Time wont heal this damage anymore, don´t turn your back on me, I won´t be ignored!
Minua vähän ärsyttää oma itseni, koska yksi sana (tai nimi) voi pilata koko päivän, olen niin haavoittuvainen, minua on liian helppo loukata.
Huvittavaa sinänsä, että vaikka varmasti miljoonalla muullakin ihmisellä on eräs nimi, se viiltää minun sydäntä, kuin veitsi, kun kuulen sen.
Siksi se on niin ahdistavaa, siitä on vuosia, enkä siltikään ole päässyt yli, se satuttaa minua yhä...
Hassuinta tässä on se, että kuulin toisen nimen, ja se toi mieleen toisen, ja sai minut hiukan masentumaan, tuli ikävä... Olin unohtanut, että mille se tuntuu.
Minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut ikävä ihmisiä, joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin, tai joita minulla ei enää ole mahdollisuus nähdä, mutta nyt minua alkoi ahdistaa se, että jossakin tuolla on hauta, jossa makaa ihminen, josta välitin niin kovasti.
Itse asiassa niitä hautoja on kolme, mutta kahdella niistä en koskaan pääse käymään.
Surettaa se, miten hänet vietiin luotani, vaikka kyllä tiedän, että se oli ainut mahdollisuus, itkettää se, että hän lähti, vaikka kerroin välittäväni, tulee haikea olo, kun ajattelee, kuinka vähän häntä tunsin, vain, koska minua ujostutti.
Mutta siitä huolimatta, minulla on niin monta tärkeää ystävää, jotka tahdon pitää täällä, minun lähelläni, enkä päästää koskaan irti, sattuu, kun osa heistä sanoo, ette jonain päivänä muka jättäisin heidät.
Loppujen lopuksi, minä olen päästänyt irti vain kahdesta ihmisestä, en enää jaksanut, en ollut ystävä, olin lelu, jota käytettiin hyväksi, ja kyllästyin.
Ja arvatkaa mitä! Niitä vituttaa, että kohtelivat minua sillä tavalla, ja ovat kateellisia siitä, että olen jonkun muun.
Tekee mieli piirtää, ei silleen, niin kuin olen viime aikoina piirtänyt, tahdon oikeasti työstää jotain, muistan, kun vielä kesällä piirsin mallista dinosauruksia ja maalasin ne sitten, mutten näyttänyt niitä kenellekkään, enkä koskaan tule näyttämäänkään, ne ovat minun, yksin minun.
Ja kaipaan sitä, kun värit sekoittuvat toisiinsa, ja niistä tulee toisia, haluan maalata...
Mutta olen iloinen, koska yksi ystävä, jonka kanssa en ole vähään aikaan jutellut, sanoi minulle, että haluaisi minun tulevan käymään, menisinkin, mutta valitettavasti loppuu rahat kesken, pitäisi varmaan mennä sinne Kiromon rippijuhliinkin, tosin riippuu siitä, että milloin ne ovat...
Tai voisin mennä hiihtolomalla, tai joskus, silloin olisi paremmat mahikset. *miettii*
On ikävä, tahtoisin kanervia...
*kumartaa*
(luen tänä yönä Kirjoitukset kokonaan uudestaan.)
Huvittavaa sinänsä, että vaikka varmasti miljoonalla muullakin ihmisellä on eräs nimi, se viiltää minun sydäntä, kuin veitsi, kun kuulen sen.
Siksi se on niin ahdistavaa, siitä on vuosia, enkä siltikään ole päässyt yli, se satuttaa minua yhä...
Hassuinta tässä on se, että kuulin toisen nimen, ja se toi mieleen toisen, ja sai minut hiukan masentumaan, tuli ikävä... Olin unohtanut, että mille se tuntuu.
Minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut ikävä ihmisiä, joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin, tai joita minulla ei enää ole mahdollisuus nähdä, mutta nyt minua alkoi ahdistaa se, että jossakin tuolla on hauta, jossa makaa ihminen, josta välitin niin kovasti.
Itse asiassa niitä hautoja on kolme, mutta kahdella niistä en koskaan pääse käymään.
Surettaa se, miten hänet vietiin luotani, vaikka kyllä tiedän, että se oli ainut mahdollisuus, itkettää se, että hän lähti, vaikka kerroin välittäväni, tulee haikea olo, kun ajattelee, kuinka vähän häntä tunsin, vain, koska minua ujostutti.
Mutta siitä huolimatta, minulla on niin monta tärkeää ystävää, jotka tahdon pitää täällä, minun lähelläni, enkä päästää koskaan irti, sattuu, kun osa heistä sanoo, ette jonain päivänä muka jättäisin heidät.
Loppujen lopuksi, minä olen päästänyt irti vain kahdesta ihmisestä, en enää jaksanut, en ollut ystävä, olin lelu, jota käytettiin hyväksi, ja kyllästyin.
Ja arvatkaa mitä! Niitä vituttaa, että kohtelivat minua sillä tavalla, ja ovat kateellisia siitä, että olen jonkun muun.
Tekee mieli piirtää, ei silleen, niin kuin olen viime aikoina piirtänyt, tahdon oikeasti työstää jotain, muistan, kun vielä kesällä piirsin mallista dinosauruksia ja maalasin ne sitten, mutten näyttänyt niitä kenellekkään, enkä koskaan tule näyttämäänkään, ne ovat minun, yksin minun.
Ja kaipaan sitä, kun värit sekoittuvat toisiinsa, ja niistä tulee toisia, haluan maalata...
Mutta olen iloinen, koska yksi ystävä, jonka kanssa en ole vähään aikaan jutellut, sanoi minulle, että haluaisi minun tulevan käymään, menisinkin, mutta valitettavasti loppuu rahat kesken, pitäisi varmaan mennä sinne Kiromon rippijuhliinkin, tosin riippuu siitä, että milloin ne ovat...
Tai voisin mennä hiihtolomalla, tai joskus, silloin olisi paremmat mahikset. *miettii*
On ikävä, tahtoisin kanervia...
*kumartaa*
(luen tänä yönä Kirjoitukset kokonaan uudestaan.)