Mitä olen oppinut Venäjästä tänä syksynä? Hajatelmia
Marraskuu on lopuillaan ja kauhistus sentään, enää kolme viikkoa täällä ennen joulua! Aika on mennyt ihan järkyttävää vauhtia eikä tähän blogiin ole tullut kirjoitettua niin montaa merkintää kuin tarkoitus ehkä alun perin oli. Kerrottavia asioita kertyy, enkä tule niistä kirjoittaakseni ja sitten ne unohtuvat. No, tähän merkintään aion nyt koota muutamia ajatuksiani venäjän opiskelusta, kun opetusta on enää kaksi viikkoa jäljellä. Toivottavasti ette pitkästy, vaikka aihe onkin vähän tylsänpuoleinen ehkä. :)
Kielenopetuksen lisäksi syksyn ohjelmaan on kuulunut siis Venäjän maantiedon (1t/vko) ja kirjallisuuden (2t/vko) opetusta tiistaiaamuisin kello 8.15 alkaen kolme tuntia putkeen. Ajankohta ei ehkä ole kaikkein paras uuden asian oppimiselle, mutta aiheet ovat useimmiten olleet sen verran mielenkiintoisia, että olen onnistunut siirtämään opettajan puheesta joitakin tiedonmuruja paperille suoranskaksi. (Heh.) Molemmat kurssit ovat sivunneet aika paljon historiaa: maantiedossa käytiin pikaisesti läpi koko Venäjän laajenemishistoria 800-luvulta alkaen ja kirjallisuudessa tämän syksyn kurssi on käsitellyt 1800-luvun suuria venäläiskirjailijoita Pushkinista ja Gogolista Tsehoviin ja Tolstoihin (joilta jokaiselta on luettu jokin teos tai itse asiassa minulla on vielä kaksi lukematta, mutta onhan ensi viikko aikaa… :P), joten luonnollisesti on sivuttu myös historiallisia tapahtumia, koskettelevathan kaikki tärkeät kirjailijat aikansa yhteiskunnan ongelmia.
Tämän kaiken perusteella on syntynyt kuva järkyttävän kokoisesta maasta, jolla on väkivaltainen historia ja vakavia identiteettiongelmia (ja muitakin ongelmia). Ei sillä, etteikö muidenkin Euroopan maiden historiasta löytyisi vähemmän mairittelevia tapahtumia, mutta Venäjällä väkivalta ja kansan traumat ovat vielä syvemmällä. Yhä vieläkin kansan (joka sekään ei ole millään tavoin yhtenäinen) ja vallanpitäjien välillä on suuri kuilu, ja osapuolten välinen vuorovaikutus on tapahtunut lähinnä väkivallan keinoin. Ei siis ole mitenkään kovin suuri ihme, että nyky-Venäjäkään ei ole vielä mikään paratiisi.
Venäjän nykymenoon olen saanut kahden viime viikon aikana tutustua kahdella eri tavalla. Opettajamme mainostivat hyvin näitä kahta tapahtumaa, niin että vaikea olisi ollut olla osallistumattakaan. Keskiviikkona 18.marraskuuta lähes kaikki ensimmäisen vuoden venäjänopiskelijat ja epäilemättä vanhemmatkin, vaikka en niitä tunne, suuntasivat pienehköön taloudellisissa vaikeuksissa olevaan vaihtoehtoleffateatteriin (ehkä verrattavissa entiseen Kino Thaliaan Hansassa). Kuriositeettina mainittakoon, että ohjelmistossa näkyi olevan mm. Maria Lindbergin uusi Muumit ja vaaralinen juhannus -elokuva (1970-luvun huopa-animaatioista koottu elokuva, japanilaisanimaation parissa kasvaneelle täysin tuntematon tapaus).
