(no subject)
Yritän tasapainotella.
Pitää asiat kasassa, ryhmätyöt käynnissä, tehdä edes suunnilleen oman osani ja ideoida ja väkertää ja askarrella. Miettiä uutisideoita, joita ei tule. Yrittää kannustaa radiotyön ryhmääni miettimään edes vähän makasiiniohjelmaa, joka on whopping 30 minuuttia 3 ihmisen tekemänä, johon meillä ei ole vielä edes teemaa.
Suoraan sanottuna mua ei huvittaisi tehdä yhtään syväanalyyttista haastattelua enää, eikä yrittää nyhjäistä uutisia ns. tyhjästä.
En pysy mukana siinä, vihataanko minua silmittömästi tuolla luokalla, että pidetäänkö minua täydellisenä friikkinä (syystä X, Y tai jopa Z jota en vain lesbiaanisesta, feministisestä, semi-autistisesta luonteestani johtuen ole onnistunut keksimään), että pitäisikö osallistua enemmän vai osallistua vähän näihin yhteisiin rientoihin, että mitä voi sanoa ja mitä ei voi sanoa. On niin vaikeaa tavata uusia ihmisiä kun aina on joku joka ymmärtää mun läpät väärin ja aina joku luulee että nyt toi ruma lesbo on rakastunut muhun.
Paras tapa selvitä lienee nollata kaikki muu paine, eli toisin sanoen en tee yhtään vitun mitään (paitsi kirjoitan ja pelaan Heroesia) ns. vapaa-ajallani. Joka tietenkin pitäisi käyttää siihen, että soittelen paskatyöpaikkojen perään ja sirkutan että OLISIN NIIN MIELELLÄNI TULOSSA SINNE SIIVOAMAAN KERROSTALOANNE ja toki myös:
siivoamalla, ostamalla uudet verhot, tapaamalla ihmisiä, tekemällä ruokaa, opiskelemalla sivuaineita ja muuta tällaista hehkeää ja sosiaalisesti hyväksyttävää suorittamista.
Mutta kun, mä haluu tai jaksa suorittaa enää.
Tein sitä niin vitun monta vuotta ja väsyin ja sairastuin.
Ehkä olen vain äärettömän laiska, tai ehkä olen vieläkin niin äärettömän perfektionisti, että en pysty hyväksymään sitä että olisin keskinkertainen tai suhteellisen huono, joten en jaksa mitään, ollenkaan. Kun en pääse tai pysty täydellisyyteen, fuck it. Terve asenne.
On kaikenlaista odotettavaa enkä suostu tinkimään niistä. Kaikki siitä pyörii jotekin homoskenen ympärillä, mikä on hivenen häiritsevää. Mutta kahden päivän homobileet meriaamiaisen kera <3, mutta vko 12 kun ehkä selviän Helsinkiin ja voisin viettää muutaman päivän sen toisenkin tytön kanssa ja ehkä, ehkä emme hakkaisi toisiamme ja riitelisi koko ajan.
& kiitos, ihmiset, muistoistanne. Olen yllättynyt siitä, että tätä roskakoriksi muuttunutta päiväkirjaa lukee joku. Olen pahoillani, etten voi tarjota järkevämpää substanssia vastineeksi kulutetusta ajastanne.
Pitää asiat kasassa, ryhmätyöt käynnissä, tehdä edes suunnilleen oman osani ja ideoida ja väkertää ja askarrella. Miettiä uutisideoita, joita ei tule. Yrittää kannustaa radiotyön ryhmääni miettimään edes vähän makasiiniohjelmaa, joka on whopping 30 minuuttia 3 ihmisen tekemänä, johon meillä ei ole vielä edes teemaa.
Suoraan sanottuna mua ei huvittaisi tehdä yhtään syväanalyyttista haastattelua enää, eikä yrittää nyhjäistä uutisia ns. tyhjästä.
En pysy mukana siinä, vihataanko minua silmittömästi tuolla luokalla, että pidetäänkö minua täydellisenä friikkinä (syystä X, Y tai jopa Z jota en vain lesbiaanisesta, feministisestä, semi-autistisesta luonteestani johtuen ole onnistunut keksimään), että pitäisikö osallistua enemmän vai osallistua vähän näihin yhteisiin rientoihin, että mitä voi sanoa ja mitä ei voi sanoa. On niin vaikeaa tavata uusia ihmisiä kun aina on joku joka ymmärtää mun läpät väärin ja aina joku luulee että nyt toi ruma lesbo on rakastunut muhun.
Paras tapa selvitä lienee nollata kaikki muu paine, eli toisin sanoen en tee yhtään vitun mitään (paitsi kirjoitan ja pelaan Heroesia) ns. vapaa-ajallani. Joka tietenkin pitäisi käyttää siihen, että soittelen paskatyöpaikkojen perään ja sirkutan että OLISIN NIIN MIELELLÄNI TULOSSA SINNE SIIVOAMAAN KERROSTALOANNE ja toki myös:
siivoamalla, ostamalla uudet verhot, tapaamalla ihmisiä, tekemällä ruokaa, opiskelemalla sivuaineita ja muuta tällaista hehkeää ja sosiaalisesti hyväksyttävää suorittamista.
Mutta kun, mä haluu tai jaksa suorittaa enää.
Tein sitä niin vitun monta vuotta ja väsyin ja sairastuin.
Ehkä olen vain äärettömän laiska, tai ehkä olen vieläkin niin äärettömän perfektionisti, että en pysty hyväksymään sitä että olisin keskinkertainen tai suhteellisen huono, joten en jaksa mitään, ollenkaan. Kun en pääse tai pysty täydellisyyteen, fuck it. Terve asenne.
On kaikenlaista odotettavaa enkä suostu tinkimään niistä. Kaikki siitä pyörii jotekin homoskenen ympärillä, mikä on hivenen häiritsevää. Mutta kahden päivän homobileet meriaamiaisen kera <3, mutta vko 12 kun ehkä selviän Helsinkiin ja voisin viettää muutaman päivän sen toisenkin tytön kanssa ja ehkä, ehkä emme hakkaisi toisiamme ja riitelisi koko ajan.
& kiitos, ihmiset, muistoistanne. Olen yllättynyt siitä, että tätä roskakoriksi muuttunutta päiväkirjaa lukee joku. Olen pahoillani, etten voi tarjota järkevämpää substanssia vastineeksi kulutetusta ajastanne.