yliopistolle
Huonostipa alkoi arki. Heräsin 12 jälkeen. Hmm. Pitäisi ilmeisesti siis myös mennä nukkumaan aiemmin eikä vain yrittää nousta aikaisin.
Tänään menen taas yliopistolle, pitkästä aikaa. En ole tainnut käydä koko syksynä päärakennuksella, kun ei ole ollut saamentunteja (tai siis minulla aikaa niille). O-ou, jälleen edessä oikeiden opiskelijoiden kohtaamis-ahdistusta... Koen aina pienen järkytyksen kun tapaan talon täydeltä reippaita luokanopettajia, ahkeria sosiologeja ja touhukkaita yhteiskuntatieteilijöitä sekä lakiopiskelijoita salkkuineen. Aaapua!! Taideopiskelijalla tulee aina outo olo niin sanottujen OIKEIDEN opiskelijoiden keskellä... Mutta ehkä ei enää. Olen nyt jo niin vanha, että nehän voivat olla minua 10 vuotta nuorempia. Ahdistaako enää, se nähdään tänään.
Arjen kummallisuudesta kertoo se että olen jo kahtena päivänä siivonnut kämppääni. Hyvin harvinainen tilanne, siis pileiden jälkeen. Synttärit saatiiin kunnialla juhlittua jo perjantaina ja podettua lauantaina. Mutta sunnuntain ja maanantain selvitin tavaroitani, luutusin ja tuuletin. Olen ihan hullu. Ilmeisesti tämä on oireilua siitä kun ei ole töitä, on pakko keksiä jotain sijaistoimintaa. Ja ok, onhan siivoaminen hyödyllisempää kuin televison katselu tai surffailu. Mutta se on niin EI-minua! Pienestä pitäen minua on melkein joutunut kiristämään ja pakottamanaa siivoamaan, ja nyt teen sitä ihan vapaaehtoisesti ja koko päivän. Aika yllättävää kehitystä. Olenkohan tullut vanhaksi?
Keksin mitä se kolmenkympin kriisi on. Se on sitä kun ymmärtää että elämä on muutakin kuin juhlimista ja että elämä on NYT eikä joskus tulevaisuudessa. Että tajuaa elämän jatkuvuuden. On olemassa ensi kesän jälkeekin vielä kesiä, että osaa ajatella kauemmas. Ja kai se on jotain oman itsensä tajuamista myös, että ymmärtää viimeikin kukas se minä olenkaan ja miksi toimin niin kuin toimin. Että minä kyllä pystyn olemaan ihan yksin oma itseni ja olemaan tyytyväinen tähän elämään ilman ketään muita.
...hetkinen. Nythän siitä tulikin sinkkuusjulistus. No, sitäkin se kai on. Että tajuaa olevansa ihan riittävä itse, ettei tarvi jotakuta toista, joka tekisi minut kokonaiseksi. Oikeastaan tuota ajatusta olen koko joululoman kehitellyt. Heihei K., pääsin viimein sinusta irti!
Hyvä minä.
Täällä näkyi aurinko pari päivää sitten. Tunnistin sen punaisen hohteen parvekkeen seinällä ja ryntäsin innoissani alkoviin imemään valon vaikutusta itseeni ikkunasta. Sitten se punainen pallo laski ja on taas ollut niin pilvistä ja sumuista pari päivää, ettei mitään aurinkoa ole melkein voinut kuvitellakaan. Nyyh. Odotan innoissani niitä kirkkaita ja kylmiä kevätpäiviä. On ihan tylsää tämä -3 - -7, kun on niin harmaata. Pöh.
Aamupalaa, kiitos.
Tänään menen taas yliopistolle, pitkästä aikaa. En ole tainnut käydä koko syksynä päärakennuksella, kun ei ole ollut saamentunteja (tai siis minulla aikaa niille). O-ou, jälleen edessä oikeiden opiskelijoiden kohtaamis-ahdistusta... Koen aina pienen järkytyksen kun tapaan talon täydeltä reippaita luokanopettajia, ahkeria sosiologeja ja touhukkaita yhteiskuntatieteilijöitä sekä lakiopiskelijoita salkkuineen. Aaapua!! Taideopiskelijalla tulee aina outo olo niin sanottujen OIKEIDEN opiskelijoiden keskellä... Mutta ehkä ei enää. Olen nyt jo niin vanha, että nehän voivat olla minua 10 vuotta nuorempia. Ahdistaako enää, se nähdään tänään.
Arjen kummallisuudesta kertoo se että olen jo kahtena päivänä siivonnut kämppääni. Hyvin harvinainen tilanne, siis pileiden jälkeen. Synttärit saatiiin kunnialla juhlittua jo perjantaina ja podettua lauantaina. Mutta sunnuntain ja maanantain selvitin tavaroitani, luutusin ja tuuletin. Olen ihan hullu. Ilmeisesti tämä on oireilua siitä kun ei ole töitä, on pakko keksiä jotain sijaistoimintaa. Ja ok, onhan siivoaminen hyödyllisempää kuin televison katselu tai surffailu. Mutta se on niin EI-minua! Pienestä pitäen minua on melkein joutunut kiristämään ja pakottamanaa siivoamaan, ja nyt teen sitä ihan vapaaehtoisesti ja koko päivän. Aika yllättävää kehitystä. Olenkohan tullut vanhaksi?
Keksin mitä se kolmenkympin kriisi on. Se on sitä kun ymmärtää että elämä on muutakin kuin juhlimista ja että elämä on NYT eikä joskus tulevaisuudessa. Että tajuaa elämän jatkuvuuden. On olemassa ensi kesän jälkeekin vielä kesiä, että osaa ajatella kauemmas. Ja kai se on jotain oman itsensä tajuamista myös, että ymmärtää viimeikin kukas se minä olenkaan ja miksi toimin niin kuin toimin. Että minä kyllä pystyn olemaan ihan yksin oma itseni ja olemaan tyytyväinen tähän elämään ilman ketään muita.
...hetkinen. Nythän siitä tulikin sinkkuusjulistus. No, sitäkin se kai on. Että tajuaa olevansa ihan riittävä itse, ettei tarvi jotakuta toista, joka tekisi minut kokonaiseksi. Oikeastaan tuota ajatusta olen koko joululoman kehitellyt. Heihei K., pääsin viimein sinusta irti!
Hyvä minä.
Täällä näkyi aurinko pari päivää sitten. Tunnistin sen punaisen hohteen parvekkeen seinällä ja ryntäsin innoissani alkoviin imemään valon vaikutusta itseeni ikkunasta. Sitten se punainen pallo laski ja on taas ollut niin pilvistä ja sumuista pari päivää, ettei mitään aurinkoa ole melkein voinut kuvitellakaan. Nyyh. Odotan innoissani niitä kirkkaita ja kylmiä kevätpäiviä. On ihan tylsää tämä -3 - -7, kun on niin harmaata. Pöh.
Aamupalaa, kiitos.