Lehtien, lähtemisten, lähtöjen, jättämisten, hylkäämisten, laiminlyöntien, jäämisten talo. Aluksi.
Mark Z. Danielewskin House of Leaves tekee päässäni tulkintojen ja paralleelien vetämisen typeräksi, koska kirja kaikessa "postmoderniudessaan" tekee valtaosan näistä tulkinnoista itse. Tarkoitan: se tekee niitä tarpeeksi monta, jotta niiden tekemisen voi unohtaa. Lienee syytä huomauttaa, että teen tämän kaiken 50 sivun jälkeen, kokonaiskuvan ja komposition hahmottumatta, kun jäljellä on vielä 650. Muunlaiset kirjoitukset taiteesta ovat typeriä. Lopputuleman kirjaaminen on kuin heiluisi kädessään laserpistooli, joka tekee uhreistaan heteroita. Samalla merkintä on sosiaalipornoa, koska tästä merkinnästä voinee lukea, selvemmin kuin ikinä, yhä kiihtyvän inhoni kirjallisuustiedettä (ja oikeastaan valtaosaa tieteellistä tutkimusta) kohtaan. Lisäksi olen ollut "viime aikoina" ahdistunut. Minulla oli esimerkiksi oksennustauti, joka koostui lopulta tarinoista. Hyvin sekavaa, melko pelottavaa. En aio kirjoittaa siitä. Andiamo.
Koetan selittää lyhyesti kirjan juonta/rakennetta, vaikka sellainen ei ole kovin kiinnostavaa (sen voi katsoa Wikipediasta tai lukea kirjasta itse; ei ole juonia ja tapahtumia, ainostaan hyviä ja huonoja kirjoja): se on näennäisen monimutkainen, kysymys on fiktiivisen (siis myös kirjan maailmassa) dokumentin aiheuttamaa liikehdintää ja tieteellistä kirjallisuutta summaavasta yleisteoksesta, joka on samalla jonkinlainen kummituskertomus (itse dokumentissa oleva perhe, jonka talo on suurempi sisältä kuin ulkoa). Lisäksi mukana kulkee tuon yleisteoksen kaksi kommentaaria, toinen itse sepittäjän, toinen sepityksen löytäneen (joka hänkin sekoaa, jne). Viiteapparaatti ja kaikki. Tämän lisäksi on vielä kolmas taho, joka on saattanut käsikirjoituksen julkisuuteen ja lopulta tietenkin, jos kohta näkymättömänä ja viittaamattomana, Danielewski itse (ja hänen toimittajansa jne). Loppua kohden tuntuu löytyvän yhtä sun toista viitettä ja lisäkettä ja jopa runoja. Palaan luultavasti kirjan tiimoilta asiaan: tämä on yksi niistä nykyjenkkiläisistä "postmoderneista" suurromaneeista, joiden kuvaaman sielunelämän tunnen kuin taskujeni pohjalla asuvan ahdistuksen, joten tuskin voin olla hiljaa.
Vielä konkreettisempi taso on kirjan, eh, konkreettinen taso: erilaisia fontteja, minimalistisia ratkaisuja (välillä vain muutama sana per sivu), yliviivauksia, punaista fonttia, useita palstoja per sivu, jotkin palstat 90-asteen kulmassa suhteessa toisiin palstoihin, tekstin alkaminen vinottain sivujen kulmista, House-sanan kirjoittaminen aina sinisellä jne. Tämän vuoksi muutamat runoilijaystäväni villiintyivät kirjasta (samaiset ystäväni varmasti osaavat arvostaa sävyä, jolla puhun heistä [ja oikeasti rakkaudella]: kuin koirista). Aivan helvetin hieno esine kirja onkin, jo sen pelkkä kursorinen plärääminen saa minut kehräämään. Kaikkein parasta kuitenkin on, omasta vinkkelistäni, että se on älykkään amerikkalaisen kirjoittama. Surullista myöntää, mutta nykymaailmassa käytännössä mikään ei pärjää älykkään amerikkalaisen kirjoittamalle proosalle. Se on kaikki, mitä proosakirjallisuudesta on taiteena jäljellä. Kirjoitan ulkoanglomaisen kirjallisuuden (ja massataiteen) kosmeettisesta ja yhdentekevästä merkityksestä kenties myöhemmin; siitä, miten ahdistuneen ihmisen havaintokentässä itseisarvo ja diversiteetti ovat lakanneet olemasta arvoja jo hyvän aikaan sitten.
