Matkapäiväkirja: Israel ja Palestiinalaisalueet: 31.12.2012: osa 2
Kirjoitin seuraavaksi Israelin ja Palestiinan lähihistoriasta, koska se on mielenkiintoinen ja monimutkainen ja asettaa monet Länsirannalla näkemämme asiat kontekstiin. Yksinkertaistin todella paljon, sillä en todellakaan ole asiantuntija ja monilla olisi varmasti tähän tulkintaani paljon sanomista. Kaikki saatava tieto on niin kovin poliittisesti värittynyttä, että siinä on vaikea navigoida. Jos kiinnostaa, lukekaa tarkemmin muualta. Tällä tekstillä on funktio vain omana muistiinpanonani, eikä se todellakaan pyri olemaan mikään tarkka lähteisiin pohjaava artikkeli. Here it goes.
Kuten aiemmin mainitsin, Britit miehittivät Jerusalemia ympäröivää aluetta 1900-luvun alusta lähtien. Toinen maailmansota mutkisti asioita hyvin paljon. Brittien miehityksen aikana Juutalaisia oli jo vuosien ajan muuttanut nykyisen Israelin alueelle asumaan ja tilanteen muuttuessa heille Euroopassa yhä hankalammaksi, muuttovirta kiihtyi entisestään. Paikallinen arabiväestö alkoi jossain vaiheessa protestoida suurta Juutalaismaahanmuuttoa vastaan, sillä he kokivat asemansa uhatuksi. Pitääkseen alueen rauhallisena, Britannia sulki rajat maahanmuuttajilta juuri, kun vainot alkoivat olla niin pahoja, että moni Juutalainen yritti muuttaa etenkin Saksasta pois. Tämä muuten aiheutti melkoisesti katkeruutta, sillä kuten nyt kaikki tiedämme, Juutalaisten tilanne Euroopassa vain paheni entisestään (lievästi sanottuna) ja moni niistä, jotka eivät päässeet pakenemaan, tapettiin natsien toimesta.
Kun maailmansota oli päättynyt ja maailma tiesi holokaustista, Britannia totesi, että tilanne on liian vaikea sen yksin ratkaistavaksi. Niinpä se antoi kaksivuotiaan YK:n päättää asiasta. Historiallinen tapahtuma: Yhdysvallat ja Venäjä olivat yhtä mieltä jostain asiasta. Niinpä Juutalaisille perustettiin Israelin valtio ja suunnilleen puolet maa-alueesta oli tarkoitus muodostaa Palestiinan. Arabiliitto ei kuitenkaan hyväksynyt tätä päätöstä ja täten syttyi sota, jossa arabivaltiot liittyivät yhdessä Israelia vastaan. Tilanne päättyi siten, että Jordania valloitti muunmuassa Jerusalemin ja päätyi miehittämään aluetta, jonka piti YK:n mukaan muodostaa Palestiina. Palestiina kuuluikin Jordanialle aina vuoden 1967 kuuden päivän sotaan asti.
60-luvulla arabivaltiot eivät edelleenkään tunnustaneet Israelin valtiota. Retoriikka oli rajua ja asevarustelua käytiin puolin ja toisin. Israelin johdon mukaan ei ollut epäilystä siitä, että sen naapurit halusivat pyyhkiä sen pois kartalta. Lopulta Israel hyökkäsi Syyriaa, Jordaniaa ja Egyptiä vastaan. Jordanialaisia, Syyrialaisia ja Egyptiläisiä taisi kuolla Israelilaisiin nähden kaksikymmenkertainen määrä ja Israel valloitti Jerusalemin lisäksi muunmuassa Länsirannan, Golan heightsin ja Gazan. Tästä alkaakin sitten Israelin ja Länsirannan yhteinen, vaikea tarina. Mainittakoon, että USA on käsitykseni mukaan toiminut Israelin merkittävänä rahoittajana vasta tuon 6 päivän sodan jälkeen. Arabimaista tänä päivänä käsittääkseni ainoastaan Turkki, Egypti ja Jordania tunnustavat Israelin valtion, loput pitävät sitä maa-alueen laittomana miehittäjänä. Mikäli siis aikoo matkustaa Israeliin, ei kannata ottaa passiinsa leimaa, jos haluaa sen jälkeen matkustaa Lähi-Idässä. Pääsy maahan nimittäin evätään, jos passissa on Israelin leima.