Me kuitenkin olimme tulleet katsomaan vähän toisenlaista filmiä, Kirjettä Annalle "Lettre à Anna", joka oli siis dokumenttifilmi 7.lokakuuta vuonna 2006 salamurhatusta venäläistoimittaja Anna Polikovtskajasta. Elokuva oli kieltämättä ajatuksia herättävä eikä kaikin paikoin mikään helppo katsottava, kun aiheena kerran oli toimittajan murha ja Tšetšenian sodat ihmisoikeusloukkauksineen. Koska tämä oli dokumentin ensiesitys, sen jälkeen oli sitten järjestetty ”väittely” joka perustui lähinnä yleisökysymyksille. Niihin vastaamassa olivat kirjallisuudenopettajamme, tšetšenialaissyntyinen mies ja eräs nainen Amnestysta. Yhtä hyvin olisimme voineet olla yhdellä luennolla, sillä opettajamme kyllä dominoi koko show’ta, välillä suurin piirtein kiskoen mikkiä (ei sillä että hän sitä olisi tarvinnut tullakseen kuulluksi), siltä Amnestyn naiselta. Ja miesparka oli ihan paitsiossa. No, tästä huolimatta tämä ”debat” oli kyllä ihan mielenkiintoinen, opettajallamme kun oli paljon sanottavaa ja asiantuntemusta, se on myönnettävä. Ja minäkin pysyin suurimman osan ajasta kärryillä siitä, mistä puhuttiin.
Kaikki tämä kuitenkin vahvisti kuvaa siitä, että Venäjällä ihmisoikeusloukkaukset on kyllä ihan arkipäivää, poliisia pelätään ja syystäkin. (Juurihan uutisoitiin, että paria poliisia syytetään jonkun tappamisesta. Nice.) Yksi mielenkiintoisimmista puheenvuoroista tuli eräältä naiselta yleisössä, joka kertoi kahdesta ystävästään, jotka olivat menneet Venäjälle lomalle. Nämä ystävät olivat homoja ja sanovat olevansa onnellisia, että selvisivät maasta ulos hengissä. Kaduilla kävelevät uusnatsiporukat kun eivät olleet luoneet mitään ystävällisiä silmäyksiä. Muutenkin selväksi tuli, että Venäjä on hieno maa, mutta sinne ei kannata mennä jos on a) värillinen b) homoseksuaali c) muuten ulkonäöltään/käytökseltään poikkeava. Jos on ihan tavallinen tallaaja, niin sitten ei pitäisi olla mitään hätää, mutta ei silti ehkä kannata poliisia ensitöikseen huudella… :P
No, tällä viikolla oli sitten toisenlaista aktiviteettia tarjolla, jonka aihe ei ehkä ollut yhtä synkkä. Meillä oli nimittäin keskiviikkona mahdollisuus tavata yksi Venäjän tunnetuimmista nykykirjailijoista, Boris Akunin. (Aivan, kuka? En ollut kuullutkaan ennen, mutta ehkä olen vain täysin sivistymätön moukka, koska miehen kirjoja on käännetty ainakin viisi jo suomeksikin.) Koska kaikki muutkin ekan vuoden opiskelijat kuulivat miehestä ekaa kertaa, opettajamme näytti siis tiistai-iltana koululla leffan, joka perustui yhteen miehen kirjoista. Akunin kirjoittaa siis salapoliisiromaaneja, joista osa sijoittuu 1800-luvun lopun Venäjälle, jossa enemmän tai vähemmän yksityisetsivä Erast Fandorin suorittaa tutkimuksiaan. Lisäksi on myös kirjoja Fandorinin pojanpojasta sekä nunnasta nimeltä sisar Pelagia, jotka molemmat tekevät myös tahoillaan rikostutkimuksia. :)
Tietääksemme siis jotakin kirjailijasta, katsoimme tiistaina elokuvan, joka tosin oli piraattiversio venäjäksi ilman tekstityksiä. No, opettajamme pysäytti nauhan välillä ja tulkkasi hiukan juonenkäänteitä, kelaten ohi myös turhimmat jaarittelut. :) Olin sentään ennalta vähän kaivanut tietoa juonesta, joten pysyin melkein kärryillä ja ymmärsin aina silloin tällöin jonkin verbin tai sanan, mistä tietysti tuli onnistumisen elämyksiä. :) Keskiviikkona sitten saavuimme tunnollisesti kirjailijan tapaamiseen Rennesin kansainväliselle talolle. Sali tuli tupaten täyteen, paikalla ei siis ollut pelkästään opiskelijoita vaikka tapaaminen olikin yliopistomme venäjän laitoksen emännöimä (sanon näin, koska vastuuhenkilöinä oli kaksi naisopettajaamme). Tilaisuus pohjautui taas yleisökysymyksille, joita esitettiin suurimmaksi osaksi venäjäksi, paikalla oli siis paljon myös sujuvasti venäjää puhuvia tai venäläissyntyisiä. Kirjailija vastasi venäjäksi, vaikka ymmärsi kai hiukan ranskaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli nuori nainen, joka tulkkasi ranskankieliset kysymykset miehelle ja oikealla puolella toinen opettajamme tulkkasi miehen puheen ja venäjänkieliset kysymykset ranskaksi. Kääntäjäopiskelijan näkökulmasta tämä tilaisuus oli myös mielenkiintoinen mahdollisuus seurata konsekutiivitulkkausta ja kuiskaustulkkausta käytännössä. :)
Kun en siis ollut yhtään kirjaa mieheltä lukenut, osa kysymyksistä meni vähän ohi sisällöllisesti, mutta paljon oli sellaisia yleisiä kysymyksiä, joiden vastaukset saattoi ymmärtää ihan sen yhden leffankin ja pienen taustatyön pohjalta. Ainakin mies on todella tuottelias. Hän nimittäin kirjoitti ensimmäisen kirjansa vuonna 1999 kuudessa viikossa, välipalaksi, koska hän oli kirjoittamassa tieteellisempää, laaja teosta kirjailijoista ja itsemurhista (hilpeä aihe) ja tarvitsi taukoa. Kun kirjat alkoivat myydä, ei hänen enää tarvinnutkaan miettiä vakavan teoksensa kirjoittamista. Tähän mennessä hän on siis kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta, tahti on siis keskimäärin kolme kirjaa per vuosi. Työtapa miehellä tuntuu olevan hyvin järjestelmällinen. Ensin hän saa jonkin pohja-ajatuksen ja rakentaa siihen juonen ja henkilöhahmot. Sitten tarvitsee vain kirjoittaa kuvaukset ja dialogi ja voilà, uunituore teos valmiina julkaistavaksi. (No ehkei hän sitä ihan noin muotoillut, mutta siltä se rivien välistä kuulosti.) Ei mitään writer’s blockia tai muuta luomistuskaa… Niinpä niin, mikä erottaa ne pöytälaatikkokirjailijat ja oikeat kirjailijat? Oikeat kirjailijat saavat teoksensa valmiiksi ja julkaistua.
Välillä tämäkin keskustelu sivusi jotain yhteiskunnallisia kysymyksiä tai vakavampia aiheita, mutta muuten kaksituntinen polveili aiheiltaan sinne ja tänne. Salissa oli todella kuuma, joten tilaisuus lopetettiin juuri silloin, kun alkoi tuntua, ettei enää jaksa ollenkaan keskittyä ranskan ja venäjän sekoitukseen. Miehen puheenvuoroistakin ymmärsin joitakin lauseita, koska hän puhui selkeästi ja pätkissä tulkkauksen helpottamiseksi. ”Ymmärrän oikein hyvin” , ”venäläinen” ja ”kirja”, sentapaisia ilmauksia onnistuin kuulemaan. Kaiken kaikkiaan venäjää ei ole liian vaikea ymmärtää, vaikka sitä ei vielä paljon osaakaan. Jos sanan tietää, sen pystyy aika helposti erottamaan rauhallisesta puheesta. Tietenkin pidemmät lauseet sitten puuroutuvat helposti. Mutta jos vertaa ranskaan, jossa meni hyvän aikaa, ennen kuin oppi erottamaan sanat toisistaan, niin siinä suhteessa venäjä vaikuttaa hiukan helpommalta. Voi tietty johtua siitäkin, että teemme aika paljon suullisia harjoituksia ja tiedossa on ennen joulua vielä kaksi suullista koettakin… *klunk* Saapa nähdä miten sekaisin saan kaikki seitsemän ässää… :P
Tavallinen tuntiopiskelu on siis täydentynyt tällaisilla kulttuuririennoilla, jotka kyllä ovat olleet ihan mielenkiintoisia ja informaatiorikkaita. Kaiken kaikkiaan olen kyllä tyytyväinen valintaani opiskella täällä venäjää, niin omituista kuin se ehkä onkin. Luulen, että on ihan hyvä asia oppia tuntemaan ja ehkä jopa ymmärtämään isoa itänaapuria hiukkasen. Ensi tiistaina on muuten sitten vielä tiedossa venäjän laitoksen joulujuhlat tai jotkin sentapaiset pippalot, varmaan ihan kiva tapahtuma sekin.
