unessa carita maalasi minulle taulun, jossa oli kaksi karhua
Miten tämä kalenteri täyttyy niin nopeasti.
Miten tämä elämä täyttyy näin nopeasti: kaikki viikonloput ja suunnattoman vähän aikaa nähdä sitä yhtä joka ajelehtii jonakin epämiellyttävän irtonaisena satelliittina epämääräisen eläinlauman kanssa.
Olen suhteellisen huono käsittelemään suuria asioita, ja kun mulle heitetään sellainen, mun pitää pureskella se nurkista auki. Vähän kuin Carita pureskelee lakanoita, vähän samalla tavalla. Ja vaikka kuka yrittäisi sanoa mitä, on tää aika suuri juttu. Ja toki käsittelen sitä myös niin, että olen alkanut keksiä hienoja uusia nimiä - joka on ilmeisesti näitä hennompia stressireaktioita joita minulla muutenkin on tuhatsata (kuten: poskien pureminen, huonovointisuus, hiustenlähtö, syömättömyys, huulien sisäpintojen pureskelu, kynsien pureskelu.. JA niin edelleen, ja teen niitä kaikkia yhtä aikaa eli olen aika söpö ihmisraunio välillä).
Mitä kaikkea sitä tarvitseekaan pysyäkseen kasassa.
Ja mihin kaikkeen sitä ihminen voi sotkeentuakaan kun kasassapysyminenkin vaatii aikaa ja vaivaa. Jälkipolvet ei ainakaan voi sanoa että oon mennyt helpoimman aidan kautta näissä romansseissa ja ihmissuhteissa ja muissa ihmeellisyyksissä. Ehkä teen sitä vahingossa, ehkä jotenkin kaipaan suurta draamaa ja erikoisuutta elämääni - tai mulla on jotenkin erityisen hyvä/huono/wtf tuuri.
Yritän suuresti olla pelkäämättä. Se on vähän niinko se thing tänä vuonna. Että mene sinne cyclingiin äläkä pelkää kuolevasi. Että lähde sinne vieraisiin bileisiin pelkäämättä että tukehdut huonouteesi verrattuna muihin. Että ei se, nina rakas, ole niin helvetin vakavaa. Voisin ylipäätään yrittää ohjata tätä kolibrimaista ajattelutapaani muihin asioihin kuin jatkuviin, alitajuntaisiin skenaarioihin siitä, millä kaikilla tavoilla a) voin nolata itseni b) minut voidaan hylätä (!!!! HYLÄTÄ) c) mitä minun toivotaan tekevän tilanteessa X joka on parhaimmillaan monen vuoden sisällä.
Tai siis - miten voisin uskoa, että kaikki on oikeastaan aika hyvin, että se ei ole pelkkää silmänlumetta, että vois vähän rauhoittua ehkä.
Ehkä ensi vuonna teen sitten sen uuden vuoden lupauksen jossa sanotaan että ole vähemmän ärsyttävä. Olen alkanut kuunnella itseäni taasen ulkopuolelta ja voi vittu mä oon rasittava. Olen pahoillani. Onneksi C ei huomaa, onneksi Kati on tyylikkään puolikuuro mitä minuun tulee, eli ignoroi puolet mitä sanon. Omaksi onnekseen.
Miten tämä elämä täyttyy näin nopeasti: kaikki viikonloput ja suunnattoman vähän aikaa nähdä sitä yhtä joka ajelehtii jonakin epämiellyttävän irtonaisena satelliittina epämääräisen eläinlauman kanssa.
Olen suhteellisen huono käsittelemään suuria asioita, ja kun mulle heitetään sellainen, mun pitää pureskella se nurkista auki. Vähän kuin Carita pureskelee lakanoita, vähän samalla tavalla. Ja vaikka kuka yrittäisi sanoa mitä, on tää aika suuri juttu. Ja toki käsittelen sitä myös niin, että olen alkanut keksiä hienoja uusia nimiä - joka on ilmeisesti näitä hennompia stressireaktioita joita minulla muutenkin on tuhatsata (kuten: poskien pureminen, huonovointisuus, hiustenlähtö, syömättömyys, huulien sisäpintojen pureskelu, kynsien pureskelu.. JA niin edelleen, ja teen niitä kaikkia yhtä aikaa eli olen aika söpö ihmisraunio välillä).
Mitä kaikkea sitä tarvitseekaan pysyäkseen kasassa.
Ja mihin kaikkeen sitä ihminen voi sotkeentuakaan kun kasassapysyminenkin vaatii aikaa ja vaivaa. Jälkipolvet ei ainakaan voi sanoa että oon mennyt helpoimman aidan kautta näissä romansseissa ja ihmissuhteissa ja muissa ihmeellisyyksissä. Ehkä teen sitä vahingossa, ehkä jotenkin kaipaan suurta draamaa ja erikoisuutta elämääni - tai mulla on jotenkin erityisen hyvä/huono/wtf tuuri.
Yritän suuresti olla pelkäämättä. Se on vähän niinko se thing tänä vuonna. Että mene sinne cyclingiin äläkä pelkää kuolevasi. Että lähde sinne vieraisiin bileisiin pelkäämättä että tukehdut huonouteesi verrattuna muihin. Että ei se, nina rakas, ole niin helvetin vakavaa. Voisin ylipäätään yrittää ohjata tätä kolibrimaista ajattelutapaani muihin asioihin kuin jatkuviin, alitajuntaisiin skenaarioihin siitä, millä kaikilla tavoilla a) voin nolata itseni b) minut voidaan hylätä (!!!! HYLÄTÄ) c) mitä minun toivotaan tekevän tilanteessa X joka on parhaimmillaan monen vuoden sisällä.
Tai siis - miten voisin uskoa, että kaikki on oikeastaan aika hyvin, että se ei ole pelkkää silmänlumetta, että vois vähän rauhoittua ehkä.
Ehkä ensi vuonna teen sitten sen uuden vuoden lupauksen jossa sanotaan että ole vähemmän ärsyttävä. Olen alkanut kuunnella itseäni taasen ulkopuolelta ja voi vittu mä oon rasittava. Olen pahoillani. Onneksi C ei huomaa, onneksi Kati on tyylikkään puolikuuro mitä minuun tulee, eli ignoroi puolet mitä sanon. Omaksi onnekseen.