Henkilö kohtaa taiteen
Tästä lähtien menen aina taidemuseoon silloin, kun mikään ei tunnu kiinnostavan. Se tepsii. Taidemuseokäynnin jälkeen tunnen lähes poikkeuksetta oloni onnelliseksi, tasapainoiseksi ja inspiroituneeksi. Lomalla töihinpaluu tuntuu ahdistavimmalta asialta ikinä, mutta taidemuseossa muistin saavani tehdä töitä minua inspiroivien asioiden parissa ja piristyin. Olen muuten todella hyvä eliminoimaan työasiat mielestäni silloin, kun en ole töissä.
Museokaupoissakin on aika ihanaa.
Kotoa ulos lähteminen tuntui tänään ihan suunnattoman vaikealta. Lähtiessäni ulos tihkusateeseen olin menossa metroon, mutta metrotunnelin suulle päästyäni totesin, että voin ihan hyvin kävelläkin keskustaan. Onnistuin kävelemään noin 100 metriä, kunnes Hämeentien suunnaton tuulenpuuska uhkasi lennättää minut ja sateenvarjoni tiensivuun jokaisella askeleella. Kirosin ääneen ja palasin lähimmälle raitiovaunupysäkille. Valitsin kiertoreittiä Kiasmalle vievän seiskan ratikan, joka auttoi minua valmistautumaan henkisesti. Mieleni olisi tehnyt ajaa koko kierros.
Kiasmassa tajusin rakastavani:
- Jiri Gellerin The Big Time -veistosta, joka oli aikanaan Korjaamollakin esillä
- Anni Leppälän valokuvia
- Pinar Yolacanin sisäelinmummoja (ostin Valokuvataiteen museon näyttelystä joskus kataloginkin)
- Markus Copperin pelottavia, järjettömiä, mekaanisia ja liikkuvia installaatioita
Ehkä asiat ryhtyvät kiinnostamaan taas, kunhan muistan inspiroitua aina sopivin väliajoin. Ehkä tämä hetkellinen alakulo tästä. Voisinkin taas ottaa työn alle pitkäaikaisen projektini, taidelainaamon saatanallisten sivujen selailun (saivat sentään apurahan sivuston kehittämiseen) ja ihan oman taideteoksen hankkimisen.
Museokaupoissakin on aika ihanaa.
Kotoa ulos lähteminen tuntui tänään ihan suunnattoman vaikealta. Lähtiessäni ulos tihkusateeseen olin menossa metroon, mutta metrotunnelin suulle päästyäni totesin, että voin ihan hyvin kävelläkin keskustaan. Onnistuin kävelemään noin 100 metriä, kunnes Hämeentien suunnaton tuulenpuuska uhkasi lennättää minut ja sateenvarjoni tiensivuun jokaisella askeleella. Kirosin ääneen ja palasin lähimmälle raitiovaunupysäkille. Valitsin kiertoreittiä Kiasmalle vievän seiskan ratikan, joka auttoi minua valmistautumaan henkisesti. Mieleni olisi tehnyt ajaa koko kierros.
Kiasmassa tajusin rakastavani:
- Jiri Gellerin The Big Time -veistosta, joka oli aikanaan Korjaamollakin esillä
- Anni Leppälän valokuvia
- Pinar Yolacanin sisäelinmummoja (ostin Valokuvataiteen museon näyttelystä joskus kataloginkin)
- Markus Copperin pelottavia, järjettömiä, mekaanisia ja liikkuvia installaatioita
Ehkä asiat ryhtyvät kiinnostamaan taas, kunhan muistan inspiroitua aina sopivin väliajoin. Ehkä tämä hetkellinen alakulo tästä. Voisinkin taas ottaa työn alle pitkäaikaisen projektini, taidelainaamon saatanallisten sivujen selailun (saivat sentään apurahan sivuston kehittämiseen) ja ihan oman taideteoksen hankkimisen.