Peräkamarin kaapilla käy kiire, mies katkoo hämähäkinverkkonsa. Juosten, nyt on kiire!
Yo-hakuun on nyt otettu osaa. Tampereelle pääpiirteissään, mutta säälipalkintona Joensuun yliopisto. Parempi päästä pois.
Olen jo vuosia halunnut pois. Pois näistä ihmisistä, pois näistä kahleista, pois tästä ympäristöstä. Maailma on tuskin sen parempi siellä kuin täälläkään, mutta en omaa vertailuun sopivaa kokemusta. Nykyinen elämäntilanne vaan saa minut voimaan pahoin. Poltan todennäköisesti monta siltaa, sen takia etten vain tule takaisin. Nothing personal. Jotten vain saa nostalgiavivahteita.
Täytyy myöntää eräs asia, ja koska en kehtaa sitä päin naamaa myöntää kyseisille asianosaisille, joten avaudun täällä. Minusta naiset ovat eräänlaisia mustia aukkoja, vievät voimavaroja ja energiaa, mutteivät anna minkäänlaista mitään takaisin. Heillä on liian kiire miettiä mitkä ovat ystävyyden ja ihmissuhteen raja-arvot, etteivät osaa nauttia kuluttamastaan ajasta, vaan huolehtivat ettei kukaan tule heidän rinnalleen, monimutkaiseksi ja -tasoiseksi symbiootiksi. He rakentavat liian kiireellä suojakilpiä ympärilleen, ettei tuli otetuksi tai ottaisi omaksi. Ei siis kuplaa, vaan suojakilpiä. Ettei petos sattuisi. Ettei nälkä veisi sormia. Ettei kuriositeetti muuttuisi pettymykseksi. Näen tämän pakona elämän perusolemuksilta. Perusolemuksilta, joita tulisi hyväksyä ja kanssa oppia elämään. Tai noh, näin ajattelin ainakin syksyllä. Nykyisin todellisuus on liian monisyinen verkko selittääkseen yhteen kappaleeseen. Juoskoon ihminen miten haluaa.
Toinen asia, katkeruus kasvaa. Viha muuttuu ironiaksi, syyhyttäväksi vittuilevaksi komediaksi. Elämästäni on vielä kokematta täysi yhtälainen tahto toisen henkilön kanssa, syvä luottamus, asia jota jotkut voivat kutsua rakkaudeksi. Sinänsä säälittävää että edes oma äiti ei ole ikinä myöntänyt rakastavansa minua. Stimulaation keinotekoinen (siinä sinänsä missä mikä tahas muukin aivojen tuottama reaktio) helpotus on tunnettu. Syytänkö sitten näitä persoonani ja habitukseni siemeneksi, tiedä sitä. En jaksa ajatella asiaa, koska siinä pystyy rikkomaan olemuksensa aika hyvin. Liika ajattelu häiritsee.
QQ pew pew, vähemmän itkua Niko. Lääkkeet!
Sitten muihin aiheisiin. Kubb on hyvin syvää rakkautta. Harmi vain että yhtye ei saanut kuin vain yhden levyn syljettyä ulos. Lisäksi Oasiksen uusin levy oli muistamaani parempi, Noel Gallagher <3. Miesihannointini ja -palvomiseni lienee jo vaarallisilla rajoilla.
Elämän päämäärä on lähempänä otettani hetki hetkeltä, kun taas ulteriööriset tavoitteet rehottavat retuperällä. Pitää alkaa Lewis Blackin tyyliseksi vihaiseksi koomikoksi. Sikareita, huoria ja viskiä, ah <3
Olen jo vuosia halunnut pois. Pois näistä ihmisistä, pois näistä kahleista, pois tästä ympäristöstä. Maailma on tuskin sen parempi siellä kuin täälläkään, mutta en omaa vertailuun sopivaa kokemusta. Nykyinen elämäntilanne vaan saa minut voimaan pahoin. Poltan todennäköisesti monta siltaa, sen takia etten vain tule takaisin. Nothing personal. Jotten vain saa nostalgiavivahteita.
Täytyy myöntää eräs asia, ja koska en kehtaa sitä päin naamaa myöntää kyseisille asianosaisille, joten avaudun täällä. Minusta naiset ovat eräänlaisia mustia aukkoja, vievät voimavaroja ja energiaa, mutteivät anna minkäänlaista mitään takaisin. Heillä on liian kiire miettiä mitkä ovat ystävyyden ja ihmissuhteen raja-arvot, etteivät osaa nauttia kuluttamastaan ajasta, vaan huolehtivat ettei kukaan tule heidän rinnalleen, monimutkaiseksi ja -tasoiseksi symbiootiksi. He rakentavat liian kiireellä suojakilpiä ympärilleen, ettei tuli otetuksi tai ottaisi omaksi. Ei siis kuplaa, vaan suojakilpiä. Ettei petos sattuisi. Ettei nälkä veisi sormia. Ettei kuriositeetti muuttuisi pettymykseksi. Näen tämän pakona elämän perusolemuksilta. Perusolemuksilta, joita tulisi hyväksyä ja kanssa oppia elämään. Tai noh, näin ajattelin ainakin syksyllä. Nykyisin todellisuus on liian monisyinen verkko selittääkseen yhteen kappaleeseen. Juoskoon ihminen miten haluaa.
Toinen asia, katkeruus kasvaa. Viha muuttuu ironiaksi, syyhyttäväksi vittuilevaksi komediaksi. Elämästäni on vielä kokematta täysi yhtälainen tahto toisen henkilön kanssa, syvä luottamus, asia jota jotkut voivat kutsua rakkaudeksi. Sinänsä säälittävää että edes oma äiti ei ole ikinä myöntänyt rakastavansa minua. Stimulaation keinotekoinen (siinä sinänsä missä mikä tahas muukin aivojen tuottama reaktio) helpotus on tunnettu. Syytänkö sitten näitä persoonani ja habitukseni siemeneksi, tiedä sitä. En jaksa ajatella asiaa, koska siinä pystyy rikkomaan olemuksensa aika hyvin. Liika ajattelu häiritsee.
QQ pew pew, vähemmän itkua Niko. Lääkkeet!
Sitten muihin aiheisiin. Kubb on hyvin syvää rakkautta. Harmi vain että yhtye ei saanut kuin vain yhden levyn syljettyä ulos. Lisäksi Oasiksen uusin levy oli muistamaani parempi, Noel Gallagher <3. Miesihannointini ja -palvomiseni lienee jo vaarallisilla rajoilla.
Elämän päämäärä on lähempänä otettani hetki hetkeltä, kun taas ulteriööriset tavoitteet rehottavat retuperällä. Pitää alkaa Lewis Blackin tyyliseksi vihaiseksi koomikoksi. Sikareita, huoria ja viskiä, ah <3