Merkintöjä Avatarista
-Avataan nyt peli vaikka sillä, että kyseessä on Facebook-allegoria. Palaan tähän myöhemmin. Derp.
-No hyvä, Cameronin tarkoitus on tehdä luonnonsuojelupropagandaa (ja mikäpä siinä, kyllä se minulle kelpaa, kaikilla tasoilla vaan melaa mekkoon), tuotantoyhtiön tarkoitus on tehdä rahaa. Jokin vahvan humanistinen teema tarvitaan, jotta voidaan luoda todellinen blockbustertuote, myös ideologisella, omatunnon tasolla kontrolloiva. Titanicissa luokkaerot, Sormusten herrassa pienten voima isoja vastaan, Avatarissa luonto. Ja niin edelleen.
-Onnistuuko Cameron loisimaan vaikka nyt sitten deleuzelaisittain emorakennetta hyväksikäyttäen ja luoden samalla salakavalasti jotain ekologisesti tarpeellista, vaikea sanoa. Jokainen yhteiskuntatieteilijä ja filosofi pystyy varmasti kuristumaan omaan esinahkaansa tämän pähkinän äärellä.
-Tuskin kukaan voi silti väittää, etteikö maailman kalleimman elokuvan pitäisi samalla edes koettaa kritisoida militarismia, kapitalismia ja sademetsien tuhoamista.
-Taidetta tuollaisella rahamäärällä ei pystytä tekemään. Sallittakoon minulle tämä idealistinen vakio: mitä enemmän rahaa, sitä heikommat mahdollisuudet olla häiritsevä. Joten on siis pyrittävä tekemään propagandaa. Tai jonkinlaista postmodernia terroria, mutta niin ei tässä tapauksessa (eikä ikinä) ole.
-Silti: elokuvassa militarismia vastaan soditaan lopulta militarismilla. Ainoastaan materiaalisuus on erilainen: ihmiset käyttävät teknologiaa ja raakaa voimaa, na’viit ”luontoa” ja taktiikkaa. Na’viit pelastaa lopulta kliseinen deus ex machina, lajia ”panteistinen luontoäiti”. Perusidea on kuitenkin se, että voimaan vastataan voimalla.
-Eipä sillä, jos ei olisi vastattu, na’viit olisi karkotettu, teurastettu tai laitettu reservaatteihin. Gandhi-meemi toimii spektaakkelissa aika huonosti; on aika hankala tehdä toimintaseikkailu, jos alkuasukkaat antautuvat tai jos heidät vain teloitetaan.
-Tosin väkinäistä toimintaa ei tarvittaisi läheskään näin paljon, sillä parasta elokuvassa ovat, luultavasti kaikkien mielestä, kauniit maisemat ja tunne luonnon läheisyydestä. Kun efekteillä kerrankin koetetaan tehdä jotain kaunista. Silti viimeistään puolivälissä huomaan ajattelevani, että voi ei, nyt pitäisi jaksaa vielä se pakollinen ja tylsä loppurytäkkä, jossa on hyvin pieni määrä mahdollisia muuttujia. Modernin viihteen ja taiteen tragedia on siinä, että kaikki pitää pystyä lopettamaan jotenkin. Hallittavuus on porvarillisen taidekäsityksen perusyksikkö.
-Tietenkin on pervoa huomata katsovansa ja nauttivansa digitaalisesti koodatusta luonnosta planeetalla, jonka oma luonto on katoamassa. Se on Avatarin pääpointti, tarkoitti tekijä sitä eli ei. Odotetaan silti vielä hetki.
-Juoneltaan ja hahmoiltaan elokuva on todella uskomaton stereotyyppien katalogi. Tai ehkä ne ovat jo arkkityyppejä. On itsestään Toisen löytävä päähenkilö, joka vaihtaa leiriä. On pippurinen naispilotti, johon päähenkilö ei tosin tällä kertaa rakastu (tämä on tyypillinen hahmo erityisesti pelien puolella). On taloudellista valtaa edustava välikappale, hieman niljakas ja opportunistinen (sillä porvari [lue: juutalainen] on edelleen salakavala ja halveksuttava), heikko ja lopulta naurettava. On sotilasmahtia, kuria ja työmoraalia edustava, korkealla sotilashierarkiassa oleva eversti (usein altis sekoamiselle tai kurinpidon psykoosin puolelle päästävä, niin tässäkin). On hieman nörttimäinen sidekick. On idealistinen professori/tiedemies, sotakäskyttäjien ainainen vastapooli; tieteen ja järjen, mutta toisaalta myös humanismin, suvaitsevaisuuden ja moraalin ääni. Usein nainen, niin tässäkin.
