Trying hard to be my best.
Näin eilen Jonnan Toivon Torstaissa. Se hymyili ja nauroi ja näytti olevan jo vähän paremmassa kunnossa. Toivottavasti se saa elämänsä vihdoin kuntoon. En voi olla miettimättä kuinka paljon siinä on totta, kun se sanoo mun pilanneen sen elämän. Tietenkään en usko, että se on täysin totta, koska tiedän jossain määrin millainen Jonna oli jo ennen kuin tutustuin siihen ja tiedän sen lapsuudesta yhtä sun toista. Mutta silti mun tekemisilläni ja tekemättä jättämisilläni on varmasti ollut osuutensa siihen miten se tällä hetkellä voi.
Alan nyt itse kiskoa elämääni siitä suosta, jossa se tällä hetkellä on. Tajusin, ettei sitä kukaan mun puolestakaan tee. Siis, loppujen lopuksi, kuinka moni musta oikeesti välittää? Kuinka moni oikeesti välittää kestään muusta kuin itsestään? Oma onni menee aina edelle. Ehkä mä jahtaan jotain, mitä ei edes ole olemassa, tai ei ainakaan tässä loppuaan kohti kulkevassa maailmassamme. Ihminen aina kuvittelee ettei pysty elämään jotain tiettyä asiaa, mutta kyllä kaikesta loppujen lopuksi pääsee yli, eikä sellaista ihmistä olekaan, jonka jälkeen kukaan ei enää voisi merkitä yhtään mitään. Jumalaa ilman ei tietenkään pysty elämään. Onneksi ei tarvitse.
Missähän munkin ylpeyteni ja itsekunnioitukseni on?
Be brave. Even if you aren't pretend
to be, nobody can tell the difference
anyway.