Kairo
Kiyoshi Kurosawan Pulse (Kairo) oli muuten ensimmäinen elokuva vuosikausiin, jota katsoessani olen oikeasti tuntenut pelkoa, tai sille läheisiä tiloja. En osaa oikein selittää miksi. No hyvä, olin aavistuksen peloissani niin ikään Kurosawan Curen ja, ehkä hieman yllättäen, Lucio Fulcin varsin epätoivoisen tilan luovan visvaeepoksen The Beyondin äärellä. Mutta Pulsen jälkeen oli pakko katsoa yksi QI-jakso, että sain nukuttua.
Kurosawa on jonkinlaisen kulttiohjaajan asemassa ja hänen elokuviaan määritellään keskimäärin jonkinlaisiksi taidekauhuelokuviksi. Eräs klisee on ollut tituleerata Kurosawaa kauhun Andrei Tarkovskiksi. Ymmärrän mitä vertauksella tarkoitetaan, vaikka olenkin sen tiimoilta kovin huvittunut. Ilmeisesti mikä hyvänsä "aikansa ottava" piirre elokuvassa riittää oikeuttamaan vertauksen Tarkovskiin, kuten myös mietiskelevä sävy. Olen yleisesti pitänyt aasialaista elokuvaa nimenomaan rauhallisena ja mietiskelevänä, ilmeistä tarinaakin välttelevänä, mutta toisaalta Kurosawan asentaminen kauhugenreen (sillä kieltämättä hänen elokuviaan voi hyvin syin sanoa kauhuelokuviksi) pulttaa kupeeseen kiinni koko japsikauhun painolastin. Jos Kurosawan elokuvia katsoo tuossa kontekstissa, ei niissä varmasti tapahdukaan mitään. Ironisesti Pulsestakin on ehditty tehdä Hollywood-remake, mikä on jo ajatuksena todellisuuteen väreitä ja sattumanvaraisia tapahtumia luova oranssi aivopieru.
Mukana on kyllä japsikauhukliseitäkin, kuten rakeista videokuvaa "jostain muualta" (vrt. Ringun vhs-nauha), tässä tapauksessa internetistä tai nettikameroista; samoin nykiviä, aavemaisia hahmoja, jotka herättävät henkilöissä sanoinkuvaamatonta kauhua. Väkivaltaa ei ole, ellei muutamia itsemurhia laske sellaiseksi. Edelleen löytyy filosofinen, aasialaisleffoille hieman tyypillisen eksistentiaalinen tulokulma, mutta sen pystyn ohittamaan varsin sulavasti juonen (luultavan) tahallisen vaikeaselkoisuuden vuoksi. Aaveita, yksinäisyyttä, kommunikaatiokatoa internet-aikana etc. Varsin usea aasialaisohjaaja tuntuisi käsittelevän perusfilosofia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä yliluonnollisuuden kautta jopa ihan draamaelokuvissakin. Kysymys lienee rikkaasta kulttuuriperimästä ja suhteesta myytteihin, kansanperinteisiin ja uskontoihin, sillä moista esimerkiksi Euroopassa harvemmin näkee. Elokuvassa on myös spesiaaleja, kauhufiktiolle tyypillisiä ajasta irrotettuja rajatiloja, joita ehkä ikonisimpana esimerkkinä David Lynch on harrastanut. Pulsen tapauksessa huoneita, joiden oviaukot on vuorattu punaisella teipillä.
Mutta mistä se hiljainen ja vähitellen kasvava kauhu kumpuaa? Selittelemättömästä tunnelmasta ja rytmityksestä, epäilemättä. Elokuvan maailma vain tuntuu jotenkin vähitellen menevän sijoiltaan ja ihmiset katoavat. Loistava ja samalla yksinkertaisista yksinkertaisin oivallus on se, että henkilön eivät mitenkään erityisemmin noteeraa ympäriltä katoavia ihmisiä. Katsojalla on selityksenä katoamisille vain huterahko kummitustarina, jonka luotettavuudesta ei ole mitään takeita. Jos teemaksi halutaan yksinäisyyttä tai eristäytyneisyyden tunnetta, tulee se NÄYTTÄÄ katsojalle tai luoda tila, jossa katsoja voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Ei pistää henkilöitä sanomaan "olen yksinäinen".
Samalla ihmisten katoaminen ja toisaalta ne logiikat, joilla päähenkilöiden lähipiiristä tuntuu ihmisiä katoavan, luovat elokuvaan omalaatuisen maantiedon ja säännöstön; mitä kaikkea saa tehdä ja mitä reittejä kulkea, ettei joudu lopullisesti eroon jäljellä olevista ystävistään?