Opetusta on oikeastaan enää ensi viikko ja sitten toisiksi viimeisellä viikolla on kaikki kokeet. Koko opetussysteemi on aika sekalainen. Ilmeisesti jos kurssilla on jatkuva arviointi, pitäisi opetusta olla kolmetoista viikkoa, mutta venäjän laitos on päätynyt kahteentoista viikkoon, vaikka kaikilla kursseilla on nyt sitten ollut jatkuva arviointi. Tämä tarkoittaa, että minulla on siis tiistaina 8. päivä joulukuuta neljä koetta samana päivänä. Kyllä, ranskalainen logiikka ja järjestelmällisyys taas kerran huipussaan. Meillä kun on ollut tiistaisin kolme luentoa (maantieto, kirjallisuus ja kielioppi), niin niistä kaikista on tietysti koe viimeisellä luentokerralla. Ja sitten vielä meille täytyy pitää kielenopetuksesta isossa ryhmässä suullinenkin testi, joten sekin on sitten samana päivänä, kieliopin jälkeen. Kiva päivä siis tiedossa, mutta sittenpähän ovat melkein kaikki ohi kerralla. Viimeisellä viikollani täällä minulla ei siis ole kuin ehkä yksi koe eikä enää yhtään tunteja, paitsi ranskan kurssi maanantaina ja perjantaina. Mutta koska en ole vielä ollut kertaakaan pois ja perjantain tunnilla 18.12. tuskin on enää ketään, kun kaikki lähtevät aikaisemmin kotiin, luulen, että minäkin käytän sen ajan johonkin muuhun… :)
Luulenpa, että tämä riittää nyt ajatuksistani venäjän suhteen. Yritän kirjoitella vielä jotain muutakin ennen joulua, mutta en lupaa mitään. Dostoievksi ja Tolstoi kun odottavat vielä lukijaansa. No, huomenna suuntaan joulumarkkinoille kavereiden kanssa, joten en sentään ihan aio uppoutua opiskeluihin vaan vähän jo virittäytyä joulutunnelmaankin. :) Mukavaa joulunodotusta ja hyvää ensimmäistä adventtia teillekin, jotka tämän eksytte lukemaan! :)
Kielenopetuksen lisäksi syksyn ohjelmaan on kuulunut siis Venäjän maantiedon (1t/vko) ja kirjallisuuden (2t/vko) opetusta tiistaiaamuisin kello 8.15 alkaen kolme tuntia putkeen. Ajankohta ei ehkä ole kaikkein paras uuden asian oppimiselle, mutta aiheet ovat useimmiten olleet sen verran mielenkiintoisia, että olen onnistunut siirtämään opettajan puheesta joitakin tiedonmuruja paperille suoranskaksi. (Heh.) Molemmat kurssit ovat sivunneet aika paljon historiaa: maantiedossa käytiin pikaisesti läpi koko Venäjän laajenemishistoria 800-luvulta alkaen ja kirjallisuudessa tämän syksyn kurssi on käsitellyt 1800-luvun suuria venäläiskirjailijoita Pushkinista ja Gogolista Tsehoviin ja Tolstoihin (joilta jokaiselta on luettu jokin teos tai itse asiassa minulla on vielä kaksi lukematta, mutta onhan ensi viikko aikaa… :P), joten luonnollisesti on sivuttu myös historiallisia tapahtumia, koskettelevathan kaikki tärkeät kirjailijat aikansa yhteiskunnan ongelmia.
Tämän kaiken perusteella on syntynyt kuva järkyttävän kokoisesta maasta, jolla on väkivaltainen historia ja vakavia identiteettiongelmia (ja muitakin ongelmia). Ei sillä, etteikö muidenkin Euroopan maiden historiasta löytyisi vähemmän mairittelevia tapahtumia, mutta Venäjällä väkivalta ja kansan traumat ovat vielä syvemmällä. Yhä vieläkin kansan (joka sekään ei ole millään tavoin yhtenäinen) ja vallanpitäjien välillä on suuri kuilu, ja osapuolten välinen vuorovaikutus on tapahtunut lähinnä väkivallan keinoin. Ei siis ole mitenkään kovin suuri ihme, että nyky-Venäjäkään ei ole vielä mikään paratiisi.
