minulle tuottanut vaikeuksia upottaa rekeä silmäkkeeseen. Mylläri karjaisi yllättyneenä, kun reki hänen allaan alkoi vajota. Nopeasti irrotin kuormaa sitovat köydet ja tukit valuivat pois reestä myllärin kera samalla kun hevonen riuhtoi vauhkona lastiaan pois silmäkkeestä.
”Nyt tuli loppusi, mylläri! Sinä veit minulta morsiamen, mutta minä vien sinulta sinun henkesi! Tarjoapa haudan takaa auttavaa kättäsi, sinä kurja lurjus!”
Tämän huudettuani työnsin tukkeja syvemmälle silmäkkeeseen. Mylläri kauhoi sohjoa ja huusi: ”Hullu! Auta minua ja en virka sanaakaan kellekään!”
En ottanut kuuleviin korviini ja työnsin hänet pinnan alle tukin avulla. Odotin siinä kunnes olin varma, ettei hän voinut enää olla hengissä. Päästin tukin irti katsoin kuinka se vajosi silmäkkeeseen. Nyt hän oli poissa, ikuisesti. Hevonen oli rauhoittunut kun lasti ei vetänyt sitä mukanaan. Otin ohjat ja hoputin sitä eteenpäin. Nyt vältin jokaisen silmäkkeen ja pääsin puolessa tunnissa pois suolta. Kuten olin aavistanut, lumisade alkoi pyryttää sankkana. Tämä yhteensattuma sopi minulle mainiosti. Mikäli mylläriä lähdettäisiin etsimään, kaikki jäljet olisivat peittyneet, eikä kukaan epäilisi minua, myllärin hyvää ystävää.
Hyvissä ajoin ennen ensimmäistä taloa hyppäsin pois reestä ja päästin hevosen matkoihinsa. Se osaisi kyllä takaisin talliinsa. Kukaan ei saisi koskaan tietää mitä suolla tapahtui. Kävelin rauhallisin mielin kotiini ja lämmitin saunan. Löylyissä nauroin syvään ja hartaasti. Kukaan ei ollut keksinyt mitään yhtä nerokasta. Kukaan ei ikinä arvaisi mitä oli tapahtunut.
Ja kukaan ei koskaan arvannut. Hevonen löytyi tallinsa edestä reki perässään. Mylläristä ei näkynyt jälkeäkään. Kun lumipyry hellitti ja päästiin etsintöihin, olin minä ensimmäisten joukossa etsimässä. Kun selvisi, että mylläri oli lähtenyt tukkien hakuun, joku kylän ukoista keksi, että mylläri oli saattanut ylittää suon aikaa säästääkseen. Niinpä suota alettiin tutkia. Ja siltä, keskeltä suota löytyi sula avanto ja sen reunalta tukkeja. Niin myllärin surkea loppu tuli kaikkien tietoon. Tietämättömyydessään hän oli ajanut liian läheltä silmäkettä ja hevosta pelastaessaan oli itse uponnut märkään hautaansa. Mutta vain minä tiesin totuuden.
Niin minä jatkoin elämääni, menin lopulta naimisiin morsiameni kanssa, sain lapsia ja vaurastuin. Lopulta aloin jo uskoa tarinaa hölmöstä mylläristä, joka tietämättömyyttään oli hukkunut suohon. Mutta lasteni varttuessa aloin tuntea, ettei kaikki ollut niin kuin piti. Vaimoni ei rakastanut minua sillä palolla, kuin hän oli rakastanut joskus aiemmin. Lapseni karttoivat minua milloin pystyivät. Ja iltaisin… Kun kävelin saunalta tupaan tai istuin hiljaa tuvassa kuulin äänen kutsuvan minua. Aluksi kuvittelin sen olevan vain tuuli pihakoivuissa, mutta mitä useammin tuo kuiskaus tavoitti korvani, sitä varmempi olin sen lähteestä. Se oli suohaudassa makaava mylläri.
Lopulta kuiskaukset vahvistuivat ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin. Kävelyni muuttui kumaraksi ja minusta tuli säpsähtelevä ja arka kuin piiasta. Nyt tiedän sen olevan lähelläni. Tiedän sen tulevan luokseni ja hakevan minut. Mylläri haluaa ojentaa auttavan kätensä, haudan takaa.
”Kauan sinua kutsuin, vaan etpä tullut minua hakemaan” kylmä ääni korisee porstuassa. ”Nyt minä tulin antamaan auttavan käteni, ystäväni. Enää ei sinun tarvitse kantaa taakkaasi, ei ainakaan täällä. Tuonpuoleisesta en tiedä. Nyt minä otan sinulta sinun paikkasi ja sinä otat minun.”
Tuvan ovi avautuu ja kalpea sinistä valoa hehkuva märkä olento astuu sisään. ”On aika vaihtaa osia”, se sanoo ja raahautuu luokseni.