Samalla Danielewskin kirja on, edelleen, hirvittävän turvallinen ja tuttu. Sen(kin) lukeminen muistuttaa hieman digitaalisten romaanien lukemista; päällä on sekava käyttöliittymä, pohjalla tuttuakin tutumpi "äidinkieli". Tällä kielellä pelejä, sarjakuvia, huumoria ja nettiryönää elämänsä tutkinut kokisi paljon oudommaksi, jos kirja olisi suomeksi tai Suomessa. Se ei olisi missään mielessä luontevaa tai toimivaa. Mutta englanniksi, miksikäs ei. Sama juttelevuus siellä on pohjalla, varsinkin kun itse sisällön tasolla Danielewskin kirja ei missään nimessä ole kokeellinen. Ja samoin kuin ergodisessa kirjallisuudessa, johtopäätökset ja mutustelut ovat johdettavissa niin selkeästi, että oikeastaan niiden tekeminen tuntuu voittamiselta erityisolympialaisissa tai yliopistopolitiikan väittelyillassa.
Ehkä, alunperin, tarkoitin sitä, että itsetietoinen kirjallisuus saattaa päästä itsetietoisuudestaan yli kellottamalla itsetietoisuuden niin pitkälle, että se lakkaa tarkoittamasta mitään ja sen ohittaa lukiessa. Tarkoitan tosin vain lukukokemuksen ajaksi; käytännössä tällainen yliammuttu tietoisuus helpottaa vaikkapa kirjallisuustieteen tai tulkitsemisen harrastamista entisestään. Tutkimuksen sfääri on muutenkin toinen, a posteriori ja jo yhdyntää häpeävänä; kämmenistään epäuskoa etsivänä; tiedottomana ja edesvastuuttomassa tilassa. Toisaalta tutkimus saattaa olla käsiteltyä tai prosessoitua analyysiparalyysia, eli yhtä ahdistuksen pääalkuaineista, jolloin sen tarkoitus on analoginen kirjoitukseni aiheena kuvaamani tarkoituksen kanssa.
Joka tapauksessa näen Danielewskin kirjan David Foster Wallacen projektin paralleelina (jos kohta näen tällaisina siimoina koko englanninkielisen kulttuurin; eurooppalainen filosofia menetti otteensa "postmoderniin" filosofiaan ja tuon käsitteen määrittelemiseen jo hyvän aikaa sitten); DFW koetti ylittää analyysiparalyysin ahdistuksen viemällä kielen ja kerimisen äärirajoille, Danielewski puolestaan sekoittamalla mediat ja lisäämällä jatkuvasti metatasoja (no okei, ylitulkitsen, ei Danielewski niin hyvä, tarkoitushakuinen ja ennen kaikkea pyhä ole). Molempia lukiessani unohdan ilahduttavan usein ajattelemisen, apparaatit ja käsitteet, jos kohta molemmilla on heikot pisteensä jotka naaraavat tähän suuntaan: Wallacella paikoin vaikea ja hankala kieli, Danielewskilla käsiteapparaatti ja muotokokeilun selkeys. Toisaalta, suhteessa, molemmat aiheuttavat analysointia paljon enemmän kuin vaikkapa Grant Morrisonin sarjakuvat (tosin Teemu saattaisi olla tästä eri mieltä, jossain määrin oikeutetusti; postmodernit supersankarisarjikset vasta kulttuuria ja arvoja syvältä luotaavatkin), mikä taasen kertoo joko sarjakuvan pyhyydestä tai sarjakuvan kyvyttömyydestä. Itse olen, melko helkutin äkäisesti, edellisen kannalla.
Asiaan liittyen tai liittymättä: muistelen yhä kaiholla ja ihastuksella lukioaikoja (sillä tuskin olin silloin enää yläasteella), kun luin Umberto Econ Ruusun nimen ja pidin sitä yksinkertaisesti helvetin jännittävänä ja mystisenä kirjana, jossa oli bonuksena hauskoja lauselmia latinaksi. Nykyisin en pystyisi lukemaan yhtäkään Ecoa (no hyvä, olen lukenut sittemmin Edellisen päivän saaren ja Kuningatar Loanan arvoituksellisen liekin. Molemmat ovat hyvin yhdentekeviä ja kikkailevia kakkakikkareita, edellinen vieläpä hirmuisen tylsä), sillä tiedän ja tunnistan liikaa: Econ professoriuden ja tutkijataustan, hänen projektinsa ilmiselvän postmoderniuden, vanhojen, historiallisten kirjallisuustyylien ja -genrejen pastissin ja uusintamisen jne.