-Sitten on tietysti intiaan..siis na’viit. Heimoista löytyy, Pocahontas-tarinan ja alkuasukasmytologian mukaisesti, päällikön tytär, joka rakastuu Ulkopuoliseen sankariin, jonkinlainen riitaisa ja sotaisa velihahmo/mahdollinen tuleva aviomies (jonkinlaisen järkiavioliiton kautta), vanha tietäjänainen...Kaikkien na’vii-hahmojen mallinnettavat ovat afroamerikkalaisia, vanhaa päällikköä esittää, jälleen kerran, ikoninen Wes Studi.
-Studin rokonarpiset posket tunnistaa myös hänen CGI-hahmoltaan, mikä on huvittavaa ja toki myös gimmick. Samoin Sigourney Weaverin na’vii-avatarin CGI-kasvot muistuttavat hetken ajan Alien: Resurrectionin friikkimäisistä Ripley-koeputkiklooneista.
-Kannattaa huomioida myös se, miten banaali ja mahtipontinen na'vii-kansan sotahengennostatuspuhe on ja toisaalta miten rutiininomainen ja ironinen ihmissotilaiden.
-Mielestäni Avatarin initiaatiokuvaus (joka on samalla myös rakastumisen kuvaus, kuten myyttiin kuuluu) on ihan kaunis, jos kohta ei ehkä niin kaunis kuin Malickin The New Worldissa.
-Toisaalta Avatarin valttina on CGI-hahmot (alamme lähestyä Facebookia), jotka mahdollistavat eläintä lähestyvän outouden.
-Olen kirjoittanut tästä joskus aiemminkin siitä, miten eläimet ovat keskimäärin elokuvien koskettavimpia hahmoja. Samoin tuntuu käyvän nyt CGI-hahmoille; ensin Sormusten herran Klonkku, nyt Avatarin na’viit.
-Varmasti on totta myös se, että Avatarissa muita hahmoja on latistettu ja karikatyrisoitu, jotta na’viit vaikuttaisivat syvemmiltä ja aidommilta. Väittäisin, että tässä mielessä Cameron on parempi ideologi kuin Leni Riefenstahl ikinä.
-Myös päähenkilö Jake Sully (Sam Worthington) on tylsimys, jossa ei ole mitään särmää, jonka taustasta ei tiedetä juuri mitään ja jonka kasvonpiirteistä en enää, elokuvan pari tuntia sitten lopettaneena, muista mitään.
-Muistan kyllä hänen CGI-kasvonsa.
-Sillä Jaken irl-persoona on tarkoituksella tylsä ja mitäänsanomaton. Kaiken hyvän lisäksi hän on rampa.
-Mutta Cgi-grafiikan hienoinen ero fotorealismiin jättää tyhjiä alueita, jotka saavat meidät kokemaan syvemmin. Tai näin edelleen väitän. Näin tuskin olisi kunnolla tehdyssä draamaelokuvassa. En osaa vielä sanoa, miksi.
-Mutta siitä vain nettiin luomaan avataria, simulaatioidentiteettiä. Ihonvärinkin saa kirkkaammaksi ja kiinnostavammaksi. Sieltä voi löytää myös naisen.
-Tietysti Avatarin virtuaalitodellisuusutopia on aika pitkälle viety, sillä simulaatio on täydellinen: aistit, tunteet, uusi fysiologia...elokuvan terminaalikehot ovat klooneja, virtuaalitodellisuus onkin samassa tasossa kuin me. Eli Matrix-kuvio, mutta yksi taso vähemmän. Önkködöö.
-Lasketaanpa nyt näitä metatasoja, kun se on selkeästi minulle niin tärkeää.