Venäjän nykymenoon olen saanut kahden viime viikon aikana tutustua kahdella eri tavalla. Opettajamme mainostivat hyvin näitä kahta tapahtumaa, niin että vaikea olisi ollut olla osallistumattakaan. Keskiviikkona 18.marraskuuta lähes kaikki ensimmäisen vuoden venäjänopiskelijat ja epäilemättä vanhemmatkin, vaikka en niitä tunne, suuntasivat pienehköön taloudellisissa vaikeuksissa olevaan vaihtoehtoleffateatteriin (ehkä verrattavissa entiseen Kino Thaliaan Hansassa). Kuriositeettina mainittakoon, että ohjelmistossa näkyi olevan mm. Maria Lindbergin uusi Muumit ja vaaralinen juhannus -elokuva (1970-luvun huopa-animaatioista koottu elokuva, japanilaisanimaation parissa kasvaneelle täysin tuntematon tapaus).
Me kuitenkin olimme tulleet katsomaan vähän toisenlaista filmiä, Kirjettä Annalle "Lettre à Anna", joka oli siis dokumenttifilmi 7.lokakuuta vuonna 2006 salamurhatusta venäläistoimittaja Anna Polikovtskajasta. Elokuva oli kieltämättä ajatuksia herättävä eikä kaikin paikoin mikään helppo katsottava, kun aiheena kerran oli toimittajan murha ja Tšetšenian sodat ihmisoikeusloukkauksineen. Koska tämä oli dokumentin ensiesitys, sen jälkeen oli sitten järjestetty ”väittely” joka perustui lähinnä yleisökysymyksille. Niihin vastaamassa olivat kirjallisuudenopettajamme, tšetšenialaissyntyinen mies ja eräs nainen Amnestysta. Yhtä hyvin olisimme voineet olla yhdellä luennolla, sillä opettajamme kyllä dominoi koko show’ta, välillä suurin piirtein kiskoen mikkiä (ei sillä että hän sitä olisi tarvinnut tullakseen kuulluksi), siltä Amnestyn naiselta. Ja miesparka oli ihan paitsiossa. No, tästä huolimatta tämä ”debat” oli kyllä ihan mielenkiintoinen, opettajallamme kun oli paljon sanottavaa ja asiantuntemusta, se on myönnettävä. Ja minäkin pysyin suurimman osan ajasta kärryillä siitä, mistä puhuttiin.
Kaikki tämä kuitenkin vahvisti kuvaa siitä, että Venäjällä ihmisoikeusloukkaukset on kyllä ihan arkipäivää, poliisia pelätään ja syystäkin. (Juurihan uutisoitiin, että paria poliisia syytetään jonkun tappamisesta. Nice.) Yksi mielenkiintoisimmista puheenvuoroista tuli eräältä naiselta yleisössä, joka kertoi kahdesta ystävästään, jotka olivat menneet Venäjälle lomalle. Nämä ystävät olivat homoja ja sanovat olevansa onnellisia, että selvisivät maasta ulos hengissä. Kaduilla kävelevät uusnatsiporukat kun eivät olleet luoneet mitään ystävällisiä silmäyksiä. Muutenkin selväksi tuli, että Venäjä on hieno maa, mutta sinne ei kannata mennä jos on a) värillinen b) homoseksuaali c) muuten ulkonäöltään/käytökseltään poikkeava. Jos on ihan tavallinen tallaaja, niin sitten ei pitäisi olla mitään hätää, mutta ei silti ehkä kannata poliisia ensitöikseen huudella… :P