Kaiken tämän saa tietenkin kuulostamaan myös metaforiselta ja banaalilta, mitä se onkin, jos niin haluaa, mutta intuitiivisella tasolla efekti on, ainakin minun kokemuksessani, huikea. Pulsessa pystytään tekemään kovin paljon ilman sanoja. Niin kovin paljon.
Kurosawa on jonkinlaisen kulttiohjaajan asemassa ja hänen elokuviaan määritellään keskimäärin jonkinlaisiksi taidekauhuelokuviksi. Eräs klisee on ollut tituleerata Kurosawaa kauhun Andrei Tarkovskiksi. Ymmärrän mitä vertauksella tarkoitetaan, vaikka olenkin sen tiimoilta kovin huvittunut. Ilmeisesti mikä hyvänsä "aikansa ottava" piirre elokuvassa riittää oikeuttamaan vertauksen Tarkovskiin, kuten myös mietiskelevä sävy. Olen yleisesti pitänyt aasialaista elokuvaa nimenomaan rauhallisena ja mietiskelevänä, ilmeistä tarinaakin välttelevänä, mutta toisaalta Kurosawan asentaminen kauhugenreen (sillä kieltämättä hänen elokuviaan voi hyvin syin sanoa kauhuelokuviksi) pulttaa kupeeseen kiinni koko japsikauhun painolastin. Jos Kurosawan elokuvia katsoo tuossa kontekstissa, ei niissä varmasti tapahdukaan mitään. Ironisesti Pulsestakin on ehditty tehdä Hollywood-remake, mikä on jo ajatuksena todellisuuteen väreitä ja sattumanvaraisia tapahtumia luova oranssi aivopieru.
Mukana on kyllä japsikauhukliseitäkin, kuten rakeista videokuvaa "jostain muualta" (vrt. Ringun vhs-nauha), tässä tapauksessa internetistä tai nettikameroista; samoin nykiviä, aavemaisia hahmoja, jotka herättävät henkilöissä sanoinkuvaamatonta kauhua. Väkivaltaa ei ole, ellei muutamia itsemurhia laske sellaiseksi. Edelleen löytyy filosofinen, aasialaisleffoille hieman tyypillisen eksistentiaalinen tulokulma, mutta sen pystyn ohittamaan varsin sulavasti juonen (luultavan) tahallisen vaikeaselkoisuuden vuoksi. Aaveita, yksinäisyyttä, kommunikaatiokatoa internet-aikana etc. Varsin usea aasialaisohjaaja tuntuisi käsittelevän perusfilosofia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä yliluonnollisuuden kautta jopa ihan draamaelokuvissakin. Kysymys lienee rikkaasta kulttuuriperimästä ja suhteesta myytteihin, kansanperinteisiin ja uskontoihin, sillä moista esimerkiksi Euroopassa harvemmin näkee. Elokuvassa on myös spesiaaleja, kauhufiktiolle tyypillisiä ajasta irrotettuja rajatiloja, joita ehkä ikonisimpana esimerkkinä David Lynch on harrastanut. Pulsen tapauksessa huoneita, joiden oviaukot on vuorattu punaisella teipillä.
Mutta mistä se hiljainen ja vähitellen kasvava kauhu kumpuaa? Selittelemättömästä tunnelmasta ja rytmityksestä, epäilemättä. Elokuvan maailma vain tuntuu jotenkin vähitellen menevän sijoiltaan ja ihmiset katoavat. Loistava ja samalla yksinkertaisista yksinkertaisin oivallus on se, että henkilön eivät mitenkään erityisemmin noteeraa ympäriltä katoavia ihmisiä. Katsojalla on selityksenä katoamisille vain huterahko kummitustarina, jonka luotettavuudesta ei ole mitään takeita. Jos teemaksi halutaan yksinäisyyttä tai eristäytyneisyyden tunnetta, tulee se NÄYTTÄÄ katsojalle tai luoda tila, jossa katsoja voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Ei pistää henkilöitä sanomaan "olen yksinäinen".
Samalla ihmisten katoaminen ja toisaalta ne logiikat, joilla päähenkilöiden lähipiiristä tuntuu ihmisiä katoavan, luovat elokuvaan omalaatuisen maantiedon ja säännöstön; mitä kaikkea saa tehdä ja mitä reittejä kulkea, ettei joudu lopullisesti eroon jäljellä olevista ystävistään?
Kaiken tämän saa tietenkin kuulostamaan myös metaforiselta ja banaalilta, mitä se onkin, jos niin haluaa, mutta intuitiivisella tasolla efekti on, ainakin minun kokemuksessani, huikea. Pulsessa pystytään tekemään kovin paljon ilman sanoja. Niin kovin paljon.