-Me katsomme 1) todellisuutta jossa ilmenee 2) elokuva jota katsomme vielä kaiken lisäksi 3) 3D-lasien lävitse. Elokuvassa 4) ihmiset ovat menneet toiselle planeetalle Toisten luokse, jonka luen yhdeksi metatasoksi senkin. Täällä ihmiset kasvattavat 5) na’vii-klooneja, joihin ottavat yhteyden jonkinlaisten simulaatiotankkien avulla. Toisaalta 7) na’vii -kansalla on oma kollektiivinen tietopankkinsa, luonnonmukainen juuriverkosto, joka sähköimpulssien avulla (tai jotain) säilöö heidän muistinsa ja kuolleiden tietonsa. Tähän biologiseen tietoverkkoon na’viit saavat yhteyden hiuslettiensä kärjessä olevilla aistikarvoilla (sic, tai: lonkeroilla). Riettaasta Cronenberg-vibasta aina bonuspisteet.
-Mainittava on myös 3D-lasien omituinen platonismi: lasit pimentävät kuvaa varsin paljon, mutta toisaalta ilman niitä kuva on hämärä ja epäselvä. MUTTA ilman laseja kuva on paljon kirkkaampi. Katsoja on siis tietoinen tilasta, jossa kuva on kirkas ja elävämpi, mutta hän ei voi käyttää tuota tilaa, koska se ei ole tarkoituksenmukaista. Elokuvasta pääsee tavallaan pois ottamalla lasit kasvoiltaan. Ympärilleen katsomalla näkee satoja ihmisiä, joilla on kaikilla samanlaiset, silmät peittävät lasit kasvoillaan. Vaikka hallinta onkin jo kontrollia, Orwell välähtää yhä ajoittain.
-Cameronin modernissa sadussa yhdistyy siis halu tietoverkostua haluun olla silti yhteydessä luontoon, vieläpä varsin loogisella tavalla: tietoverkko ON yhtä kuin luonto. Luontoäiti saa järkevältä vaikuttavan selityksen, kun se käsitetäänkin biokemiallisena tosiasiana, luonnollisena tietokoneena (kuin planeetan kokoiset aivot). Kysymys on, jälleen kerran ja aina, transsendenssista (vai immanenssista?)
-Se oli loppujen lopuksi inspiroivampi kuin mitä osasin odottaa. Myös tavatttoman hölmö ja kliseinen. Lähemmäs kolme tuntia kolmedeetä käy ainakin minun polvieni ja hartioideni päälle.
-No hyvä, Cameronin tarkoitus on tehdä luonnonsuojelupropagandaa (ja mikäpä siinä, kyllä se minulle kelpaa, kaikilla tasoilla vaan melaa mekkoon), tuotantoyhtiön tarkoitus on tehdä rahaa. Jokin vahvan humanistinen teema tarvitaan, jotta voidaan luoda todellinen blockbustertuote, myös ideologisella, omatunnon tasolla kontrolloiva. Titanicissa luokkaerot, Sormusten herrassa pienten voima isoja vastaan, Avatarissa luonto. Ja niin edelleen.
-Onnistuuko Cameron loisimaan vaikka nyt sitten deleuzelaisittain emorakennetta hyväksikäyttäen ja luoden samalla salakavalasti jotain ekologisesti tarpeellista, vaikea sanoa. Jokainen yhteiskuntatieteilijä ja filosofi pystyy varmasti kuristumaan omaan esinahkaansa tämän pähkinän äärellä.
-Tuskin kukaan voi silti väittää, etteikö maailman kalleimman elokuvan pitäisi samalla edes koettaa kritisoida militarismia, kapitalismia ja sademetsien tuhoamista.
-Taidetta tuollaisella rahamäärällä ei pystytä tekemään. Sallittakoon minulle tämä idealistinen vakio: mitä enemmän rahaa, sitä heikommat mahdollisuudet olla häiritsevä. Joten on siis pyrittävä tekemään propagandaa. Tai jonkinlaista postmodernia terroria, mutta niin ei tässä tapauksessa (eikä ikinä) ole.
-Silti: elokuvassa militarismia vastaan soditaan lopulta militarismilla. Ainoastaan materiaalisuus on erilainen: ihmiset käyttävät teknologiaa ja raakaa voimaa, na’viit ”luontoa” ja taktiikkaa. Na’viit pelastaa lopulta kliseinen deus ex machina, lajia ”panteistinen luontoäiti”. Perusidea on kuitenkin se, että voimaan vastataan voimalla.