No, tällä viikolla oli sitten toisenlaista aktiviteettia tarjolla, jonka aihe ei ehkä ollut yhtä synkkä. Meillä oli nimittäin keskiviikkona mahdollisuus tavata yksi Venäjän tunnetuimmista nykykirjailijoista, Boris Akunin. (Aivan, kuka? En ollut kuullutkaan ennen, mutta ehkä olen vain täysin sivistymätön moukka, koska miehen kirjoja on käännetty ainakin viisi jo suomeksikin.) Koska kaikki muutkin ekan vuoden opiskelijat kuulivat miehestä ekaa kertaa, opettajamme näytti siis tiistai-iltana koululla leffan, joka perustui yhteen miehen kirjoista. Akunin kirjoittaa siis salapoliisiromaaneja, joista osa sijoittuu 1800-luvun lopun Venäjälle, jossa enemmän tai vähemmän yksityisetsivä Erast Fandorin suorittaa tutkimuksiaan. Lisäksi on myös kirjoja Fandorinin pojanpojasta sekä nunnasta nimeltä sisar Pelagia, jotka molemmat tekevät myös tahoillaan rikostutkimuksia. :)
Tietääksemme siis jotakin kirjailijasta, katsoimme tiistaina elokuvan, joka tosin oli piraattiversio venäjäksi ilman tekstityksiä. No, opettajamme pysäytti nauhan välillä ja tulkkasi hiukan juonenkäänteitä, kelaten ohi myös turhimmat jaarittelut. :) Olin sentään ennalta vähän kaivanut tietoa juonesta, joten pysyin melkein kärryillä ja ymmärsin aina silloin tällöin jonkin verbin tai sanan, mistä tietysti tuli onnistumisen elämyksiä. :) Keskiviikkona sitten saavuimme tunnollisesti kirjailijan tapaamiseen Rennesin kansainväliselle talolle. Sali tuli tupaten täyteen, paikalla ei siis ollut pelkästään opiskelijoita vaikka tapaaminen olikin yliopistomme venäjän laitoksen emännöimä (sanon näin, koska vastuuhenkilöinä oli kaksi naisopettajaamme). Tilaisuus pohjautui taas yleisökysymyksille, joita esitettiin suurimmaksi osaksi venäjäksi, paikalla oli siis paljon myös sujuvasti venäjää puhuvia tai venäläissyntyisiä. Kirjailija vastasi venäjäksi, vaikka ymmärsi kai hiukan ranskaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli nuori nainen, joka tulkkasi ranskankieliset kysymykset miehelle ja oikealla puolella toinen opettajamme tulkkasi miehen puheen ja venäjänkieliset kysymykset ranskaksi. Kääntäjäopiskelijan näkökulmasta tämä tilaisuus oli myös mielenkiintoinen mahdollisuus seurata konsekutiivitulkkausta ja kuiskaustulkkausta käytännössä. :)
Kun en siis ollut yhtään kirjaa mieheltä lukenut, osa kysymyksistä meni vähän ohi sisällöllisesti, mutta paljon oli sellaisia yleisiä kysymyksiä, joiden vastaukset saattoi ymmärtää ihan sen yhden leffankin ja pienen taustatyön pohjalta. Ainakin mies on todella tuottelias. Hän nimittäin kirjoitti ensimmäisen kirjansa vuonna 1999 kuudessa viikossa, välipalaksi, koska hän oli kirjoittamassa tieteellisempää, laaja teosta kirjailijoista ja itsemurhista (hilpeä aihe) ja tarvitsi taukoa. Kun kirjat alkoivat myydä, ei hänen enää tarvinnutkaan miettiä vakavan teoksensa kirjoittamista. Tähän mennessä hän on siis kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta, tahti on siis keskimäärin kolme kirjaa per vuosi. Työtapa miehellä tuntuu olevan hyvin järjestelmällinen. Ensin hän saa jonkin pohja-ajatuksen ja rakentaa siihen juonen ja henkilöhahmot. Sitten tarvitsee vain kirjoittaa kuvaukset ja dialogi ja voilà, uunituore teos valmiina julkaistavaksi. (No ehkei hän sitä ihan noin muotoillut, mutta siltä se rivien välistä kuulosti.) Ei mitään writer’s blockia tai muuta luomistuskaa… Niinpä niin, mikä erottaa ne pöytälaatikkokirjailijat ja oikeat kirjailijat? Oikeat kirjailijat saavat teoksensa valmiiksi ja julkaistua.