Israelin ja Palestiinan tilanne se vasta monimutkainen sitten onkin. Noh, yksinkertaistettuna Palestiinalaisten kansannousu (ensimmäinen intifada) alkoi joskus 80-luvun lopulla ja jatkui Oslossa solmittuun sopimukseen asti. Israelissa oli silloin työväenpuolue vallassa ja Palestiinalaisia edusti tuttu Yasser Arafat Fatah puolueesta. Salaisissa neuvotteluissa Israel ja PLO (Palestinian Liberation Organization) tunnustivat toistensa olemassaolon ja vaikka mm. Jerusalemin omistuksesta ei päästy sopuun, niin muutoin maa-alueet jaettiin. Tarkoituksena oli perustaa Länsirannalle Palestiinan valtio. Tämänkin jälkeen oli kuitenkin väkivaltaisuutta puolin ja toisin ja vaikka annekseista olikin tehty alustava sopimus, ei tilanne niiden suhteen tämän jälkeen edennyt.
Toinen intifada syttyi vuonna 2000, kun Palestinalaiset turhautuivat tilanteeseensa. Tuolloin satoja Israelilaisia kuoli terrori-iskuissa ja kansa halusi valtionsa rakentavan muurin suojaamaan heitä. Mainittakoon, että Palestiinalaisia kuoli yhteenotoissa Israelilaisiin nähden kuitenkin nelinkertainen määrä. Vaikka turva-aita on Haagissa 2004 määritelty laittomaksi ja sen mukaan Israelin tulisi korvata siitä Palestiinalaisille aiheuttamansa vahingot, Israel kuitenkin jatkaa edelleen sen rakentamista. Sen avulla terrori-iskut Israelin puolella ovat kyllä vähentyneet, mutta Palestiinalaisten tilanne sen toisella puolella on entisestään selvästi huonontunut. Mainitsinkin jo aiemmin vesivarojen ja viljelymaiden menetykset, sekä töihin kulkemisen hankaloitumisen.
Tilanne on sekä Palestiinalaisten, että Israelin puolella tällä hetkellä melkoisen toivottoman tuntuinen. Fatah ja Israelin työväenpuolue kykenivät neuvottelemaan toistensa kanssa 90-luvulla, mutta tilanne on sen jälkeen muuttunut paljon. Hamas, joka lähinnä aiemmin profiloitui terroristiliikkeenä, saikin 2000-luvun puolessavälissä yhä enenevässä määrin kannatusta. Palestiinalaiset olivat kai turhautuneet Fatahiin, joka ei tuntunut saavuttavan mitään. Johtoa kai myös syytettiin korruptiosta. Niinpä Hamas, puhdistettuaan hieman mainettaan ja tarjoten vaihtoehdon vanhalle politiikalle, voitti vaalit vuonna 2006. Fatah on ideologisesti vasemmistolainen ja sekulaarinen, kun taas Hamas on islamistinen. Fatah on suostunut neuvottelemaan Israelin johdon kanssa, kun taas Hamas ei edes tunnusta Israelia. Hamasin ja Fatahin välillä onkin ollut vaalien jälkeen verisiä yhteydenottoja sillä tuloksella, että Hamas hallitsee nyt Gaazaa (tapettuaan sieltä Fatahin edustajia), kun taas Fatah hallitsee Länsirantaa. Israelissa on johdossa tällä hetkellä oikeisto, joka on ylipääätään haluton neuvottelemaan Palestiinalaisten kanssa ja se on saanut sekä kannatusta, että syyn olla keskustelematta heidän kanssaan, sen jälkeen kun Hamas voitti vaalit. Molemmilla puolilla siis vaikuttaa tällä hetkellä vahvasti uskonto ja äärioikeistolaisuus, jotka samanlaisuudessaan ovat niin absoluuttisia, etteivät voi keskustella toistensa kanssa. Kaikki tai ei mitään.