-Eipä sillä, jos ei olisi vastattu, na’viit olisi karkotettu, teurastettu tai laitettu reservaatteihin. Gandhi-meemi toimii spektaakkelissa aika huonosti; on aika hankala tehdä toimintaseikkailu, jos alkuasukkaat antautuvat tai jos heidät vain teloitetaan.
-Tosin väkinäistä toimintaa ei tarvittaisi läheskään näin paljon, sillä parasta elokuvassa ovat, luultavasti kaikkien mielestä, kauniit maisemat ja tunne luonnon läheisyydestä. Kun efekteillä kerrankin koetetaan tehdä jotain kaunista. Silti viimeistään puolivälissä huomaan ajattelevani, että voi ei, nyt pitäisi jaksaa vielä se pakollinen ja tylsä loppurytäkkä, jossa on hyvin pieni määrä mahdollisia muuttujia. Modernin viihteen ja taiteen tragedia on siinä, että kaikki pitää pystyä lopettamaan jotenkin. Hallittavuus on porvarillisen taidekäsityksen perusyksikkö.
-Tietenkin on pervoa huomata katsovansa ja nauttivansa digitaalisesti koodatusta luonnosta planeetalla, jonka oma luonto on katoamassa. Se on Avatarin pääpointti, tarkoitti tekijä sitä eli ei. Odotetaan silti vielä hetki.
-Juoneltaan ja hahmoiltaan elokuva on todella uskomaton stereotyyppien katalogi. Tai ehkä ne ovat jo arkkityyppejä. On itsestään Toisen löytävä päähenkilö, joka vaihtaa leiriä. On pippurinen naispilotti, johon päähenkilö ei tosin tällä kertaa rakastu (tämä on tyypillinen hahmo erityisesti pelien puolella). On taloudellista valtaa edustava välikappale, hieman niljakas ja opportunistinen (sillä porvari [lue: juutalainen] on edelleen salakavala ja halveksuttava), heikko ja lopulta naurettava. On sotilasmahtia, kuria ja työmoraalia edustava, korkealla sotilashierarkiassa oleva eversti (usein altis sekoamiselle tai kurinpidon psykoosin puolelle päästävä, niin tässäkin). On hieman nörttimäinen sidekick. On idealistinen professori/tiedemies, sotakäskyttäjien ainainen vastapooli; tieteen ja järjen, mutta toisaalta myös humanismin, suvaitsevaisuuden ja moraalin ääni. Usein nainen, niin tässäkin.
-Sitten on tietysti intiaan..siis na’viit. Heimoista löytyy, Pocahontas-tarinan ja alkuasukasmytologian mukaisesti, päällikön tytär, joka rakastuu Ulkopuoliseen sankariin, jonkinlainen riitaisa ja sotaisa velihahmo/mahdollinen tuleva aviomies (jonkinlaisen järkiavioliiton kautta), vanha tietäjänainen...Kaikkien na’vii-hahmojen mallinnettavat ovat afroamerikkalaisia, vanhaa päällikköä esittää, jälleen kerran, ikoninen Wes Studi.
-Studin rokonarpiset posket tunnistaa myös hänen CGI-hahmoltaan, mikä on huvittavaa ja toki myös gimmick. Samoin Sigourney Weaverin na’vii-avatarin CGI-kasvot muistuttavat hetken ajan Alien: Resurrectionin friikkimäisistä Ripley-koeputkiklooneista.
-Kannattaa huomioida myös se, miten banaali ja mahtipontinen na'vii-kansan sotahengennostatuspuhe on ja toisaalta miten rutiininomainen ja ironinen ihmissotilaiden.
-Mielestäni Avatarin initiaatiokuvaus (joka on samalla myös rakastumisen kuvaus, kuten myyttiin kuuluu) on ihan kaunis, jos kohta ei ehkä niin kaunis kuin Malickin The New Worldissa.
-Toisaalta Avatarin valttina on CGI-hahmot (alamme lähestyä Facebookia), jotka mahdollistavat eläintä lähestyvän outouden.
-Olen kirjoittanut tästä joskus aiemminkin siitä, miten eläimet ovat keskimäärin elokuvien koskettavimpia hahmoja. Samoin tuntuu käyvän nyt CGI-hahmoille; ensin Sormusten herran Klonkku, nyt Avatarin na’viit.
