Oleniinkuolen
Kohta puoliin koittaa päivä, jolloin olen kirjoittanut tätä päiväkirjaa kymmenen vuotta. Olen kirjoittanut ensimmäisen päivityksen marraskuussa, kun ensimmäiset räntäsateet ovat kastelleet maan ja jättäneet sohjon kaduille. Olen tuntenut oloni yksinäiseksi ja ollut yksinäinen ja vääntyillyt omassa yksinäisyydessäni. Silloin päätin kirjoittaa tai oikeastaan jatkaa kirjoittamista. Kirjoittaa tieni takaisin kohti ihmisiä, kurottaa kohti toisia.
Vaikka jotkut sanovat kirjoittavansa itselleen, en minä koskaan todella itselleni ole kirjoittanut. Olen kirjoittanut päästäkseni lähemmäs muita ja irrottautuaakseni hetkeksi itsestäni, niin ironista kuin se onkin, että pitää kirjoittaa itsestään, jotta voisi hetkeksi hellittää ja päästää itsestään irti.
Niin paljon on tapahtunut. Olen tullut toiseksi, vähän vieraaksi itselleni.
Oli helppoa olla sitä, mitä koki olevansa, vaikka se mitä olikin oli vaikeaa: oli oltava hankalaa ja nurinkurista ja keskivaikeasti masentunutta yliopisto-opiskelijaa, oli värjättävä hiuksensa mustikisi ja kantaa oma epätoivonsa arvokkuudella. On vaikeampaa olla tavallinen, jos ei koskaan kokenut olevansa tavallinen, mutta sitten muuttui kuitenkin vähän kerrassaan sellaiseksi, keskiluokkaiseksi ja keski-ikäiseksi.
Nyt sitä kuitenkin on tällainen, ja tämäkin on totta, vaikka se tuntuukin vähän valheelta. On saanut suurin piirtein kaiken sen, mitä on koskaan keksinyt toivoa, mutta silti haaveilee, että voisi lähteä. Lukee blogia, jossa kolmekymppinen sinkku muuttaa Lissaboniin tekemään maisteriohjelmaa, ja tuntee, että tuon haluan vielä tehdä minäkin, vaikka kokemuksestakin tietää, ettei lähtijän ole koskaan helppo olla ja on hyvä olla täällä. On kauhean ihana parisuhde ja mielenkiintoinen työpaikka. On kaunis koti, jonka parvekkeelta näkyy meri, mutta silti kokee, että olisi todellisempaa työntää päänsä uuniin.
Kun lukee vanhoja juttujaan, voi päätellä, että tämäkin jonkinlainen vaihe, joka sekin menee ohi. Monesti silti huomaan miettiväni, että kun minä olen ohi, niin miten olen minuuteni viettänyt. Teinkö parhaani, oliko sitä mitä tahdoin olla ja pyrkinkö olemaan rehellinen itselleni? Sitten lisään itseni perään sosiologisia varauksia siitä, kuinka minuuden autentisuus on keinotekoinen konstruktio, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä, ja kyllähän sen toki nyt paremmin tiedän. Pitää vain olla ja hengittää, ei ole mitään sen todellisempaa. Siinä on kaikki, kaikkeus niissä molekyyleissä, jotka kulkevat sisään ja ulos.
Vaikka jotkut sanovat kirjoittavansa itselleen, en minä koskaan todella itselleni ole kirjoittanut. Olen kirjoittanut päästäkseni lähemmäs muita ja irrottautuaakseni hetkeksi itsestäni, niin ironista kuin se onkin, että pitää kirjoittaa itsestään, jotta voisi hetkeksi hellittää ja päästää itsestään irti.
Niin paljon on tapahtunut. Olen tullut toiseksi, vähän vieraaksi itselleni.
Oli helppoa olla sitä, mitä koki olevansa, vaikka se mitä olikin oli vaikeaa: oli oltava hankalaa ja nurinkurista ja keskivaikeasti masentunutta yliopisto-opiskelijaa, oli värjättävä hiuksensa mustikisi ja kantaa oma epätoivonsa arvokkuudella. On vaikeampaa olla tavallinen, jos ei koskaan kokenut olevansa tavallinen, mutta sitten muuttui kuitenkin vähän kerrassaan sellaiseksi, keskiluokkaiseksi ja keski-ikäiseksi.
Nyt sitä kuitenkin on tällainen, ja tämäkin on totta, vaikka se tuntuukin vähän valheelta. On saanut suurin piirtein kaiken sen, mitä on koskaan keksinyt toivoa, mutta silti haaveilee, että voisi lähteä. Lukee blogia, jossa kolmekymppinen sinkku muuttaa Lissaboniin tekemään maisteriohjelmaa, ja tuntee, että tuon haluan vielä tehdä minäkin, vaikka kokemuksestakin tietää, ettei lähtijän ole koskaan helppo olla ja on hyvä olla täällä. On kauhean ihana parisuhde ja mielenkiintoinen työpaikka. On kaunis koti, jonka parvekkeelta näkyy meri, mutta silti kokee, että olisi todellisempaa työntää päänsä uuniin.
Kun lukee vanhoja juttujaan, voi päätellä, että tämäkin jonkinlainen vaihe, joka sekin menee ohi. Monesti silti huomaan miettiväni, että kun minä olen ohi, niin miten olen minuuteni viettänyt. Teinkö parhaani, oliko sitä mitä tahdoin olla ja pyrkinkö olemaan rehellinen itselleni? Sitten lisään itseni perään sosiologisia varauksia siitä, kuinka minuuden autentisuus on keinotekoinen konstruktio, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä, ja kyllähän sen toki nyt paremmin tiedän. Pitää vain olla ja hengittää, ei ole mitään sen todellisempaa. Siinä on kaikki, kaikkeus niissä molekyyleissä, jotka kulkevat sisään ja ulos.
Click to view