Nein!
Minä en suutu helposti, mut on itseasiassa vitun vaikea saada suuttumaan, mutta on olemassa asioita, jotka saa mun sapen kiehumaan yli!
Ensinäkin yksi!
Mä vihaan sitä, kun mua säälitään. "Voi pikku Nuuhku parkaa, nyt se teki/nyt minä tein sille pahasti, se on varmaan kuoleman surullinen"
*sylkäisee maahan* Paskat, se minkä te teitte minulle olen minä tehnyt jollekkin muulle, mulla ei ole oikeutta tuntea vihaa, tai surua sellaisesta asiasta!
Mulla ei ole SYYTÄ, arvostella ihmisiä niistä asioista!
KAKSI!
Itseinhon sekoittaminen. myötätuntoon, tai sääliin.
Ei riitä, että mä vihaan moraalia, mä vihaan myös sitä, kun se sekoitetaan johonkin muuhun, taas.
"Yhyy, oon varmaan paska ihminen, kun tein Nuuhkulle noin."
Luuletteko vittu, että oikeasti välitän, jos joku pettää mua, puhuu musta paskaa, tekee jotain pahaa minun nimissäni, tekee ihan mitä tahansa pahaa?
Ei, mä en oikeasti välitä, mun puolesta te saatte vaikka nussia apinoita, jos huvittaa, ei se ole mun asia.
Eikä mulla ole oikeutta alkaa olemaan surullinen, koska joku petti mut, saatana!!
Ettekö te oikeasti näe, että se olen minä, joka petän teidät?!
Mä vittu olen huora, haluutteko, että tavaan sen?
Mä nussin kaikkien suostuvaisten kanssa, te kuvittelette, että minä en petä ketään, miettikää uudestaan!
KOLME!
Mä vihaan sitä, kun ihmiset pyytää anteeksi asioita, joille ei voi mitään!
Ei sitä voi pyytää anteeksi, ettei pysty tuntemaan mitään ystävyyttä suurempaa. "Anteeksi, kun en tykkää susta"
Miksi vitussa sitä pyydetään anteeksi? Ei siitä oikeasti olla pahoillaan, se on vain huonoa omatuntoa, joka sitten sekoitetaan sääliin!
Se ottaa niin vitusti päähän, ja vielä, kun kaikki tekee sitä!!
"Anteeksi, kun en tykkää susta" "Sori kun tää ei toiminut" "Anteeksi, kun olin paska kaveri" "Olen pahoillani siitä, etten vaan voi jäädä enää tänne."
Ei sitä pidä pyytää anteeksi, sitä ei saa pyytää anteeksi, se on sairasta...
Sydämmetön te sanotte, ehkä, mutta ainakaan minun ei tarvitse rupea "moraalin" aiheuttamassa huonossa omassatunnossa, mä nussin ketä huvittaa, enkä kadu.
NELJÄ!
Sitä kun iki-iki-ikivanhat ystävät tulee, sellaiset, jotka tunsit viisi vuotiaana, se, jonka kanssa kuuntelit smurffeja, ja lauloit karaokea, pelasit pelejä, ja jonka luona kävit yökylässä, mutta jotka sitten pettivät ja jättivät sinut, koska eivät enää kestäneet nähdä sitä, että olivat sinut pettäneet...
Tulevat ryömien takaisin.
Mikä ihmistä vaivaa, että se jättää, ja sitten tahtoo takaisin?
Mä en nyt puhu seurustelusuhteista, niitten kanssa mä olen ok, mutta vittu, kun joutuu kaksi kertaa illassa kuulemaan lauseen: "Anteeksi, olin paska sulle" niin kyllä se alkaa keittää.
Tämä toka, saatana, helvetti...
Mä tunsin sen kolme vuotiaasta asti, mä vaihdoin koulussa samalle luokalle, ja joka ikinen vuosi se petti mut, ja sitten se muutti pois, ja vasta kun se lähti, mä tajusin, että en tartte sitä...
On mulla parempiakin ystäviä.
Mutta arvaatkaa mitä?
Minä olin sen ainut ystävä, joka oli siellä, kun tarvittiin, ainut johon se saattoi luottaa, ainut jota se olisi voinut rakastaa...
Mutta se otti mut itsestään selvyytenä.
Se on myöskin sairasta.
Se on oksettavaa, saa voimaan pahoin, yökkimään pelkästä ajatuksesta, inhoamaan ihmisiä yli kaiken.
Ja nyt kun se tajuaa sen, että olin sen ainut, niin se tahtoo minut takaisin.
Mä en pyydä anteeksi, mä sanon suoraan.
Mä en tarvitse sua enään.