-Varmasti on totta myös se, että Avatarissa muita hahmoja on latistettu ja karikatyrisoitu, jotta na’viit vaikuttaisivat syvemmiltä ja aidommilta. Väittäisin, että tässä mielessä Cameron on parempi ideologi kuin Leni Riefenstahl ikinä.
-Myös päähenkilö Jake Sully (Sam Worthington) on tylsimys, jossa ei ole mitään särmää, jonka taustasta ei tiedetä juuri mitään ja jonka kasvonpiirteistä en enää, elokuvan pari tuntia sitten lopettaneena, muista mitään.
-Muistan kyllä hänen CGI-kasvonsa.
-Sillä Jaken irl-persoona on tarkoituksella tylsä ja mitäänsanomaton. Kaiken hyvän lisäksi hän on rampa.
-Mutta Cgi-grafiikan hienoinen ero fotorealismiin jättää tyhjiä alueita, jotka saavat meidät kokemaan syvemmin. Tai näin edelleen väitän. Näin tuskin olisi kunnolla tehdyssä draamaelokuvassa. En osaa vielä sanoa, miksi.
-Mutta siitä vain nettiin luomaan avataria, simulaatioidentiteettiä. Ihonvärinkin saa kirkkaammaksi ja kiinnostavammaksi. Sieltä voi löytää myös naisen.
-Tietysti Avatarin virtuaalitodellisuusutopia on aika pitkälle viety, sillä simulaatio on täydellinen: aistit, tunteet, uusi fysiologia...elokuvan terminaalikehot ovat klooneja, virtuaalitodellisuus onkin samassa tasossa kuin me. Eli Matrix-kuvio, mutta yksi taso vähemmän. Önkködöö.
-Lasketaanpa nyt näitä metatasoja, kun se on selkeästi minulle niin tärkeää.
-Me katsomme 1) todellisuutta jossa ilmenee 2) elokuva jota katsomme vielä kaiken lisäksi 3) 3D-lasien lävitse. Elokuvassa 4) ihmiset ovat menneet toiselle planeetalle Toisten luokse, jonka luen yhdeksi metatasoksi senkin. Täällä ihmiset kasvattavat 5) na’vii-klooneja, joihin ottavat yhteyden jonkinlaisten simulaatiotankkien avulla. Toisaalta 7) na’vii -kansalla on oma kollektiivinen tietopankkinsa, luonnonmukainen juuriverkosto, joka sähköimpulssien avulla (tai jotain) säilöö heidän muistinsa ja kuolleiden tietonsa. Tähän biologiseen tietoverkkoon na’viit saavat yhteyden hiuslettiensä kärjessä olevilla aistikarvoilla (sic, tai: lonkeroilla). Riettaasta Cronenberg-vibasta aina bonuspisteet.
-Mainittava on myös 3D-lasien omituinen platonismi: lasit pimentävät kuvaa varsin paljon, mutta toisaalta ilman niitä kuva on hämärä ja epäselvä. MUTTA ilman laseja kuva on paljon kirkkaampi. Katsoja on siis tietoinen tilasta, jossa kuva on kirkas ja elävämpi, mutta hän ei voi käyttää tuota tilaa, koska se ei ole tarkoituksenmukaista. Elokuvasta pääsee tavallaan pois ottamalla lasit kasvoiltaan. Ympärilleen katsomalla näkee satoja ihmisiä, joilla on kaikilla samanlaiset, silmät peittävät lasit kasvoillaan. Vaikka hallinta onkin jo kontrollia, Orwell välähtää yhä ajoittain.
-Cameronin modernissa sadussa yhdistyy siis halu tietoverkostua haluun olla silti yhteydessä luontoon, vieläpä varsin loogisella tavalla: tietoverkko ON yhtä kuin luonto. Luontoäiti saa järkevältä vaikuttavan selityksen, kun se käsitetäänkin biokemiallisena tosiasiana, luonnollisena tietokoneena (kuin planeetan kokoiset aivot). Kysymys on, jälleen kerran ja aina, transsendenssista (vai immanenssista?)
-Se oli loppujen lopuksi inspiroivampi kuin mitä osasin odottaa. Myös tavatttoman hölmö ja kliseinen. Lähemmäs kolme tuntia kolmedeetä käy ainakin minun polvieni ja hartioideni päälle.