Could you climb higher and higher?
Olenpa ollut megareipas heti aamusta. Pyykit on koneessa ja kone päällä, lakanat vaihdettu ja sänkykin pedattu. Nyt onkin naatti olo, lihakset väsyneet, sydän hakkaa ja hengästyttää. Ajattelin heti kun heräsin että tänään on mentävä lukemaan, samanlaista päivää kuin eilinen ei saa tulla. Naapureiden iloksi olen kuunnellut musiikkiakin jo puoli kasista lähtien ja yrittänyt psyykata parempaa mielialaa. On merkillistä ettei sitä tunnu oppivan, että hyvä olo tulee tekemisestä, ei tekemättömyydestä.
Unet ovat olleet tosi omituisia. Eräässä esiintyivät (kirjaimellisesti) ala- ja yläasteluokkalaiset ystäväni. Eräässä hoidin kodittomia ja huonosti kohdeltuja koiria. Ne olivat kaikki dobbereita, rotikoita ja schäffereitä. Oli populassa tosin myös yksi kissa ja omia koiria, jotka olivat niitä joita meillä ihan oikeasti joskus oli, silloin kun äidin kenneli oli voimissaan. Kummallista etten pelännyt hoidokkejani lainkaan vaikka ne olivat purreet omistajiaan. Ne kai jotenkin tiesivät ettei kannata (onpa mulla suuret luulot itsestäni). No, toissayönä olin Ismo Alangon kanssa kirjeenvaihdossa, tiedä sitten kumpi on enemmän satua.
Pienoista päätäni on pitkään vaivannut asia jonka Sirpa sanoi minulle osastolta lähdettyäni mutta jota ei osannut tai halunnut selittää tarkemmin.
"Kun sua kuuntelee, kuulostaa kuin puhuisit jostain ulkopuolisesta".
Olisi kiva tietää mitä hän ihan oikeasti tarkoitti. En ehkä koe asioita kovin omakohtaisina, ainakaan näitä sairauksiin liittyviä. Mutten tiedä mitä sille voisi tehdä ja mistä se johtuu. Tunne-elämän jälkeenjääneisyydestä? Sairaudentunnottomuudesta? Pystyykö kukaan, joka on vapaaehtoisesti ollut kuihduttamassa itseään hengiltä, suhtautumaan näihin asioihin kovin omakohtaisina tai hyväksymään niitä ongelmitta? Eikö se ole jonkinlaisen henkiinjäämisvietin vastaista toimintaa? No joo, vietit ja tällaisten asioiden hyväksyminen itsessään toimivat kai jokseenkin eri tasoilla, mutta luulisi että jokin osa pääkopassa panisi vastaan jos yrittäisi. Mutta mistä mä tiedän. Ehkä kaikki muut ovatkin täydellisen sinuja sairauksiensa kanssa ja pitävät niitä täysin omakohtaisina kokemuksina ja mä vaan olen kelvoton siinäkin suhteessa etten tajua tätä hirvitystä (itseäni) kokonaan. Haha, vähän kuten sekin että kaikkia muita potilaita olisi suunnattomasti auttanut kuukauden hoitojakso osastolla... No joo, ei mulla katkeruutta ole asiasta, sitä on vaan surkuhupaisaa muistella kun tuntui että mun epäonnistuminen ja paluu vanhoihin tapoihin oli jo ennalta päätetty ja sitten kun toimin kuten odotettiin, päästiin vaan sanomaan että siinä se taas nähtiin. Mut hei, eihän sen väliä kun BMI on yli tiettyjen rajojen...
No niin. En aio jämähtää näihin aatoksiin. Pitäisi olla tyytyväinen nykytilaani. Kun olen mittaamatta syömisiäni, pärjään edes vähän paremmin. Paitsi että kehoni on hieman eri mieltä kun ei tämä merkillinen hengästynyt olo ohitu. Sanoin Eevalle epäilyistäni nestetasapainoni suhteen. Hän kysyi paljonko liikun. Tuli syyllinen olo kun vastasin harrastavani vain tavallista hyötyliikuntaa. Pitäisikö kuitenkin liikkua enemmän? Jos liikun ihan liian vähän? Jos pehmenen ja paisun ynnä muuta kamalaa enkä itse edes tajua sitä? En ole ikuisesti toipuva anorektikko jonka ei pitäisi välittää jokaisesta suupalasta.