Mulla on ihminen, joka rakastaa mua enemmän, kuin ketään muuta, ja jota minä rakastan niin paljon, että sattuu.
Niin paljon, että pelkään.
Mulla on ystäviä, jotka pystyy korjaamaan jok´ ikisen arven, jonka sä olet muhun aiheuttanut, ne voittaa mun luottamuksen takaisin kaksinkertaisesti sen, mitä sinä olet pettänyt.
Nämä ihmiset on mun kaikkeni.
Nämä neljä ihmistä.
Mitä vittua mä tekisin ilman teitä?
Ensinäkin pistää miettimään, että miksi se minut tahtoo takaisin, se häpeää minua, eikä ymmärrä yhtään, mitä mun pään sisässä liikkuu, se ei halua tehdä samanlaisia asioita, kuin minä, se ei edes halua tietää, että kuka minä olen pohjimmiltani, se pelkää, koska se näkee sen minun silmistä.
Se näkee, että mä en tunne.
Mä olen tyhjä sisältä.
Ettei mussa ole mitä koskettaa.
Ja kun se istuu minusta kolmen metrin päässä, ja katsoo, se näkee, kuinka minä olen muuttunut, ja kun minä vilkaisen siihen, minä tiedän...
Se ei ole muuttunut pätkääkään...
Cassyn sanoin: Ei se auta enää, jos se on ohi, se on ohi... Jos se jättää sut kerran, se jättää sut uudestaan samasta syystä."
Ei ole syytä yrittää, jos ei ole toivoa.
Ei ole syytä toivoa, jos ole syytä.
Ei ole syytä tuntea, jos ei ole ketään tuntemassa takaisin.
Eikä sitä voi pyytää anteeksi, ettei tunne.
Sama juttu: Petä kerran, petät uudestaan, oksenna kerran, oksennat uudestaan, sekoa kerran, sekoat uudestaan, itke kerran, itket uudestaan, putoa, putoat uudestaan.
Elämä on yhtä vuoristorataa.
Ja sitä kestää, vaikka tulisi paha olo...
Koska jokainen vuoristorata alkaa hiljalleen, sitten vauhti lisääntyy, ehkä joku nopea pyörähdys, kurvaurs, sitten noustaan ylös, ja tiputaan raketin lailla alas, noustaan juuri ennen maata, ja lähdetään taas ylös päin, käydään silmukkaa, ja jatketaan kovaa vauhtia, sitten mennään ylös ja tehdään uusi silmukka, ja noustaan jälleen kerran juuri ennen maata, noustaan takaisin normaalille tasolle, vauhti hiljenee, ja se on loppu.
Ja kun se on ohi, et enää muista alun rauhallisuudesta mitään, et siitä ilosta, tai toivosta, jota tunsit, kun nousit ylös, etkä muista, että jossain vaiheessa, sinulla oli hauskaa...
Elämä ei ole aina hauskaa, ja joskus on tehtävä valinta, joka satuttaa toista.
Onko syytä satuttaa itseään, jos ei vain pysty tuntemaan?
Ei.
Kyllä minä sen tiedän, ette uskokkaan, kuinka monesti olen joutunut jättämään ihmisiä, koska... Ei vain tunnu, ei kosketa, ei jaksa välittää...
Ja kuinka monesti joudun ihmisiä jättämään, vaikka välitänkin, välitän paljon, mutten voi jäädä.
Enkä minä pyydä sitä anteeksi.
Minä lähden, enkä tule enää takaisin, en tähän helvettiin.
Haluan päättää sen, että joku päättää minun puolesta, olenko sairas vai terve, olenko kykenevä johonkin, ja saanko tehdä näin tai noin.
Minä tahdon elää tämän saatanan elämäni juuri niin, kuin huvittaa.
Turha itkeä, koska minä en välitä siitä, te itkette turhaan, turhilla kyynelillä ei ole väliä, varsinkin, kun ne täytyy pakottaa ulos.
En tahdo enää, että en saa omassa kodissani itkeä, tai olla miten haluan, haluan olla vapaa, täällä ahdistaa.
Ei ole väliä, onko maanantai, vai perjantai, jokainen päivä on vitun sama.
Ihan kuin olisi juuttunut yhteen viikkoon, ei tämmöinen ole elämää, tämä on sen pakoilemista, sulkeutumista neljän seinän sisään, jottei tarvitsisi kohdata haasteita.
Eikö olekkin hassua, että kun yrität antaa jollekulle jotain, selviää, ettei hän sitä koskaan tahtonut?
Minua se naurattaa...
You
you have
you have me
you have asked me
you have asked me and I have said nothing
Do you want, until death seperates you,
to be faithful to her for all days
No
Do you want, until death, which would seperate,
to love her, even in bad days
No
and thats it...