Kuten aiemmin mainitsin, Britit miehittivät Jerusalemia ympäröivää aluetta 1900-luvun alusta lähtien. Toinen maailmansota mutkisti asioita hyvin paljon. Brittien miehityksen aikana Juutalaisia oli jo vuosien ajan muuttanut nykyisen Israelin alueelle asumaan ja tilanteen muuttuessa heille Euroopassa yhä hankalammaksi, muuttovirta kiihtyi entisestään. Paikallinen arabiväestö alkoi jossain vaiheessa protestoida suurta Juutalaismaahanmuuttoa vastaan, sillä he kokivat asemansa uhatuksi. Pitääkseen alueen rauhallisena, Britannia sulki rajat maahanmuuttajilta juuri, kun vainot alkoivat olla niin pahoja, että moni Juutalainen yritti muuttaa etenkin Saksasta pois. Tämä muuten aiheutti melkoisesti katkeruutta, sillä kuten nyt kaikki tiedämme, Juutalaisten tilanne Euroopassa vain paheni entisestään (lievästi sanottuna) ja moni niistä, jotka eivät päässeet pakenemaan, tapettiin natsien toimesta.
Kun maailmansota oli päättynyt ja maailma tiesi holokaustista, Britannia totesi, että tilanne on liian vaikea sen yksin ratkaistavaksi. Niinpä se antoi kaksivuotiaan YK:n päättää asiasta. Historiallinen tapahtuma: Yhdysvallat ja Venäjä olivat yhtä mieltä jostain asiasta. Niinpä Juutalaisille perustettiin Israelin valtio ja suunnilleen puolet maa-alueesta oli tarkoitus muodostaa Palestiinan. Arabiliitto ei kuitenkaan hyväksynyt tätä päätöstä ja täten syttyi sota, jossa arabivaltiot liittyivät yhdessä Israelia vastaan. Tilanne päättyi siten, että Jordania valloitti muunmuassa Jerusalemin ja päätyi miehittämään aluetta, jonka piti YK:n mukaan muodostaa Palestiina. Palestiina kuuluikin Jordanialle aina vuoden 1967 kuuden päivän sotaan asti.
60-luvulla arabivaltiot eivät edelleenkään tunnustaneet Israelin valtiota. Retoriikka oli rajua ja asevarustelua käytiin puolin ja toisin. Israelin johdon mukaan ei ollut epäilystä siitä, että sen naapurit halusivat pyyhkiä sen pois kartalta. Lopulta Israel hyökkäsi Syyriaa, Jordaniaa ja Egyptiä vastaan. Jordanialaisia, Syyrialaisia ja Egyptiläisiä taisi kuolla Israelilaisiin nähden kaksikymmenkertainen määrä ja Israel valloitti Jerusalemin lisäksi muunmuassa Länsirannan, Golan heightsin ja Gazan. Tästä alkaakin sitten Israelin ja Länsirannan yhteinen, vaikea tarina. Mainittakoon, että USA on käsitykseni mukaan toiminut Israelin merkittävänä rahoittajana vasta tuon 6 päivän sodan jälkeen. Arabimaista tänä päivänä käsittääkseni ainoastaan Turkki, Egypti ja Jordania tunnustavat Israelin valtion, loput pitävät sitä maa-alueen laittomana miehittäjänä. Mikäli siis aikoo matkustaa Israeliin, ei kannata ottaa passiinsa leimaa, jos haluaa sen jälkeen matkustaa Lähi-Idässä. Pääsy maahan nimittäin evätään, jos passissa on Israelin leima.
