crystal eye
Junan ikkunassa mun sormet näyttää läpinäkyviltä, mutta on vaikea sanoa ovatko ne oikeasti.
Olen Helsingissä nyt, ja mun olkapäät tuomittiin laihtuneiksi, vaikka itsestäni tuntuu että syön vadelmia ja juustoleipiä jatkuvasti ja paljon. Vadelmia, juustoleipiä, kahvia ja tupakkaa.
Kai tässä siihenkin oppii, että lyödään vähän väliä alas ja sitten olis vaan parasta kiivetä takaisin. Ennen kaikkea unohtaa se, ettei edes osaa kiivetä.
Kaiken ei-kirjoittamisen keskellä olen vähän rakastunut uudelleen kirjoittamiseen, mikä on sinänsä aika ihmeellistä ja aika loistavaa. Ei se haittaa, että kirjoitetaan pelkästään twilight-maista roskaa, en oikeastaan tuntisi oloani kotoisaksi punaviinipullon ja liian punaisen huulipunan kanssa Monitasoisia Teoksia kirjoittaessani. Kai mä nyt saan kirjoittaa mitä haluan, vaikka se olisikin huonoa. Eikö se ole vapainta, kuitenkin.
Mun pitäisi kuulemma muutenkin olla vapaampi ja rennompi.
Joten lähdin Helsinkiin vaikka olisin voinut käyttää viikonloppuni pyörimällä ahdistunutta ympyrää ja kirjoitamalla tasan kahden minuutin kannanottoja televisiokameran mustalle silmälle ja sunnuntain kohdalla nyyhkinyt parvekkeella remonttimiesten riemuksi että ei tästä tuu mitään.
Kai sekin lasketaan vapaudeksi ja rentoudeksi että ylipäätään myöntää olevansa täysin vieraalla maalla ja vähän hukassa ja aika todella huono siinä mitä tekee? Ettei piiloudu epämääräisen mukarohkeuden taakse, eikö siinä just opi eniten kun pelkää aivan saatanasti ja soittaa silti, ja kun tietää epäonnistuvansa surkeasti kaikkien tärkeiden ihmisten edessä, ja tekee silti, ja kun ei peru ja ei lopeta ja ei lakkaa vaikka kaikki tuntuu sanovan että tee niin.
Enkä tee, saatana. Keskenänne teette.
Haluaisin ostaa hienoa hajuvettä ja kauniin takin. Jälkimmäisen ehkä teen tänään, jos en mene täysin lukkoon.
Olen Helsingissä nyt, ja mun olkapäät tuomittiin laihtuneiksi, vaikka itsestäni tuntuu että syön vadelmia ja juustoleipiä jatkuvasti ja paljon. Vadelmia, juustoleipiä, kahvia ja tupakkaa.
Kai tässä siihenkin oppii, että lyödään vähän väliä alas ja sitten olis vaan parasta kiivetä takaisin. Ennen kaikkea unohtaa se, ettei edes osaa kiivetä.
Kaiken ei-kirjoittamisen keskellä olen vähän rakastunut uudelleen kirjoittamiseen, mikä on sinänsä aika ihmeellistä ja aika loistavaa. Ei se haittaa, että kirjoitetaan pelkästään twilight-maista roskaa, en oikeastaan tuntisi oloani kotoisaksi punaviinipullon ja liian punaisen huulipunan kanssa Monitasoisia Teoksia kirjoittaessani. Kai mä nyt saan kirjoittaa mitä haluan, vaikka se olisikin huonoa. Eikö se ole vapainta, kuitenkin.
Mun pitäisi kuulemma muutenkin olla vapaampi ja rennompi.
Joten lähdin Helsinkiin vaikka olisin voinut käyttää viikonloppuni pyörimällä ahdistunutta ympyrää ja kirjoitamalla tasan kahden minuutin kannanottoja televisiokameran mustalle silmälle ja sunnuntain kohdalla nyyhkinyt parvekkeella remonttimiesten riemuksi että ei tästä tuu mitään.
Kai sekin lasketaan vapaudeksi ja rentoudeksi että ylipäätään myöntää olevansa täysin vieraalla maalla ja vähän hukassa ja aika todella huono siinä mitä tekee? Ettei piiloudu epämääräisen mukarohkeuden taakse, eikö siinä just opi eniten kun pelkää aivan saatanasti ja soittaa silti, ja kun tietää epäonnistuvansa surkeasti kaikkien tärkeiden ihmisten edessä, ja tekee silti, ja kun ei peru ja ei lopeta ja ei lakkaa vaikka kaikki tuntuu sanovan että tee niin.
Enkä tee, saatana. Keskenänne teette.
Haluaisin ostaa hienoa hajuvettä ja kauniin takin. Jälkimmäisen ehkä teen tänään, jos en mene täysin lukkoon.