(no subject)
Näyttäisi siltä, että Ville Hytönen vetäisi hoaxin.
Vastikaan "edesmennyt" esikoisrunoilija Anna Halmkrona olikin ilmeisesti vain vulgaaridekonstruktionistinen identiteettikonstruktio, Calvinon ja muiden vanhentuneiden euro(post)modernistien tyylinen käsitepelleily, jolla koetetaan kohauttaa suomalaista kirjallisuusmaailmaa. Ja mikäpä siinä, taiteellisesti täällä ollaankin saapumassa vähitellen 60-luvulle, jos kohta kapitalistisesti katsottuna mennään 2010-luvulla; tuskin se tämän synkemmäksikään enää menee.
Halmkronasta ei ilmeisesti tiennyt kukaan runoilijakaan oikein mitään (mikä on, nyt katsottuna, loogista) sillä hän ei pyörinyt runopiireissä, eikä täten ollut olemassa maamme pienessä runospektaakkelissa. Tämä on Hytösen pointti ja sinänsä ihan osuva, jos kohta ilmiselvä ja yleisessä tiedossa; kirjailija on nykyään olemassa siinä määrin kuin hänestä on juttuja ja arvosteluja lehdissä. Mutta onkin vain luonnollista, ettei Halmkronasta tiedetä mitään: runous ei ole kansallisesti katsoen kiinnostavaa, varsinkaan kelvollinen runous. Mitä parempi ja merkittävämpi kirja, sitä vähemmän sitä luetaan. Tarkoitan tällä hieman jotain muuta kuin mitä lauseestani ymmärtää; todellisuuksia on lukemattomia.
Kirjansa puolesta Halmkrona jäi varjoon; sinänsä ihan kelvollinen esikoinen ilmestyi kokeellisen runouden julkaisemiseen keskittyneeltä poEsialta. Samaan aikaan kuitenkin ilmestyi, niin ikään poEsialta, Tytti Heikkisen googlerunokirja Täytetyn eläimen lämpö, joka pääsi Hesarin esikoispalkintoehdokkaaksikin. Toki Tytti on lihaa ja verta, saattoipa jonkinlainen pieni haastattelukin jossain olla, mutta mistään lehtikasvosta ei voida Tytinkään tapauksessa puhua. Tytin kirja on yksinkertaisesti aika paljon parempi kuin Halmkronan kirja.
Onkin outoa miten laihaksi Hytönen vedätyksensä jättää; mihin jäi kaikki vastaanoton tarkastelu, persoonan/sukupuolieron tarkastelu (mies kirjoittaa naisena) jne? Miksi vedättää postmodernin runouden piirissä, josta kukaan ei muutenkaan osaa sanoa mitään? Kritiikiksi postmodernille runoudelle tai maailmankuvalle? Kokeellinen runous tietenkin ironisoi ja dekonstruoi itsensä jatkuvasti muutenkin, analyysihalvaus on sen perusolotila. Kuten David Foster Wallacella televisio. Ehkä jonkinlaisen uuskonservatismin kautta voisi saada jonkinlaista tulokulmaa, mutta lopulta sekin tuntuu lankeavan samaan. Runoilijat tuskin edes haluavat kovin kummoista huomiota.
Kiinnostavampaa, jos kohta myös perinteisempää, olisi ollut vedättää proosamarkkinoilla. Ajatelkaa: nuori, kaunis esikoiskirjailija, josta kukaan ei oikein tiedä mitään...Tietenkin tässäkin astuu mukaan informaatioteoria: miten pitkälle on mahdollista olla hämärä, ennen kuin aletaan epäillä salanimeä? Mediayhteiskunnassa ei kovin pitkälle, ei ainakaan jos haluaa saada näkyvää julkisuutta (sillä julkisuus on kohinaa, eikä paradoksaalisesti välttämättä lainkaan julkista). Siksi Halmkronan tapaus olikin yllättävä: miksi kukaan olisi epäillyt mitään kirjailijasta, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään?
Kuten Hytönen Parnasson (1/2009) Halmkrona-muistokirjoituksessaan sanookin on Halmkrona vasta nyt, kuoleman myötä (ja kusetuksen paljastamisen, käsitteellistämisen myötä) "teoksena" valmis; spektaakkeli tarvitsee mediatasonsa ja mytologiatasonsa.
