syyskuu, 3. päivä
Maailma on tullut yhdessä yössä hulluksi. Venäjä sotii Ukrainassa, ja Baltian maat vaativat Natolta suojelusta. Kohtahan Venäjä voi hyökätä minne tahansa. Ensin Georgia, sitten Ukraina, lopuksi maailma. Toisaalla Isis on täydessä vauhdissa kansanmurhansa kanssa, ja Afrikassa riehuu ebola-epidemia. Jotenkin ahdistaa enää edes avata Helsingin Sanomien etusivua, mutta pakkohan sitä on kuitenkin lukea.
Onhan näitä rauhan vuosia tässä ollutkin. Paavi oli puhunut jossain haastattelussa siitä, kuinka uskoo kolmanteen maailmansotaan. Helppohan siihen olisi tällä hetkellä uskoa. Ehkä ihmiskunta ei koskaan muutu. Jos sotia on ollut muinaisista ajoista aina tähän päivään saakka, niin mikä saisi ihmiset yhtäkkiä lopettamaan? Suomessakin on sodittu kerta toisensa jälkeen, vaikka välillä onkin saattanut olla vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja rauhan aikaa.
Sitten minä pieni ihminen suljen Hesarin ja lakkaan varpaankynsiäni vaaleanpunaisiksi ja istutan parvekelaatikkoihin callunoita, jotka ovat kuulemma kestävämpiä kuin tavalliset kanervat. Viimeiset pari päivää olen editoinut kirjan käsikirjoitusta vuorotellen kotonani ja lähelleni avatussa kahvilassa, josta saa hyvää puuroa. Sisustus on trendikäs, ja lounaskeiton voi tilata vegaanisena.
Eilen Vallilan kirjastosta tarttui mukaani Riikka Pulkkisen uusin kirja, jossa Lempivaaralla on levoton ja painava sydän. Se on nopeasti luettavaa kirjallisuutta, johon on helppo samaistua. 28-vuotias psykologi eroaa ja etsii itseään. Sekoilee vähän ja pohtii samalla perheen perustamista ja perille pääsemistä. Tutulta kuulostaa, mutta eivätkö nuo tuollaiset murheet ole kuitenkin jotenkin kamalan pieniä? Miten niistäkin voi tulla niin suunnattoman suuria?
Ehkä luoja on viisaudessaan luonut periaatteen, että on surtava pieniä asioita, koska pienet murheet ovat pienten ihmisen kokoisia. Pieniä asioita voi ymmärtää, niihin voi vaikuttaa, ja niissä on niin kaunista vähän velloa. Ne suuret murheet, ne maailman kokoiset murheet, niihin vain päistikkaa uppoaisi. En minä voi mitään Ukrainalle saati Isikselle enkä ebolaankaan voi juuri vaikutta. Miksen sitten täällä vain lakkaisi kynsiäni rauhassa ja vähän lueskelisi lehtiä?
Turhaa, yhtä kaikki. Turhaa. Nukun yöni hyvin, syön vitamiinit, hoidan laskut. Niin turhaa, mutta kaikki on hyvin. Ihan kamalan hyvin. Ihan kamalan turhaa. Sanoisin, että tämä on jotain sellaista ensimmäisen maailman angstia, jollei sekin olisi niin kliseistä. Pienet asiat, kuten pikkulintu parvekkeen kaiteella tai punaviinilasi hyvän tv-sarjan ääressä, ovat hienoja asioita, eivätkä maailman kauhut eivät niiden arvoa pienennä. Kaipaan silti jotenkin enemmän tai syvemmin.
Onhan näitä rauhan vuosia tässä ollutkin. Paavi oli puhunut jossain haastattelussa siitä, kuinka uskoo kolmanteen maailmansotaan. Helppohan siihen olisi tällä hetkellä uskoa. Ehkä ihmiskunta ei koskaan muutu. Jos sotia on ollut muinaisista ajoista aina tähän päivään saakka, niin mikä saisi ihmiset yhtäkkiä lopettamaan? Suomessakin on sodittu kerta toisensa jälkeen, vaikka välillä onkin saattanut olla vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja rauhan aikaa.
Sitten minä pieni ihminen suljen Hesarin ja lakkaan varpaankynsiäni vaaleanpunaisiksi ja istutan parvekelaatikkoihin callunoita, jotka ovat kuulemma kestävämpiä kuin tavalliset kanervat. Viimeiset pari päivää olen editoinut kirjan käsikirjoitusta vuorotellen kotonani ja lähelleni avatussa kahvilassa, josta saa hyvää puuroa. Sisustus on trendikäs, ja lounaskeiton voi tilata vegaanisena.
Eilen Vallilan kirjastosta tarttui mukaani Riikka Pulkkisen uusin kirja, jossa Lempivaaralla on levoton ja painava sydän. Se on nopeasti luettavaa kirjallisuutta, johon on helppo samaistua. 28-vuotias psykologi eroaa ja etsii itseään. Sekoilee vähän ja pohtii samalla perheen perustamista ja perille pääsemistä. Tutulta kuulostaa, mutta eivätkö nuo tuollaiset murheet ole kuitenkin jotenkin kamalan pieniä? Miten niistäkin voi tulla niin suunnattoman suuria?
Ehkä luoja on viisaudessaan luonut periaatteen, että on surtava pieniä asioita, koska pienet murheet ovat pienten ihmisen kokoisia. Pieniä asioita voi ymmärtää, niihin voi vaikuttaa, ja niissä on niin kaunista vähän velloa. Ne suuret murheet, ne maailman kokoiset murheet, niihin vain päistikkaa uppoaisi. En minä voi mitään Ukrainalle saati Isikselle enkä ebolaankaan voi juuri vaikutta. Miksen sitten täällä vain lakkaisi kynsiäni rauhassa ja vähän lueskelisi lehtiä?
Turhaa, yhtä kaikki. Turhaa. Nukun yöni hyvin, syön vitamiinit, hoidan laskut. Niin turhaa, mutta kaikki on hyvin. Ihan kamalan hyvin. Ihan kamalan turhaa. Sanoisin, että tämä on jotain sellaista ensimmäisen maailman angstia, jollei sekin olisi niin kliseistä. Pienet asiat, kuten pikkulintu parvekkeen kaiteella tai punaviinilasi hyvän tv-sarjan ääressä, ovat hienoja asioita, eivätkä maailman kauhut eivät niiden arvoa pienennä. Kaipaan silti jotenkin enemmän tai syvemmin.