*kumartaa*
Ensinäkin yksi!
Mä vihaan sitä, kun mua säälitään. "Voi pikku Nuuhku parkaa, nyt se teki/nyt minä tein sille pahasti, se on varmaan kuoleman surullinen"
*sylkäisee maahan* Paskat, se minkä te teitte minulle olen minä tehnyt jollekkin muulle, mulla ei ole oikeutta tuntea vihaa, tai surua sellaisesta asiasta!
Mulla ei ole SYYTÄ, arvostella ihmisiä niistä asioista!
KAKSI!
Itseinhon sekoittaminen. myötätuntoon, tai sääliin.
Ei riitä, että mä vihaan moraalia, mä vihaan myös sitä, kun se sekoitetaan johonkin muuhun, taas.
"Yhyy, oon varmaan paska ihminen, kun tein Nuuhkulle noin."
Luuletteko vittu, että oikeasti välitän, jos joku pettää mua, puhuu musta paskaa, tekee jotain pahaa minun nimissäni, tekee ihan mitä tahansa pahaa?
Ei, mä en oikeasti välitä, mun puolesta te saatte vaikka nussia apinoita, jos huvittaa, ei se ole mun asia.
Eikä mulla ole oikeutta alkaa olemaan surullinen, koska joku petti mut, saatana!!
Ettekö te oikeasti näe, että se olen minä, joka petän teidät?!
Mä vittu olen huora, haluutteko, että tavaan sen?
Mä nussin kaikkien suostuvaisten kanssa, te kuvittelette, että minä en petä ketään, miettikää uudestaan!
KOLME!
Mä vihaan sitä, kun ihmiset pyytää anteeksi asioita, joille ei voi mitään!
Ei sitä voi pyytää anteeksi, ettei pysty tuntemaan mitään ystävyyttä suurempaa. "Anteeksi, kun en tykkää susta"
Miksi vitussa sitä pyydetään anteeksi? Ei siitä oikeasti olla pahoillaan, se on vain huonoa omatuntoa, joka sitten sekoitetaan sääliin!
Se ottaa niin vitusti päähän, ja vielä, kun kaikki tekee sitä!!
"Anteeksi, kun en tykkää susta" "Sori kun tää ei toiminut" "Anteeksi, kun olin paska kaveri" "Olen pahoillani siitä, etten vaan voi jäädä enää tänne."
Ei sitä pidä pyytää anteeksi, sitä ei saa pyytää anteeksi, se on sairasta...
Sydämmetön te sanotte, ehkä, mutta ainakaan minun ei tarvitse rupea "moraalin" aiheuttamassa huonossa omassatunnossa, mä nussin ketä huvittaa, enkä kadu.
NELJÄ!
Sitä kun iki-iki-ikivanhat ystävät tulee, sellaiset, jotka tunsit viisi vuotiaana, se, jonka kanssa kuuntelit smurffeja, ja lauloit karaokea, pelasit pelejä, ja jonka luona kävit yökylässä, mutta jotka sitten pettivät ja jättivät sinut, koska eivät enää kestäneet nähdä sitä, että olivat sinut pettäneet...
Tulevat ryömien takaisin.
Mikä ihmistä vaivaa, että se jättää, ja sitten tahtoo takaisin?
Mä en nyt puhu seurustelusuhteista, niitten kanssa mä olen ok, mutta vittu, kun joutuu kaksi kertaa illassa kuulemaan lauseen: "Anteeksi, olin paska sulle" niin kyllä se alkaa keittää.
Tämä toka, saatana, helvetti...
Mä tunsin sen kolme vuotiaasta asti, mä vaihdoin koulussa samalle luokalle, ja joka ikinen vuosi se petti mut, ja sitten se muutti pois, ja vasta kun se lähti, mä tajusin, että en tartte sitä...
On mulla parempiakin ystäviä.
Mutta arvaatkaa mitä?
Minä olin sen ainut ystävä, joka oli siellä, kun tarvittiin, ainut johon se saattoi luottaa, ainut jota se olisi voinut rakastaa...
Mutta se otti mut itsestään selvyytenä.
Se on myöskin sairasta.
Se on oksettavaa, saa voimaan pahoin, yökkimään pelkästä ajatuksesta, inhoamaan ihmisiä yli kaiken.
Ja nyt kun se tajuaa sen, että olin sen ainut, niin se tahtoo minut takaisin.
Mä en pyydä anteeksi, mä sanon suoraan.
Mä en tarvitse sua enään.
Mulla on ihminen, joka rakastaa mua enemmän, kuin ketään muuta, ja jota minä rakastan niin paljon, että sattuu.
