Ystävä joutui päivystykseen. Olen huolissani. Vaikka ilmeisesti tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä, saattaa seuraava kerta olla vakavampi. Voi elämä. Vielä pari vuotta sitten elämääni kuului satsioppi ja T-talo, piano-oppilaat ja solfapedi. Nyt -- tarvitseeko mainitakaan? Lappari, sossu, ystäviä milloin suljetulla, somaattisella tai avo-osastolla, päiväosasto, diureetit ja muut vippaskonstit, oksentaminen ja ruokaruokaruoka, ruoka on paha, lihominen, vaaka ja vaikka mikä. Aaargh! En halua takaisin entiseen, muttei nykyinenkään juuri houkuttele.
Psykkakeskuksen hissit ovat epäilyttäviä. Yhteys suoraan Herr Schindlerin "palvelukeskukseen".
Ei saisi humorisoida vakavalla asialla, ei. Tämänhän minulle kertoi eräs
hoitsuharjoittelija taannoin päiväosastolla...
Vakavammin ottaen, tämä kieroutunut alakulttuuri, josta tavallisilla nuorilla aikuisilla ei ole hajuakaan, sitoo itseensä merkillisellä tavalla. Olen kietoutunut siihen, mutta on vaikeaa päästä siitä eroon hylkäämättä samaan solmuun jumittaneita. Tapoihini ei kuulu hylätä ystävää hädässä.
Lopetan tämän epäselvän tajunnanvirran lyhyeen ja lähden Maisan kanssa ulos. Ihmeellistä, kerrankin paleltaa eikä hikoiluta. Paitsi yöllä (sekin on nykyään kylmää hikeä, enkä edes näe painajaisia. Kiitos Efexor, kiitos vaihdevuosioireet 25 v. liian aikaisin).