I shouldn't but I must
Olin aamulla Eevalla. Ajoissa. Wohow, mikä saavutus. Vikke jaksaa päivitellä kuinka mulla kestää aamulla niin kauan. No, mulla nyt vaan kestää. Vihaan kiireisiä aamuja. Vihaan kiirettä muutenkin. Aamulla T käski kysyä kaikki mahdolliset keinot itseni hemmottelemiseksi. "Heti alkoi ahdistaa", vastasin.
Täytin taas BDI:n. Aloin miettiä erästä kysymystä (olisko ollu kysymys 8. ? Vika kysymys sivullaan anyways. Mitä ajattelet itsestäsi tjsp). 2 pisteen kohdalla oli vaihtoehto "inhoan itseäni", 3 pistettä sai vaihtoehdosta "vihaan itseäni". En tiedä mitä semantikot ovat tästä mieltä, mutta mielestäni inho ei välttämättä ole asteikossa vihaa matalammalla, mielestäni kyse on eri tunteista. Päätin pelata samaa peliä kuin kysymysten suomentajat ja vedin täydet pisteet kyseisestä kohdasta himaan.
Pisteitä tuli jokseenkin saman verran kuin joulukuussakin. Olin yllättynyt että niin paljon yhä, mielestäni olen voinut ainakin hetkittäin paremmin kuin tuolloin. Tosin masennukselle(ni) on kai tyypillistä tilani vähättely muutenkin. Mutta mistäs sen tietää kuka tässä lopulta on oikeammassa? Mikä omituisinta, Eeva kertoi päiväosaston henkilökunnan yllättyneen joulukuussa suuresta pistemäärästäni. Hmph. Hyvä on, en ehkä ole tuonut masennustani esille niin suureen ääneen kuin olisin voinut, mutta osin uskon kyseen olevan myös siitä, että väkisinkin hoitotaholta menee osa potilaiden sanomisista ohi korvien, jos ei niitä erikseen painota. Kun kuulumisia kysyttäessä vastaa että sitä samaa vaan kuuluu mitä ennenkin, lienisi paikallaan pyytää tarkennusta. Sama kuin ennenkin ei välttämättä ole ollenkaan hyvä asia. Muistan kyllä joulukuussakin pohtineeni itseni eliminoimista muun muassa. Enpä vaan tullut sanoneeksi mitään. Ei niistä asioista ryhmässä halua avautua, tai minä en ainakaan, tulee sellainen olo että kerjään vain huomiota. Ja hokossa taas ei ole aikaa. Toisaalta halusin myös pitää masennustani hitusen poissa hoitokuvioista jo senkin vuoksi etteivät pääse taas puhumaan ysille siirtymisestä. Sitä paitsi mitäpä ne asiat jauhamisesta muuttuisivatkaan. Onhan mulla blogini.
Nyt alan vähentää Efexor-annosta. 225 mg aamulla ja 37,5 tarvittaessa. Välkommen, viekkarit. Olkaa kuin kotonanne. Oli hassua käydä apteekissa kun hakemani annos maksoi alle 150€. Samapa se tosin mulle, olenhan yhteiskunnan hylkiö ja kulutan kunniallisten veronmaksajien tienestejä tähän kurjaan leikkimiseen. Töihin joutaisin, mokoma.
Eilen Kaivopihan Unicafessa pohdin että on se onni ettei tarvitse olla päiväosastolla. Kaikki se säätäminen kauhallisten, desillisten ja ruokalusikallisten kanssa tuntuisi äärimmäisen ahdistavalta. Kuinka ahneelta tuntuikaan jos joskus teki mieli ottaa lisää. En koskaan kehdannut. Vain kahdesti muistan jonkun niin tehneen. Pointsit heille. Enpä tosin koskaan kotona syönyt listojen mukaisesti, ainakaan pitempää aikaa. Ei sopinut mulle. Malli, jonka mukaan viimeinen ateria syödään kasilta illalla, ja sen jälkeen täytyisi selviytyä 12 h syömättä, ei totisesti voi olla tervettä käytöstä. Johan siinä ajassa ehtii tulla niin nälkä että herättyään täytyy vedellä tupla-aamupala.