En uskalla lukea Ruusun nimeä uudestaan (enkä varmasti koskaan ehtisikään, sillä on liikaa kirjoja, joita en ole lukenut kertaakaan), mutta siitä ei olekaan kysymys, vaan siitä, että entiteetit katoavat (suunnilleen tässä kohden teksti alkaa viimeistään implovisoitua kohden ahdistuksen yksityistä universaaliutta, joten on, tai siis olisi, ehkä "mielekästä" lopettaa tämä merkintä/sen lukeminen ja jatkaa jostain toisesta aiheesta joskus toiste). Mitä enemmän vietän aikaa tässä maailmassa ja ajattelen, sitä vähemmän on asioita, joista pystyn nauttimaan. Kulttuuri on siinä mielessä rakennettu mätien asioiden päälle. Näkymättömän perusrakenteen näkeminen on herkän ihmisen elämän suurin tragedia ja luultavasti se voima, joka saa hänet/minut tekemään taidetta tai kirjoittamaan. Dostojevski sanoi, ettei vaihtaisi epileptisten kohtauksiensä jälkeisiä euforian tiloja mihinkään maailmassa. Olin joskus samaa mieltä, mutta nykyään, vähitellen, kuin utuna, alkaa materialisoitua katsomiskanta, jossa ottaisin riemulla vastaan lobotomian ja tiedottomuuden.
Tieteellisen ja humanistisen maailmankuvan mukaan asian pitäisi, luultavasti, olla juuri päinvastoin. Niin ei tietenkään ole, sillä kaikki menettää viattomuuttaan, kaikki syöpyy, eikä mitään tunnu olevan mahdollista saada takaisin. Yleinen tarinatodellisuus tarjoaisi tässä vaiheessa jotain hypnoosia tai unitilaa tai traumankäsittelyä symbolismien avulla (ns. Liisa Ihmemaassa -meemi, jota käyttää hyväkseen keskimäärin jokainen tietokonepeli/kauhuelokuva), mutta sellaisen välineellisyyden implementaatio on mahdotonta tässä todellisuudessa, sen olen tullut huomaamaan. Aivan kuten tarinoiden sovittaminen todellisuuteen. Tällainen ajatushäntä on "huimaava" (oikeammin: todella, todella murheellinen, jos kohta en yleensä tiedä tai muista mitä on murheellisuus) ja yleensä se keriytyy ja päätyy öisiin ahdistuksen tiloihin, joita yrittää imeä sisäänsä kuin ilmapalloja, ettei Todellinen Ahdistus räjähdä tajuntaan maalipisarana (tai pikemminkin suodattaudu jonkin harson lävitse). TA on olemassaolon täydellistä mahdottomuutta missä hyvänsä olomuodossa. Kaiken olemassaolon täydellistä epämielekkyyttä. Mikään ei ole mielipuolista tai banaalia tai rasittavaa tai naiivia, koska mikään ei enää päde. Näkökentän edestä saattaa mennä jäniksenmuotoisen pehmolelun hahmo. Se olisi varmasti maailman käsittämättömin asia, jos se olisi.
Yksi niistä asioista, jotka eivät näemmä auta minua nukahtamaan kesäisin: öinen kirjoittaminen.
Koetan selittää lyhyesti kirjan juonta/rakennetta, vaikka sellainen ei ole kovin kiinnostavaa (sen voi katsoa Wikipediasta tai lukea kirjasta itse; ei ole juonia ja tapahtumia, ainostaan hyviä ja huonoja kirjoja): se on näennäisen monimutkainen, kysymys on fiktiivisen (siis myös kirjan maailmassa) dokumentin aiheuttamaa liikehdintää ja tieteellistä kirjallisuutta summaavasta yleisteoksesta, joka on samalla jonkinlainen kummituskertomus (itse dokumentissa oleva perhe, jonka talo on suurempi sisältä kuin ulkoa). Lisäksi mukana kulkee tuon yleisteoksen kaksi kommentaaria, toinen itse sepittäjän, toinen sepityksen löytäneen (joka hänkin sekoaa, jne). Viiteapparaatti ja kaikki. Tämän lisäksi on vielä kolmas taho, joka on saattanut käsikirjoituksen julkisuuteen ja lopulta tietenkin, jos kohta näkymättömänä ja viittaamattomana, Danielewski itse (ja hänen toimittajansa jne). Loppua kohden tuntuu löytyvän yhtä sun toista viitettä ja lisäkettä ja jopa runoja. Palaan luultavasti kirjan tiimoilta asiaan: tämä on yksi niistä nykyjenkkiläisistä "postmoderneista" suurromaneeista, joiden kuvaaman sielunelämän tunnen kuin taskujeni pohjalla asuvan ahdistuksen, joten tuskin voin olla hiljaa.