Unet ovat olleet tosi omituisia. Eräässä esiintyivät (kirjaimellisesti) ala- ja yläasteluokkalaiset ystäväni. Eräässä hoidin kodittomia ja huonosti kohdeltuja koiria. Ne olivat kaikki dobbereita, rotikoita ja schäffereitä. Oli populassa tosin myös yksi kissa ja omia koiria, jotka olivat niitä joita meillä ihan oikeasti joskus oli, silloin kun äidin kenneli oli voimissaan. Kummallista etten pelännyt hoidokkejani lainkaan vaikka ne olivat purreet omistajiaan. Ne kai jotenkin tiesivät ettei kannata (onpa mulla suuret luulot itsestäni). No, toissayönä olin Ismo Alangon kanssa kirjeenvaihdossa, tiedä sitten kumpi on enemmän satua.
Pienoista päätäni on pitkään vaivannut asia jonka Sirpa sanoi minulle osastolta lähdettyäni mutta jota ei osannut tai halunnut selittää tarkemmin.
"Kun sua kuuntelee, kuulostaa kuin puhuisit jostain ulkopuolisesta".
Olisi kiva tietää mitä hän ihan oikeasti tarkoitti. En ehkä koe asioita kovin omakohtaisina, ainakaan näitä sairauksiin liittyviä. Mutten tiedä mitä sille voisi tehdä ja mistä se johtuu. Tunne-elämän jälkeenjääneisyydestä? Sairaudentunnottomuudesta? Pystyykö kukaan, joka on vapaaehtoisesti ollut kuihduttamassa itseään hengiltä, suhtautumaan näihin asioihin kovin omakohtaisina tai hyväksymään niitä ongelmitta? Eikö se ole jonkinlaisen henkiinjäämisvietin vastaista toimintaa? No joo, vietit ja tällaisten asioiden hyväksyminen itsessään toimivat kai jokseenkin eri tasoilla, mutta luulisi että jokin osa pääkopassa panisi vastaan jos yrittäisi. Mutta mistä mä tiedän. Ehkä kaikki muut ovatkin täydellisen sinuja sairauksiensa kanssa ja pitävät niitä täysin omakohtaisina kokemuksina ja mä vaan olen kelvoton siinäkin suhteessa etten tajua tätä hirvitystä (itseäni) kokonaan. Haha, vähän kuten sekin että kaikkia muita potilaita olisi suunnattomasti auttanut kuukauden hoitojakso osastolla... No joo, ei mulla katkeruutta ole asiasta, sitä on vaan surkuhupaisaa muistella kun tuntui että mun epäonnistuminen ja paluu vanhoihin tapoihin oli jo ennalta päätetty ja sitten kun toimin kuten odotettiin, päästiin vaan sanomaan että siinä se taas nähtiin. Mut hei, eihän sen väliä kun BMI on yli tiettyjen rajojen...
No niin. En aio jämähtää näihin aatoksiin. Pitäisi olla tyytyväinen nykytilaani. Kun olen mittaamatta syömisiäni, pärjään edes vähän paremmin. Paitsi että kehoni on hieman eri mieltä kun ei tämä merkillinen hengästynyt olo ohitu. Sanoin Eevalle epäilyistäni nestetasapainoni suhteen. Hän kysyi paljonko liikun. Tuli syyllinen olo kun vastasin harrastavani vain tavallista hyötyliikuntaa. Pitäisikö kuitenkin liikkua enemmän? Jos liikun ihan liian vähän? Jos pehmenen ja paisun ynnä muuta kamalaa enkä itse edes tajua sitä? En ole ikuisesti toipuva anorektikko jonka ei pitäisi välittää jokaisesta suupalasta.