Kahden tarina
"Enkelin ja Hiiren pieni tarina"
Olit minulle kuin pelastava enkeli. Lupasit jo ensihetkistä olla vierelläni ja kulkea kanssani pitkin mutkittelevaa polkuani. Meillä oli ensihetkestä lähtien hauskaa, nauroimme ja itkimmekin. Kerran juoksin pois jostain tilanteesta tulit hetkeä myöhemmin katsomaan olinko kunnossa. Silmiäni kirveli ja niihin sattui, halasit ja taputit olalle. Lohdutit, etkä pakottanut kiirehtimään. Istuit vierelläni kuin enkeli. Sinullakin oli vaikeaa, ja sain olla sinulle enkeli. Kuuntelin vuorostani sen mitä sinulla oli sanottavanasi. Meillä oli ne omat hauskat hetkemme. Meillä oli oma vihko, Hiiren ja Enkelin vihko. Kirjoiteltiin sinne kaikkea mitä ikinä sattui mielessä olemaan. Vaihdettiin sitä kautta kuulumisiakin.
Toisena vuonna me erkanimme. Jäin ilman enkelini suojaa ja turvaa. Jouduin turvautumaan omiin rikkonaisiin siipiini, joita ei kukaan ollut korjannut. Rikkonaisilla siivilläni en päässyt eteenpäin. Etkä sinä huomannut sitä. Sinä olit muuttunut, me olimme muuttuneet. Enää ei ollut Hiiri ja Enkeli-tiimiä, oli vain SINÄ ja MINÄ, erillämme. En nähnyt sinua kuin koulussa, en uskaltanut tulla luoksesi juttelemaan niin kuin ennen. Tahdoin tavata sinua koulun jälkeenkin, mutta sinulla ei ollut aikaa. Sinulla ei ollut aikaa kunnella entistä suojattiasi, pienenpientä hiirtäsi. Kerran tulit luokseni puhumaan, ollin suorastaan yllättynyt että enää muistit minua. Puhuit siitä, että olit nähnyt jäljet käsissäni. Kysyit niistä ja pyysit etten tekisi sitä enää. Toivot etten viiltäisi enää. Lupasin kyllä, mutta ystävänsä jättäville on vaikea pitää lupaustaan. Niin minä sitten tein. Petin lupaukseni, ja jatkoin viiltämistä. Kerran toit minulle paperin depressioista. Kiitin, mutta olin tavallaan myös vihainen sinulle. Halusit minun parastani, vaikket kuitenkaan sanonut sitä ääneen.
Kolmas vuosi oli jo alkumetreistä tuskaa. Hiljenin ja lopulta lakkasin puhumasta enää yhdellekään meidän luokkaisista. Kuljin rikkonaiset siivet maaha laahaten eteenpäin. Repalaiset siipeni raapivat maata ja hajosivat. Pala palalta siipeni hajosivat ja lopulta ne näyttivät kynityltä kanalta. Olin hiljaisempi kuin ennen, tuskin kukaan huomasi minua luokassa, ei sillä että olisin välittänyt. Ei sillä, ettenkö olisi toivonut sitä. Kevätjuhlassa katsoin kuinka ylpeänä kävelit muiden mukana ja hait lopulta todistuksesi. Olit valmistunut ja valmis lentämään tiehesi elämästäni."Goodbye..",kuiskasin ja lähdin sinua halaamatta kotiin ja itkin iltaisin itseni uneen.
Tiedätkö edes, sitä kuinka paljon kaipaan sitä lämmintä,ystävällistä ja lohduttavaa halaustasi?
Olit minulle kuin pelastava enkeli. Lupasit jo ensihetkistä olla vierelläni ja kulkea kanssani pitkin mutkittelevaa polkuani. Meillä oli ensihetkestä lähtien hauskaa, nauroimme ja itkimmekin. Kerran juoksin pois jostain tilanteesta tulit hetkeä myöhemmin katsomaan olinko kunnossa. Silmiäni kirveli ja niihin sattui, halasit ja taputit olalle. Lohdutit, etkä pakottanut kiirehtimään. Istuit vierelläni kuin enkeli. Sinullakin oli vaikeaa, ja sain olla sinulle enkeli. Kuuntelin vuorostani sen mitä sinulla oli sanottavanasi. Meillä oli ne omat hauskat hetkemme. Meillä oli oma vihko, Hiiren ja Enkelin vihko. Kirjoiteltiin sinne kaikkea mitä ikinä sattui mielessä olemaan. Vaihdettiin sitä kautta kuulumisiakin.
Toisena vuonna me erkanimme. Jäin ilman enkelini suojaa ja turvaa. Jouduin turvautumaan omiin rikkonaisiin siipiini, joita ei kukaan ollut korjannut. Rikkonaisilla siivilläni en päässyt eteenpäin. Etkä sinä huomannut sitä. Sinä olit muuttunut, me olimme muuttuneet. Enää ei ollut Hiiri ja Enkeli-tiimiä, oli vain SINÄ ja MINÄ, erillämme. En nähnyt sinua kuin koulussa, en uskaltanut tulla luoksesi juttelemaan niin kuin ennen. Tahdoin tavata sinua koulun jälkeenkin, mutta sinulla ei ollut aikaa. Sinulla ei ollut aikaa kunnella entistä suojattiasi, pienenpientä hiirtäsi. Kerran tulit luokseni puhumaan, ollin suorastaan yllättynyt että enää muistit minua. Puhuit siitä, että olit nähnyt jäljet käsissäni. Kysyit niistä ja pyysit etten tekisi sitä enää. Toivot etten viiltäisi enää. Lupasin kyllä, mutta ystävänsä jättäville on vaikea pitää lupaustaan. Niin minä sitten tein. Petin lupaukseni, ja jatkoin viiltämistä. Kerran toit minulle paperin depressioista. Kiitin, mutta olin tavallaan myös vihainen sinulle. Halusit minun parastani, vaikket kuitenkaan sanonut sitä ääneen.
Kolmas vuosi oli jo alkumetreistä tuskaa. Hiljenin ja lopulta lakkasin puhumasta enää yhdellekään meidän luokkaisista. Kuljin rikkonaiset siivet maaha laahaten eteenpäin. Repalaiset siipeni raapivat maata ja hajosivat. Pala palalta siipeni hajosivat ja lopulta ne näyttivät kynityltä kanalta. Olin hiljaisempi kuin ennen, tuskin kukaan huomasi minua luokassa, ei sillä että olisin välittänyt. Ei sillä, ettenkö olisi toivonut sitä. Kevätjuhlassa katsoin kuinka ylpeänä kävelit muiden mukana ja hait lopulta todistuksesi. Olit valmistunut ja valmis lentämään tiehesi elämästäni."Goodbye..",kuiskasin ja lähdin sinua halaamatta kotiin ja itkin iltaisin itseni uneen.
Tiedätkö edes, sitä kuinka paljon kaipaan sitä lämmintä,ystävällistä ja lohduttavaa halaustasi?