Päke tuli Maisan ja minun kanssa kävelylle kun ensin olimme aterioineet laittamani nuudelifeta-aurinkokuivattutomaattioliivikirsikkatomaattiherneenversosekoituksen. Rannassa olin pudota pyllylleni. Editsemme asteli kukapa muukaan kuin kaikkein ärsyttävin hoitaja koko Lappari-urani aikana. "Ei oo todellista", huudahdin, toivottavasti en niin kovaa että hän kuuli. Onneksi olimme toisella puolen katua, uskoisin siis että hän ei huomannut meitä lainkaan. En odottanut että pasmani sekoaisivat näkemisestään aivan noin paljoa, mutta toisin kävi. Sydän pompotti pitkän aikaa. Hrrr. Kylmää kun ajattelenkin että pitäisi hänen kaltaistaan kunnioittaa hoitavana auktoriteettina.
Sydän pompotti myös ruokailtuani äsken. Päke nimittäin kävi kanssani myös karkkiostoksilla. 108 g (fakta joka taas kaikkia kiinnostaa). Ällö tunne, osa hedelmäkarkeista tuntuu juuttuneen kurkkuun, osa taas saa mahan pulleaksi ja pehmeäksi. Yöks. Puhuin Sentencedin kanssa yli puoli tuntia, mutten vakuuttunut siitä että sain syödä tuon määrän. "Oikeampi määrä olisi 2-3 kpl", vastasin, kun S kysyi paljonko sitten saisin syödä. Tai oikeastaan ei yhtään, korjasin sanani, mutta vain ajatuksissani. Biologinen paino my ass. Olen yrittänyt tiedustellut eräiltä tahoilta mielipidettään toipumiseni edistymistä. Haluaisin palautetta koska tunnen olevani vaarassa pudota takaisin, ja nyt jos koskaan olisi siis oikea hetki kannustaa.
Äh. Äsken syödyt rasvat ja hiilarit tunkevat väkisin puoleen väliin ruokatorvea. Kuvoa. Taas kerran toistin Sentencedille tuon ah, niin nokkelan lausahduksen, jonka mukaan haluan kyllä parantua mutten lihoa. Tarkemmin ajatellen voisin laihtua. Ihan vähän vaan...
Täytin taas BDI:n. Aloin miettiä erästä kysymystä (olisko ollu kysymys 8. ? Vika kysymys sivullaan anyways. Mitä ajattelet itsestäsi tjsp). 2 pisteen kohdalla oli vaihtoehto "inhoan itseäni", 3 pistettä sai vaihtoehdosta "vihaan itseäni". En tiedä mitä semantikot ovat tästä mieltä, mutta mielestäni inho ei välttämättä ole asteikossa vihaa matalammalla, mielestäni kyse on eri tunteista. Päätin pelata samaa peliä kuin kysymysten suomentajat ja vedin täydet pisteet kyseisestä kohdasta himaan.
Pisteitä tuli jokseenkin saman verran kuin joulukuussakin. Olin yllättynyt että niin paljon yhä, mielestäni olen voinut ainakin hetkittäin paremmin kuin tuolloin. Tosin masennukselle(ni) on kai tyypillistä tilani vähättely muutenkin. Mutta mistäs sen tietää kuka tässä lopulta on oikeammassa? Mikä omituisinta, Eeva kertoi päiväosaston henkilökunnan yllättyneen joulukuussa suuresta pistemäärästäni. Hmph. Hyvä on, en ehkä ole tuonut masennustani esille niin suureen ääneen kuin olisin voinut, mutta osin uskon kyseen olevan myös siitä, että väkisinkin hoitotaholta menee osa potilaiden sanomisista ohi korvien, jos ei niitä erikseen painota. Kun kuulumisia kysyttäessä vastaa että sitä samaa vaan kuuluu mitä ennenkin, lienisi paikallaan pyytää tarkennusta. Sama kuin ennenkin ei välttämättä ole ollenkaan hyvä asia. Muistan kyllä joulukuussakin pohtineeni itseni eliminoimista muun muassa. Enpä vaan tullut sanoneeksi mitään. Ei niistä asioista ryhmässä halua avautua, tai minä en ainakaan, tulee sellainen olo että kerjään vain huomiota. Ja hokossa taas ei ole aikaa. Toisaalta halusin myös pitää masennustani hitusen poissa hoitokuvioista jo senkin vuoksi etteivät pääse taas puhumaan ysille siirtymisestä. Sitä paitsi mitäpä ne asiat jauhamisesta muuttuisivatkaan. Onhan mulla blogini.