Vielä konkreettisempi taso on kirjan, eh, konkreettinen taso: erilaisia fontteja, minimalistisia ratkaisuja (välillä vain muutama sana per sivu), yliviivauksia, punaista fonttia, useita palstoja per sivu, jotkin palstat 90-asteen kulmassa suhteessa toisiin palstoihin, tekstin alkaminen vinottain sivujen kulmista, House-sanan kirjoittaminen aina sinisellä jne. Tämän vuoksi muutamat runoilijaystäväni villiintyivät kirjasta (samaiset ystäväni varmasti osaavat arvostaa sävyä, jolla puhun heistä [ja oikeasti rakkaudella]: kuin koirista). Aivan helvetin hieno esine kirja onkin, jo sen pelkkä kursorinen plärääminen saa minut kehräämään. Kaikkein parasta kuitenkin on, omasta vinkkelistäni, että se on älykkään amerikkalaisen kirjoittama. Surullista myöntää, mutta nykymaailmassa käytännössä mikään ei pärjää älykkään amerikkalaisen kirjoittamalle proosalle. Se on kaikki, mitä proosakirjallisuudesta on taiteena jäljellä. Kirjoitan ulkoanglomaisen kirjallisuuden (ja massataiteen) kosmeettisesta ja yhdentekevästä merkityksestä kenties myöhemmin; siitä, miten ahdistuneen ihmisen havaintokentässä itseisarvo ja diversiteetti ovat lakanneet olemasta arvoja jo hyvän aikaan sitten.
Samalla Danielewskin kirja on, edelleen, hirvittävän turvallinen ja tuttu. Sen(kin) lukeminen muistuttaa hieman digitaalisten romaanien lukemista; päällä on sekava käyttöliittymä, pohjalla tuttuakin tutumpi "äidinkieli". Tällä kielellä pelejä, sarjakuvia, huumoria ja nettiryönää elämänsä tutkinut kokisi paljon oudommaksi, jos kirja olisi suomeksi tai Suomessa. Se ei olisi missään mielessä luontevaa tai toimivaa. Mutta englanniksi, miksikäs ei. Sama juttelevuus siellä on pohjalla, varsinkin kun itse sisällön tasolla Danielewskin kirja ei missään nimessä ole kokeellinen. Ja samoin kuin ergodisessa kirjallisuudessa, johtopäätökset ja mutustelut ovat johdettavissa niin selkeästi, että oikeastaan niiden tekeminen tuntuu voittamiselta erityisolympialaisissa tai yliopistopolitiikan väittelyillassa.
Ehkä, alunperin, tarkoitin sitä, että itsetietoinen kirjallisuus saattaa päästä itsetietoisuudestaan yli kellottamalla itsetietoisuuden niin pitkälle, että se lakkaa tarkoittamasta mitään ja sen ohittaa lukiessa. Tarkoitan tosin vain lukukokemuksen ajaksi; käytännössä tällainen yliammuttu tietoisuus helpottaa vaikkapa kirjallisuustieteen tai tulkitsemisen harrastamista entisestään. Tutkimuksen sfääri on muutenkin toinen, a posteriori ja jo yhdyntää häpeävänä; kämmenistään epäuskoa etsivänä; tiedottomana ja edesvastuuttomassa tilassa. Toisaalta tutkimus saattaa olla käsiteltyä tai prosessoitua analyysiparalyysia, eli yhtä ahdistuksen pääalkuaineista, jolloin sen tarkoitus on analoginen kirjoitukseni aiheena kuvaamani tarkoituksen kanssa.
Joka tapauksessa näen Danielewskin kirjan David Foster Wallacen projektin paralleelina (jos kohta näen tällaisina siimoina koko englanninkielisen kulttuurin; eurooppalainen filosofia menetti otteensa "postmoderniin" filosofiaan ja tuon käsitteen määrittelemiseen jo hyvän aikaa sitten); DFW koetti ylittää analyysiparalyysin ahdistuksen viemällä kielen ja kerimisen äärirajoille, Danielewski puolestaan sekoittamalla mediat ja lisäämällä jatkuvasti metatasoja (no okei, ylitulkitsen, ei Danielewski niin hyvä, tarkoitushakuinen ja ennen kaikkea pyhä ole). Molempia lukiessani unohdan ilahduttavan usein ajattelemisen, apparaatit ja käsitteet, jos kohta molemmilla on heikot pisteensä jotka naaraavat tähän suuntaan: Wallacella paikoin vaikea ja hankala kieli, Danielewskilla käsiteapparaatti ja muotokokeilun selkeys. Toisaalta, suhteessa, molemmat aiheuttavat analysointia paljon enemmän kuin vaikkapa Grant Morrisonin sarjakuvat (tosin Teemu saattaisi olla tästä eri mieltä, jossain määrin oikeutetusti; postmodernit supersankarisarjikset vasta kulttuuria ja arvoja syvältä luotaavatkin), mikä taasen kertoo joko sarjakuvan pyhyydestä tai sarjakuvan kyvyttömyydestä. Itse olen, melko helkutin äkäisesti, edellisen kannalla.