Välillä tämäkin keskustelu sivusi jotain yhteiskunnallisia kysymyksiä tai vakavampia aiheita, mutta muuten kaksituntinen polveili aiheiltaan sinne ja tänne. Salissa oli todella kuuma, joten tilaisuus lopetettiin juuri silloin, kun alkoi tuntua, ettei enää jaksa ollenkaan keskittyä ranskan ja venäjän sekoitukseen. Miehen puheenvuoroistakin ymmärsin joitakin lauseita, koska hän puhui selkeästi ja pätkissä tulkkauksen helpottamiseksi. ”Ymmärrän oikein hyvin” , ”venäläinen” ja ”kirja”, sentapaisia ilmauksia onnistuin kuulemaan. Kaiken kaikkiaan venäjää ei ole liian vaikea ymmärtää, vaikka sitä ei vielä paljon osaakaan. Jos sanan tietää, sen pystyy aika helposti erottamaan rauhallisesta puheesta. Tietenkin pidemmät lauseet sitten puuroutuvat helposti. Mutta jos vertaa ranskaan, jossa meni hyvän aikaa, ennen kuin oppi erottamaan sanat toisistaan, niin siinä suhteessa venäjä vaikuttaa hiukan helpommalta. Voi tietty johtua siitäkin, että teemme aika paljon suullisia harjoituksia ja tiedossa on ennen joulua vielä kaksi suullista koettakin… *klunk* Saapa nähdä miten sekaisin saan kaikki seitsemän ässää… :P
Tavallinen tuntiopiskelu on siis täydentynyt tällaisilla kulttuuririennoilla, jotka kyllä ovat olleet ihan mielenkiintoisia ja informaatiorikkaita. Kaiken kaikkiaan olen kyllä tyytyväinen valintaani opiskella täällä venäjää, niin omituista kuin se ehkä onkin. Luulen, että on ihan hyvä asia oppia tuntemaan ja ehkä jopa ymmärtämään isoa itänaapuria hiukkasen. Ensi tiistaina on muuten sitten vielä tiedossa venäjän laitoksen joulujuhlat tai jotkin sentapaiset pippalot, varmaan ihan kiva tapahtuma sekin.
Opetusta on oikeastaan enää ensi viikko ja sitten toisiksi viimeisellä viikolla on kaikki kokeet. Koko opetussysteemi on aika sekalainen. Ilmeisesti jos kurssilla on jatkuva arviointi, pitäisi opetusta olla kolmetoista viikkoa, mutta venäjän laitos on päätynyt kahteentoista viikkoon, vaikka kaikilla kursseilla on nyt sitten ollut jatkuva arviointi. Tämä tarkoittaa, että minulla on siis tiistaina 8. päivä joulukuuta neljä koetta samana päivänä. Kyllä, ranskalainen logiikka ja järjestelmällisyys taas kerran huipussaan. Meillä kun on ollut tiistaisin kolme luentoa (maantieto, kirjallisuus ja kielioppi), niin niistä kaikista on tietysti koe viimeisellä luentokerralla. Ja sitten vielä meille täytyy pitää kielenopetuksesta isossa ryhmässä suullinenkin testi, joten sekin on sitten samana päivänä, kieliopin jälkeen. Kiva päivä siis tiedossa, mutta sittenpähän ovat melkein kaikki ohi kerralla. Viimeisellä viikollani täällä minulla ei siis ole kuin ehkä yksi koe eikä enää yhtään tunteja, paitsi ranskan kurssi maanantaina ja perjantaina. Mutta koska en ole vielä ollut kertaakaan pois ja perjantain tunnilla 18.12. tuskin on enää ketään, kun kaikki lähtevät aikaisemmin kotiin, luulen, että minäkin käytän sen ajan johonkin muuhun… :)
Luulenpa, että tämä riittää nyt ajatuksistani venäjän suhteen. Yritän kirjoitella vielä jotain muutakin ennen joulua, mutta en lupaa mitään. Dostoievksi ja Tolstoi kun odottavat vielä lukijaansa. No, huomenna suuntaan joulumarkkinoille kavereiden kanssa, joten en sentään ihan aio uppoutua opiskeluihin vaan vähän jo virittäytyä joulutunnelmaankin. :) Mukavaa joulunodotusta ja hyvää ensimmäistä adventtia teillekin, jotka tämän eksytte lukemaan! :)