Ain't like that
Itkin tänään pitkästä aikaa Eevan luona. Istuin siellä paljon yli 45 min - tuon ajan kuluttua aloin vasta päästä asiaan (huomasin kun hän katsoi kalenteristaan onko hänellä aikaa vielä. Onnekseni oli). Puhuin tentistä. Aluksi hän yritti neuvoa suhtautumaan vain kokeiluna, menisin sinne oli lukenut tai en ja tekisin minkä pystyn. Eeva muistutti myös, kuinka paljon olen muka edistynyt vain muutamassa kuukaudessa. Olenko? Ehkä tämä on vain huonompien ympäröimä parempi kausi. Yllättäen aloin kuitenkin itkeä. Kerroin tuntevani itseni ja tekemiseni aina riittämättömäksi. Aina voisin yrittää enemmän ja tehdä paremmin. Koskaan en ainakaan ole tyytyväinen siihen mitä teen. Suoritan, en tee. Mutta mikä vielä pahempaa (avauduin tästäkin), viime aikoina ovat asiat välillä menettäneet mittasuhteensa. Kun oikein ahdistaa, tuntuisi helpommalta hypätä ikkunasta kuin mennä tenttiin. Jos olen kymmenenkin minuuttia myöhässä, tuntuu oikeammalta hypätä vaikka auton alle kuin mennä muina naisina myöhässä minne ikinä olen menossakin. Silloin olisi oikea syy olla myöhässä.
Tuollaiset ajatukset pitää ottaa vakavasti, sanoi Eeva. Jokin huutaa sisälläni että en kestä noin kovaa stressiä, kun pääkoppa alkaa menettää todellisuudentajua. Olen kuitenkin vasta toipumisvaiheessa. Opintojen pitäisi tuntua hyvältä, pitäisi palkita itseäni eikä soimata ja haukkua riittämättömäksi. "Pitääkö sulta kieltää se tenttiin osallistuminen?"
En tiedä. Se on mielestäni luovuttamista, ja sitä olen harrastanut aivan tarpeeksi. Ja tekemistä tuntuu olevan niin valtavat määrät - itseni kanssa, tarkoitan. Koko ajatusmaailmani on niin kieroutunut että on paikallaan pohtia, kannattaako niin suureen työhön ryhtyä, kun joka tapauksessa kuolen (kuten meistä kaikki), kun ei ole edes varmaa paranenko, kun on varmaa etten parane ainakaan Crohnista, kun en tiedä kuntoudunko edes työkykyiseksi koskaan enkä voi olla varma valmistunko edes mistään ikinä. En haluaisi olla näin epäonnistunut.
Kerroin myös halustani aloittaa jokin liikuntaharrastus. Eeva kyseli tarkkaan aiemmasta liikkumisestani. En voi olla varma olisiko se vain anoreksian uusi ilmenemismuoto vai olisiko liikkuminen minusta oikeasti mukavaa. Tai mukavaa kyllä, mutta syy on itselleni epäselvä. Sehän tosin selviää vain kokeilemalla. Salilla jossa Outi käy on avoimet ovet lähipäivinä. Ajattelin käydä katsastamassa paikan. Siellä on mm. body-kombatia! Entisenä karatekana olen siitä enemmän kuin kiinnostunut. Selailin myös eri budoseurojen sivuja, muttei kiinnostavia kursseja juuri keskellä vuotta alkanut. En ole liikkunut niin pitkään aikaan kunnolla että kuntoni on varmasti rapistunut täysin, mutta pikkuhiljaa varmasti huomaisin että lihaksiakin alkaisi löytyä pehmeän ja löllyvän kerroksen alta.
Eeva pyysi jättämään soittopyynnön jos yhä tulee tunne että ikkunasta hyppääminen tuntuisi hyvältä idealta päästä tentistä eroon. Kyllä kai se sitten pitäisi ottaa tosissaan. Neuropsykan tenttiä hän ei kuulemma edes suosittele. Mutta kun se juuri olisi niin mielenkiintoista! Eilen luennolla oli pakko hämmentää, kun puhuimme siitä kuinka vähän aivojen toiminnasta tiedetään ja kuinka paljon siitä huolimatta määrätään aivoihin vaikuttavia lääkkeitä. Nostin esiin kysymyksen siitä, kuinka eettisenä tätä toimintaa voidaan pitää, kun ei kukaan tiedä mitä vaikutuksia tällä sörkkimisellä voi olla. Joku toi julki sen, että lopullinen päätöshän on aina potilaalla. Joku toinen sanoi, ettei esim. masentunut ihminen ole kykenevä tekemään noin suuria päätöksiä. "Sit kannattais hankkia huoltaja", eräs vittupää, anteeksi, siis ilmeisesti empatiakykyä vaille oleva, sanoi. Olisi tehnyt mieli kysyä kuvitteliko hän olevansa hauskakin. Toivottavasti hän ei ajattele ryhtyvänsä kliiniseen työhön. Koko tarina menee samaan kategoriaan kuin eräälle ystävälleni psykiatrisella osastolla hoitajan taholta lausahdettu: "Kasvaisit säkin joskus aikuiseksi". Sitä kai ystäväni yritti, ja siitä aiheutuvien hankaluuksien vuoksi osastolla olikin...
