Ähky olo.
Istun yksin kotona ja masennun. Olen taas syönyt liikaa. En vain osaa lopettaa sitä ajoissa. Syön, koska tunnen itseni epäonnistuneeksi. Syön, koska olen yksinäinen ja koska mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Katson vaa´an nousevia lukemia, tunnen itseni entistä epäonnistuneemmaksi ja syön lisää. Noidankehä, josta ei ole ulospääsyä. Olen koukussa.
Miksi mä näen unta ihmisistä, jotka ennen olivat osa mun elämääni? Kaipaanko mä niitä? Valveilla ollessani yritän välttyä ajattelemasta kaikkia niitä, joille olen ollut jotenkin vääränlainen. En jaksa enää yrittää ystävystyä kenenkään kanssa. On niin paljon helpompaa pitää ihmiset tietyn matkan päässä kuvittelematta, että voisin merkitä jotain. Aina on ollut joku, joka on ollut mua parempi, arvokkaampi, tärkeämpi.
Elämä jatkuu ympärillä,vaikka itsestä tuntuu että se on pysähtynyt. Ilotonta, päivästä toiseen taapertamista...
Voiko tähän arjen harmauteen tulla valon pilkahdusta?
Kuinka paljon psyyke kestää?