Asiaan liittyen tai liittymättä: muistelen yhä kaiholla ja ihastuksella lukioaikoja (sillä tuskin olin silloin enää yläasteella), kun luin Umberto Econ Ruusun nimen ja pidin sitä yksinkertaisesti helvetin jännittävänä ja mystisenä kirjana, jossa oli bonuksena hauskoja lauselmia latinaksi. Nykyisin en pystyisi lukemaan yhtäkään Ecoa (no hyvä, olen lukenut sittemmin Edellisen päivän saaren ja Kuningatar Loanan arvoituksellisen liekin. Molemmat ovat hyvin yhdentekeviä ja kikkailevia kakkakikkareita, edellinen vieläpä hirmuisen tylsä), sillä tiedän ja tunnistan liikaa: Econ professoriuden ja tutkijataustan, hänen projektinsa ilmiselvän postmoderniuden, vanhojen, historiallisten kirjallisuustyylien ja -genrejen pastissin ja uusintamisen jne.
En uskalla lukea Ruusun nimeä uudestaan (enkä varmasti koskaan ehtisikään, sillä on liikaa kirjoja, joita en ole lukenut kertaakaan), mutta siitä ei olekaan kysymys, vaan siitä, että entiteetit katoavat (suunnilleen tässä kohden teksti alkaa viimeistään implovisoitua kohden ahdistuksen yksityistä universaaliutta, joten on, tai siis olisi, ehkä "mielekästä" lopettaa tämä merkintä/sen lukeminen ja jatkaa jostain toisesta aiheesta joskus toiste). Mitä enemmän vietän aikaa tässä maailmassa ja ajattelen, sitä vähemmän on asioita, joista pystyn nauttimaan. Kulttuuri on siinä mielessä rakennettu mätien asioiden päälle. Näkymättömän perusrakenteen näkeminen on herkän ihmisen elämän suurin tragedia ja luultavasti se voima, joka saa hänet/minut tekemään taidetta tai kirjoittamaan. Dostojevski sanoi, ettei vaihtaisi epileptisten kohtauksiensä jälkeisiä euforian tiloja mihinkään maailmassa. Olin joskus samaa mieltä, mutta nykyään, vähitellen, kuin utuna, alkaa materialisoitua katsomiskanta, jossa ottaisin riemulla vastaan lobotomian ja tiedottomuuden.
Tieteellisen ja humanistisen maailmankuvan mukaan asian pitäisi, luultavasti, olla juuri päinvastoin. Niin ei tietenkään ole, sillä kaikki menettää viattomuuttaan, kaikki syöpyy, eikä mitään tunnu olevan mahdollista saada takaisin. Yleinen tarinatodellisuus tarjoaisi tässä vaiheessa jotain hypnoosia tai unitilaa tai traumankäsittelyä symbolismien avulla (ns. Liisa Ihmemaassa -meemi, jota käyttää hyväkseen keskimäärin jokainen tietokonepeli/kauhuelokuva), mutta sellaisen välineellisyyden implementaatio on mahdotonta tässä todellisuudessa, sen olen tullut huomaamaan. Aivan kuten tarinoiden sovittaminen todellisuuteen. Tällainen ajatushäntä on "huimaava" (oikeammin: todella, todella murheellinen, jos kohta en yleensä tiedä tai muista mitä on murheellisuus) ja yleensä se keriytyy ja päätyy öisiin ahdistuksen tiloihin, joita yrittää imeä sisäänsä kuin ilmapalloja, ettei Todellinen Ahdistus räjähdä tajuntaan maalipisarana (tai pikemminkin suodattaudu jonkin harson lävitse). TA on olemassaolon täydellistä mahdottomuutta missä hyvänsä olomuodossa. Kaiken olemassaolon täydellistä epämielekkyyttä. Mikään ei ole mielipuolista tai banaalia tai rasittavaa tai naiivia, koska mikään ei enää päde. Näkökentän edestä saattaa mennä jäniksenmuotoisen pehmolelun hahmo. Se olisi varmasti maailman käsittämättömin asia, jos se olisi.
Yksi niistä asioista, jotka eivät näemmä auta minua nukahtamaan kesäisin: öinen kirjoittaminen.
Click to view