Nyt alan vähentää Efexor-annosta. 225 mg aamulla ja 37,5 tarvittaessa. Välkommen, viekkarit. Olkaa kuin kotonanne. Oli hassua käydä apteekissa kun hakemani annos maksoi alle 150€. Samapa se tosin mulle, olenhan yhteiskunnan hylkiö ja kulutan kunniallisten veronmaksajien tienestejä tähän kurjaan leikkimiseen. Töihin joutaisin, mokoma.
Eilen Kaivopihan Unicafessa pohdin että on se onni ettei tarvitse olla päiväosastolla. Kaikki se säätäminen kauhallisten, desillisten ja ruokalusikallisten kanssa tuntuisi äärimmäisen ahdistavalta. Kuinka ahneelta tuntuikaan jos joskus teki mieli ottaa lisää. En koskaan kehdannut. Vain kahdesti muistan jonkun niin tehneen. Pointsit heille. Enpä tosin koskaan kotona syönyt listojen mukaisesti, ainakaan pitempää aikaa. Ei sopinut mulle. Malli, jonka mukaan viimeinen ateria syödään kasilta illalla, ja sen jälkeen täytyisi selviytyä 12 h syömättä, ei totisesti voi olla tervettä käytöstä. Johan siinä ajassa ehtii tulla niin nälkä että herättyään täytyy vedellä tupla-aamupala.
Päke tuli Maisan ja minun kanssa kävelylle kun ensin olimme aterioineet laittamani nuudelifeta-aurinkokuivattutomaattioliivikirsikkatomaattiherneenversosekoituksen. Rannassa olin pudota pyllylleni. Editsemme asteli kukapa muukaan kuin kaikkein ärsyttävin hoitaja koko Lappari-urani aikana. "Ei oo todellista", huudahdin, toivottavasti en niin kovaa että hän kuuli. Onneksi olimme toisella puolen katua, uskoisin siis että hän ei huomannut meitä lainkaan. En odottanut että pasmani sekoaisivat näkemisestään aivan noin paljoa, mutta toisin kävi. Sydän pompotti pitkän aikaa. Hrrr. Kylmää kun ajattelenkin että pitäisi hänen kaltaistaan kunnioittaa hoitavana auktoriteettina.
Sydän pompotti myös ruokailtuani äsken. Päke nimittäin kävi kanssani myös karkkiostoksilla. 108 g (fakta joka taas kaikkia kiinnostaa). Ällö tunne, osa hedelmäkarkeista tuntuu juuttuneen kurkkuun, osa taas saa mahan pulleaksi ja pehmeäksi. Yöks. Puhuin Sentencedin kanssa yli puoli tuntia, mutten vakuuttunut siitä että sain syödä tuon määrän. "Oikeampi määrä olisi 2-3 kpl", vastasin, kun S kysyi paljonko sitten saisin syödä. Tai oikeastaan ei yhtään, korjasin sanani, mutta vain ajatuksissani. Biologinen paino my ass. Olen yrittänyt tiedustellut eräiltä tahoilta mielipidettään toipumiseni edistymistä. Haluaisin palautetta koska tunnen olevani vaarassa pudota takaisin, ja nyt jos koskaan olisi siis oikea hetki kannustaa.
Äh. Äsken syödyt rasvat ja hiilarit tunkevat väkisin puoleen väliin ruokatorvea. Kuvoa. Taas kerran toistin Sentencedille tuon ah, niin nokkelan lausahduksen, jonka mukaan haluan kyllä parantua mutten lihoa. Tarkemmin ajatellen voisin laihtua. Ihan vähän vaan...