Israelin ja Palestiinan tilanne se vasta monimutkainen sitten onkin. Noh, yksinkertaistettuna Palestiinalaisten kansannousu (ensimmäinen intifada) alkoi joskus 80-luvun lopulla ja jatkui Oslossa solmittuun sopimukseen asti. Israelissa oli silloin työväenpuolue vallassa ja Palestiinalaisia edusti tuttu Yasser Arafat Fatah puolueesta. Salaisissa neuvotteluissa Israel ja PLO (Palestinian Liberation Organization) tunnustivat toistensa olemassaolon ja vaikka mm. Jerusalemin omistuksesta ei päästy sopuun, niin muutoin maa-alueet jaettiin. Tarkoituksena oli perustaa Länsirannalle Palestiinan valtio. Tämänkin jälkeen oli kuitenkin väkivaltaisuutta puolin ja toisin ja vaikka annekseista olikin tehty alustava sopimus, ei tilanne niiden suhteen tämän jälkeen edennyt.
Toinen intifada syttyi vuonna 2000, kun Palestinalaiset turhautuivat tilanteeseensa. Tuolloin satoja Israelilaisia kuoli terrori-iskuissa ja kansa halusi valtionsa rakentavan muurin suojaamaan heitä. Mainittakoon, että Palestiinalaisia kuoli yhteenotoissa Israelilaisiin nähden kuitenkin nelinkertainen määrä. Vaikka turva-aita on Haagissa 2004 määritelty laittomaksi ja sen mukaan Israelin tulisi korvata siitä Palestiinalaisille aiheuttamansa vahingot, Israel kuitenkin jatkaa edelleen sen rakentamista. Sen avulla terrori-iskut Israelin puolella ovat kyllä vähentyneet, mutta Palestiinalaisten tilanne sen toisella puolella on entisestään selvästi huonontunut. Mainitsinkin jo aiemmin vesivarojen ja viljelymaiden menetykset, sekä töihin kulkemisen hankaloitumisen.
Tilanne on sekä Palestiinalaisten, että Israelin puolella tällä hetkellä melkoisen toivottoman tuntuinen. Fatah ja Israelin työväenpuolue kykenivät neuvottelemaan toistensa kanssa 90-luvulla, mutta tilanne on sen jälkeen muuttunut paljon. Hamas, joka lähinnä aiemmin profiloitui terroristiliikkeenä, saikin 2000-luvun puolessavälissä yhä enenevässä määrin kannatusta. Palestiinalaiset olivat kai turhautuneet Fatahiin, joka ei tuntunut saavuttavan mitään. Johtoa kai myös syytettiin korruptiosta. Niinpä Hamas, puhdistettuaan hieman mainettaan ja tarjoten vaihtoehdon vanhalle politiikalle, voitti vaalit vuonna 2006. Fatah on ideologisesti vasemmistolainen ja sekulaarinen, kun taas Hamas on islamistinen. Fatah on suostunut neuvottelemaan Israelin johdon kanssa, kun taas Hamas ei edes tunnusta Israelia. Hamasin ja Fatahin välillä onkin ollut vaalien jälkeen verisiä yhteydenottoja sillä tuloksella, että Hamas hallitsee nyt Gaazaa (tapettuaan sieltä Fatahin edustajia), kun taas Fatah hallitsee Länsirantaa. Israelissa on johdossa tällä hetkellä oikeisto, joka on ylipääätään haluton neuvottelemaan Palestiinalaisten kanssa ja se on saanut sekä kannatusta, että syyn olla keskustelematta heidän kanssaan, sen jälkeen kun Hamas voitti vaalit. Molemmilla puolilla siis vaikuttaa tällä hetkellä vahvasti uskonto ja äärioikeistolaisuus, jotka samanlaisuudessaan ovat niin absoluuttisia, etteivät voi keskustella toistensa kanssa. Kaikki tai ei mitään.