Niin paljon, että pelkään.
Mulla on ystäviä, jotka pystyy korjaamaan jok´ ikisen arven, jonka sä olet muhun aiheuttanut, ne voittaa mun luottamuksen takaisin kaksinkertaisesti sen, mitä sinä olet pettänyt.
Nämä ihmiset on mun kaikkeni.
Nämä neljä ihmistä.
Mitä vittua mä tekisin ilman teitä?
Ensinäkin pistää miettimään, että miksi se minut tahtoo takaisin, se häpeää minua, eikä ymmärrä yhtään, mitä mun pään sisässä liikkuu, se ei halua tehdä samanlaisia asioita, kuin minä, se ei edes halua tietää, että kuka minä olen pohjimmiltani, se pelkää, koska se näkee sen minun silmistä.
Se näkee, että mä en tunne.
Mä olen tyhjä sisältä.
Ettei mussa ole mitä koskettaa.
Ja kun se istuu minusta kolmen metrin päässä, ja katsoo, se näkee, kuinka minä olen muuttunut, ja kun minä vilkaisen siihen, minä tiedän...
Se ei ole muuttunut pätkääkään...
Cassyn sanoin: Ei se auta enää, jos se on ohi, se on ohi... Jos se jättää sut kerran, se jättää sut uudestaan samasta syystä."
Ei ole syytä yrittää, jos ei ole toivoa.
Ei ole syytä toivoa, jos ole syytä.
Ei ole syytä tuntea, jos ei ole ketään tuntemassa takaisin.
Eikä sitä voi pyytää anteeksi, ettei tunne.
Sama juttu: Petä kerran, petät uudestaan, oksenna kerran, oksennat uudestaan, sekoa kerran, sekoat uudestaan, itke kerran, itket uudestaan, putoa, putoat uudestaan.
Elämä on yhtä vuoristorataa.
Ja sitä kestää, vaikka tulisi paha olo...
Koska jokainen vuoristorata alkaa hiljalleen, sitten vauhti lisääntyy, ehkä joku nopea pyörähdys, kurvaurs, sitten noustaan ylös, ja tiputaan raketin lailla alas, noustaan juuri ennen maata, ja lähdetään taas ylös päin, käydään silmukkaa, ja jatketaan kovaa vauhtia, sitten mennään ylös ja tehdään uusi silmukka, ja noustaan jälleen kerran juuri ennen maata, noustaan takaisin normaalille tasolle, vauhti hiljenee, ja se on loppu.
Ja kun se on ohi, et enää muista alun rauhallisuudesta mitään, et siitä ilosta, tai toivosta, jota tunsit, kun nousit ylös, etkä muista, että jossain vaiheessa, sinulla oli hauskaa...
Elämä ei ole aina hauskaa, ja joskus on tehtävä valinta, joka satuttaa toista.
Onko syytä satuttaa itseään, jos ei vain pysty tuntemaan?
Ei.
Kyllä minä sen tiedän, ette uskokkaan, kuinka monesti olen joutunut jättämään ihmisiä, koska... Ei vain tunnu, ei kosketa, ei jaksa välittää...
Ja kuinka monesti joudun ihmisiä jättämään, vaikka välitänkin, välitän paljon, mutten voi jäädä.
Enkä minä pyydä sitä anteeksi.
Minä lähden, enkä tule enää takaisin, en tähän helvettiin.
Haluan päättää sen, että joku päättää minun puolesta, olenko sairas vai terve, olenko kykenevä johonkin, ja saanko tehdä näin tai noin.
Minä tahdon elää tämän saatanan elämäni juuri niin, kuin huvittaa.
Turha itkeä, koska minä en välitä siitä, te itkette turhaan, turhilla kyynelillä ei ole väliä, varsinkin, kun ne täytyy pakottaa ulos.
En tahdo enää, että en saa omassa kodissani itkeä, tai olla miten haluan, haluan olla vapaa, täällä ahdistaa.
Ei ole väliä, onko maanantai, vai perjantai, jokainen päivä on vitun sama.
Ihan kuin olisi juuttunut yhteen viikkoon, ei tämmöinen ole elämää, tämä on sen pakoilemista, sulkeutumista neljän seinän sisään, jottei tarvitsisi kohdata haasteita.
Eikö olekkin hassua, että kun yrität antaa jollekulle jotain, selviää, ettei hän sitä koskaan tahtonut?
Minua se naurattaa...
You
you have
you have me
you have asked me
you have asked me and I have said nothing
Do you want, until death seperates you,
to be faithful to her for all days
No
Do you want, until death, which would seperate,
to love her, even in bad days
No
and thats it...
*kumartaa*