Vastikaan "edesmennyt" esikoisrunoilija Anna Halmkrona olikin ilmeisesti vain vulgaaridekonstruktionistinen identiteettikonstruktio, Calvinon ja muiden vanhentuneiden euro(post)modernistien tyylinen käsitepelleily, jolla koetetaan kohauttaa suomalaista kirjallisuusmaailmaa. Ja mikäpä siinä, taiteellisesti täällä ollaankin saapumassa vähitellen 60-luvulle, jos kohta kapitalistisesti katsottuna mennään 2010-luvulla; tuskin se tämän synkemmäksikään enää menee.
Halmkronasta ei ilmeisesti tiennyt kukaan runoilijakaan oikein mitään (mikä on, nyt katsottuna, loogista) sillä hän ei pyörinyt runopiireissä, eikä täten ollut olemassa maamme pienessä runospektaakkelissa. Tämä on Hytösen pointti ja sinänsä ihan osuva, jos kohta ilmiselvä ja yleisessä tiedossa; kirjailija on nykyään olemassa siinä määrin kuin hänestä on juttuja ja arvosteluja lehdissä. Mutta onkin vain luonnollista, ettei Halmkronasta tiedetä mitään: runous ei ole kansallisesti katsoen kiinnostavaa, varsinkaan kelvollinen runous. Mitä parempi ja merkittävämpi kirja, sitä vähemmän sitä luetaan. Tarkoitan tällä hieman jotain muuta kuin mitä lauseestani ymmärtää; todellisuuksia on lukemattomia.
Kirjansa puolesta Halmkrona jäi varjoon; sinänsä ihan kelvollinen esikoinen ilmestyi kokeellisen runouden julkaisemiseen keskittyneeltä poEsialta. Samaan aikaan kuitenkin ilmestyi, niin ikään poEsialta, Tytti Heikkisen googlerunokirja Täytetyn eläimen lämpö, joka pääsi Hesarin esikoispalkintoehdokkaaksikin. Toki Tytti on lihaa ja verta, saattoipa jonkinlainen pieni haastattelukin jossain olla, mutta mistään lehtikasvosta ei voida Tytinkään tapauksessa puhua. Tytin kirja on yksinkertaisesti aika paljon parempi kuin Halmkronan kirja.
Onkin outoa miten laihaksi Hytönen vedätyksensä jättää; mihin jäi kaikki vastaanoton tarkastelu, persoonan/sukupuolieron tarkastelu (mies kirjoittaa naisena) jne? Miksi vedättää postmodernin runouden piirissä, josta kukaan ei muutenkaan osaa sanoa mitään? Kritiikiksi postmodernille runoudelle tai maailmankuvalle? Kokeellinen runous tietenkin ironisoi ja dekonstruoi itsensä jatkuvasti muutenkin, analyysihalvaus on sen perusolotila. Kuten David Foster Wallacella televisio. Ehkä jonkinlaisen uuskonservatismin kautta voisi saada jonkinlaista tulokulmaa, mutta lopulta sekin tuntuu lankeavan samaan. Runoilijat tuskin edes haluavat kovin kummoista huomiota.
Kiinnostavampaa, jos kohta myös perinteisempää, olisi ollut vedättää proosamarkkinoilla. Ajatelkaa: nuori, kaunis esikoiskirjailija, josta kukaan ei oikein tiedä mitään...Tietenkin tässäkin astuu mukaan informaatioteoria: miten pitkälle on mahdollista olla hämärä, ennen kuin aletaan epäillä salanimeä? Mediayhteiskunnassa ei kovin pitkälle, ei ainakaan jos haluaa saada näkyvää julkisuutta (sillä julkisuus on kohinaa, eikä paradoksaalisesti välttämättä lainkaan julkista). Siksi Halmkronan tapaus olikin yllättävä: miksi kukaan olisi epäillyt mitään kirjailijasta, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään?
Kuten Hytönen Parnasson (1/2009) Halmkrona-muistokirjoituksessaan sanookin on Halmkrona vasta nyt, kuoleman myötä (ja kusetuksen paljastamisen, käsitteellistämisen myötä) "teoksena" valmis; spektaakkeli tarvitsee mediatasonsa ja mytologiatasonsa.