Miten kummassa pystyn muuttamaan ajatusteni suunnan? Mielessäni on jatkuvasti se, että fuskaan ja lintsaan, pitäisi tehdä enemmän, yrittää kovemmin, olla huolellisempi, tarkempi, parempi. En edes tiedä mitä tässä yritän ansaita. Oikeutusta olemassaololleni kai.
Pakko avautua vielä Eeva-lehden numerosta jossa oli juttua Lapparista. Hohhoijaa mitä sosiaalipornoa. Mitä ihmeen sensaatiota on tavoiteltu kannen otsakkeella "Kaksi päivää anoreksiaklinikalla"?! On niitä syömishäiriöitä myös muita. Ja hei, niitäkin hoidetaan "anoreksiaklinikalla". Sen nimi on muuten Syömishäiriöyksikkö. Voivat muuten olla vakaviakin, ne muut häröt, vaikkei niihin liitykään romanttista assosiaatiota eteerisesti itseään kuolemaan kuihduttavasta nuoresta tyttörukasta. Miksei koskaan kerrota minkälaiseen helvettiin bulimikot itsensä pakottavat, oksennusta pursuavista tukkeutuneista viemäreistä, hammasvaurioista ja laksatiiveistä, tai BED:tä sairastavan riittämättömyyden tunteesta, itsesyytöksistä ja vihasta omaa ruumistaan kohtaan? Aivan. Sehän kuulostaa inhottavalta. Eikä ylipainoisessa ahmijassa ole mitään sympaattista, ei herätä suojeluvaistoja, tuskin edes myötätuntoa. Anoreksia on niin paljon siistimpää, kun kaikki paska pysyy ruumiin ja mielen sisällä. Kunnes saa suolitukoksen (se vasta siistiä onkin), kunnes osteoporoosi muuttaa ryhdin kolmevitosena kumaraksi kuin vanhuksella, kunnes hampaat kellastuvat tai putoavat vitamiinipuutosten takia, vatsa alkaa pönöttää kuin nälkämaan lapsella eikä keskittymis- saati päättelykyvystä ole jäljellä mitään. Tätä ei tosin voi lukea lehtijutusta. Eihän kukaan sellaista lehteä ostaisi.
Tuollaiset ajatukset pitää ottaa vakavasti, sanoi Eeva. Jokin huutaa sisälläni että en kestä noin kovaa stressiä, kun pääkoppa alkaa menettää todellisuudentajua. Olen kuitenkin vasta toipumisvaiheessa. Opintojen pitäisi tuntua hyvältä, pitäisi palkita itseäni eikä soimata ja haukkua riittämättömäksi. "Pitääkö sulta kieltää se tenttiin osallistuminen?"
En tiedä. Se on mielestäni luovuttamista, ja sitä olen harrastanut aivan tarpeeksi. Ja tekemistä tuntuu olevan niin valtavat määrät - itseni kanssa, tarkoitan. Koko ajatusmaailmani on niin kieroutunut että on paikallaan pohtia, kannattaako niin suureen työhön ryhtyä, kun joka tapauksessa kuolen (kuten meistä kaikki), kun ei ole edes varmaa paranenko, kun on varmaa etten parane ainakaan Crohnista, kun en tiedä kuntoudunko edes työkykyiseksi koskaan enkä voi olla varma valmistunko edes mistään ikinä. En haluaisi olla näin epäonnistunut.
Kerroin myös halustani aloittaa jokin liikuntaharrastus. Eeva kyseli tarkkaan aiemmasta liikkumisestani. En voi olla varma olisiko se vain anoreksian uusi ilmenemismuoto vai olisiko liikkuminen minusta oikeasti mukavaa. Tai mukavaa kyllä, mutta syy on itselleni epäselvä. Sehän tosin selviää vain kokeilemalla. Salilla jossa Outi käy on avoimet ovet lähipäivinä. Ajattelin käydä katsastamassa paikan. Siellä on mm. body-kombatia! Entisenä karatekana olen siitä enemmän kuin kiinnostunut. Selailin myös eri budoseurojen sivuja, muttei kiinnostavia kursseja juuri keskellä vuotta alkanut. En ole liikkunut niin pitkään aikaan kunnolla että kuntoni on varmasti rapistunut täysin, mutta pikkuhiljaa varmasti huomaisin että lihaksiakin alkaisi löytyä pehmeän ja löllyvän kerroksen alta.
Eeva pyysi jättämään soittopyynnön jos yhä tulee tunne että ikkunasta hyppääminen tuntuisi hyvältä idealta päästä tentistä eroon. Kyllä kai se sitten pitäisi ottaa tosissaan. Neuropsykan tenttiä hän ei kuulemma edes suosittele. Mutta kun se juuri olisi niin mielenkiintoista! Eilen luennolla oli pakko hämmentää, kun puhuimme siitä kuinka vähän aivojen toiminnasta tiedetään ja kuinka paljon siitä huolimatta määrätään aivoihin vaikuttavia lääkkeitä. Nostin esiin kysymyksen siitä, kuinka eettisenä tätä toimintaa voidaan pitää, kun ei kukaan tiedä mitä vaikutuksia tällä sörkkimisellä voi olla. Joku toi julki sen, että lopullinen päätöshän on aina potilaalla. Joku toinen sanoi, ettei esim. masentunut ihminen ole kykenevä tekemään noin suuria päätöksiä. "Sit kannattais hankkia huoltaja", eräs vittupää, anteeksi, siis ilmeisesti empatiakykyä vaille oleva, sanoi. Olisi tehnyt mieli kysyä kuvitteliko hän olevansa hauskakin. Toivottavasti hän ei ajattele ryhtyvänsä kliiniseen työhön. Koko tarina menee samaan kategoriaan kuin eräälle ystävälleni psykiatrisella osastolla hoitajan taholta lausahdettu: "Kasvaisit säkin joskus aikuiseksi". Sitä kai ystäväni yritti, ja siitä aiheutuvien hankaluuksien vuoksi osastolla olikin...
Miten kummassa pystyn muuttamaan ajatusteni suunnan? Mielessäni on jatkuvasti se, että fuskaan ja lintsaan, pitäisi tehdä enemmän, yrittää kovemmin, olla huolellisempi, tarkempi, parempi. En edes tiedä mitä tässä yritän ansaita. Oikeutusta olemassaololleni kai.
Pakko avautua vielä Eeva-lehden numerosta jossa oli juttua Lapparista. Hohhoijaa mitä sosiaalipornoa. Mitä ihmeen sensaatiota on tavoiteltu kannen otsakkeella "Kaksi päivää anoreksiaklinikalla"?! On niitä syömishäiriöitä myös muita. Ja hei, niitäkin hoidetaan "anoreksiaklinikalla". Sen nimi on muuten Syömishäiriöyksikkö. Voivat muuten olla vakaviakin, ne muut häröt, vaikkei niihin liitykään romanttista assosiaatiota eteerisesti itseään kuolemaan kuihduttavasta nuoresta tyttörukasta. Miksei koskaan kerrota minkälaiseen helvettiin bulimikot itsensä pakottavat, oksennusta pursuavista tukkeutuneista viemäreistä, hammasvaurioista ja laksatiiveistä, tai BED:tä sairastavan riittämättömyyden tunteesta, itsesyytöksistä ja vihasta omaa ruumistaan kohtaan? Aivan. Sehän kuulostaa inhottavalta. Eikä ylipainoisessa ahmijassa ole mitään sympaattista, ei herätä suojeluvaistoja, tuskin edes myötätuntoa. Anoreksia on niin paljon siistimpää, kun kaikki paska pysyy ruumiin ja mielen sisällä. Kunnes saa suolitukoksen (se vasta siistiä onkin), kunnes osteoporoosi muuttaa ryhdin kolmevitosena kumaraksi kuin vanhuksella, kunnes hampaat kellastuvat tai putoavat vitamiinipuutosten takia, vatsa alkaa pönöttää kuin nälkämaan lapsella eikä keskittymis- saati päättelykyvystä ole jäljellä mitään. Tätä ei tosin voi lukea lehtijutusta. Eihän kukaan sellaista lehteä ostaisi.