Äänestä elokuvissa, eli mietteitä katsoessani Herzogin Fata Morganaa
Musiikki elokuvissa on tietysti hankala juttu, miten kullekin soittimelle saati sitten skaaloille tai sointukierroille on muodostunut materialistinen olento, kuin lehmänkello jonka voi sitoa maiseman kaulaan; loitsiiko arabivaikutteinen rukouslaulu esiin kuvan esimerkiksi aavikosta ja vettä ruukuissa päänsä päällä kantavista naisista, vaiko toisin päin? Ja miten totaalista vallankäyttöä tuollainen on...Tarkovski alkoi käyttää elokuvissaan Stalkerista eteenpäin luonnollisuuteen tähtäävää keinotekoista ääntä, eli jonkinlaista "orgaanista" musiikkia, tai ainakin hänellä oli pyrkimys jotain sellaista kohden. Se oli oikeastaan sävellettyä luonnon ääntä. Voi tietenkin olla, että jonkun mielestä tuollainen vain poistaa yhden symbolitason välistä ja on turhaa mimesistä, mutta minä pidän ajatuksesta paljon. Jotain tuollaista musiikille elokuvissa olisi lähes pakko tehdä. Ja tietenkin väreille. Ja niin edelleen.
Suuri ongelma on myös puhe, mutta oikeastaan puhe häiritsee itseäni vain narraationa eurooppalaisissa taide-elokuvissa. Tarkoitan lähes yksinomaan ranskalaisia elokuvineen, tuota omaa ällöttävää kieltään rakastavaa seksuaalisesti turhautuneiden runkkareiden kansaa. Siis vaikkapa Godard tai Marguerite Duras tai Alain Resnais, kaikilla näillä on elokuvissaan sietämättömiä narraatioita, jotka todella määrittävät tekotaiteellisuuden kaikessa harhaanjohdetussa älyllisyydessään ja itserakkaudessaan suurta kieltään kohtaan, joka pikemminkin pitäisi lopettaa, mieluummin teurastaa, siinä jos missä Suuri Isä höpisee ja kylpee elokuvan kaikkein pahimmassa synnissä: ylenpalttisessa ihmisäänessä. Siitä voi seurata vain teatteria ja ylväitä pään asentoja. Vielä asia erikseen on näiden kielten vieraus, mikä saattaa selittää kaiken tai ei mitään: en puhu ranskaa. Mutta en anna sen häiritä Oikeutettua Vihaani.
Aikamoista paskaa on myös Fata Morganan ensimmäisen osan päälle saksaksi luettu Popol Vuh -myytti. Paasaus, joka onnistuu pilaamaan lähes tyystin hienon kuvaston. Päälleliimatut mytologiat sivistyllismoralistisine katsomisohjeistuksineen kiinnostavat ainoastaan a) elokuvateoreetikoita eli b) Godard-faneja (Godard, tuo taide-elokuvan Raymond Domenech, tuo eurooppalaista sivistysmyyttiä sikari tanassa ylläpitävä pieni ruma mies) sekä c) niitä itseään älykkäinä pitäviä kulturelleja katsojia, jotka vielä luulevat, että elokuvia kuuluu katsoa yhteenvetoja luoden ja etsien opetuksia.
Sen vähän mitä paasauksen alta jää jäljelle, pilaa musiikki. Mutta musiikki on aina parempaa kuin puhe, jopa silloin kun Herzog soittaa länsimaista klassista vaikka katsojalle näytetään lehmänraatoja Afrikan aavikolla. No okei, siihen kohtaukseen se musiikki sopi, mutta siksi että se kuulosti oikealta, ei siksi että ohessa tuli luotua ties miten ikävystyttäviä vertauslinjoja. Olenhan hieronut vuosien saatossa jo tarpeeksi tätä bressonilais-tarkovskilaista taidekäsitystäni naamaanne (ei, en voi sietää myöskään Bressonin elokuvien narraatiota ja Tarkovskin elokuvien heikoimmat hetket ovat poikkeuksetta Tarkovskin isän runot, joita hahmot lukevat useissa Tarkovskin elokuvissa)?
Tai sitten kohtaus, jossa aavikkomaiseman päällä soikin Leonard Cohenin kappale, olisiko Suzanne, mitä muuta se voi olla kuin kehotus kiinnittää huomiota musiikkiin eli/tai "jännittävä" rinnastus, joka on kuin liikaa ostoksia sisältävä venynyt muovipussi; jossain vaiheessa kalvo antaa periksi ja sisältö valuu, halusi kantaja tai ei, todellisuuden eli metaversumin liukkaalle lattialle. Jotkut pitävät ironiaa välttämättömänä ja jotenkin syviä olemuksia paljastavana, mutta en menisi vannomaan että siinä loppujen lopuksi on kysymys siitä. Slavoj Žižek tosin sanoi Pervert's Guidessaan ohimennen jotain kiinnostavaa ironiasta, pitäisi varmaan ottaa paremmin selvää, vaikka se saattaakin olla helposti jotain lacanilais-hegeliläiseen negaatiopuuroon perustuvaa kolikon kääntöpuolten dialektista kiilottelua, johon älykkyysosamääräni ei yksinkertaisesti riitä. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että (myös) ironia edustaa lähinnä loputonta deferaatiota, lykkäämistä, eli "kaikkea kivaa".
Eikä tätä pidä ottaa minään erityisenä Fata Morgana -mollauksena, se Suzannekin itse asiassa toimii ihan hauskasti; se on niin hieno biisi (eli melko kestämätön valinta mihin tahansa elokuvaan), että se tavallaan jakaa elokuvan kahtia; afrikkalaiset ihmiset aavikolla eriytyvät toiseen kuplaan, Leonard Cohen kelluu toisessa. Kaikkeen tähän istuu täydellisesti se tosiasia, että 70-luvun alussa leffa oli kulttikamaa hippien keskuudessa; ensin vähän happoa silmämunaan ja sen jälkeen drone/klassinen/Leonard Cohen -soundtrack siivittää värisevää menoa aavikolla. Populaarikulttuuri on juuri tuollainen välittäjäaine: se tekee kaikesta yhteensopivaa. Meillä 2000-luvun nuorilla on hapon lisäksi Internet tyydyttämään tuota viivojen vetelyä, niin nokkaan kuin asioista toisiin.
[edit:] niin tosiaan, innostuin kaivamaan leffan hyllystä kun lueskelin Santerin kirjoitusta samaisesta leffasta. Ja juuri kun S pääsi valittamasta miten paljon on saanut viime aikoina julkisuutta tässäkin blogissa...
Suuri ongelma on myös puhe, mutta oikeastaan puhe häiritsee itseäni vain narraationa eurooppalaisissa taide-elokuvissa. Tarkoitan lähes yksinomaan ranskalaisia elokuvineen, tuota omaa ällöttävää kieltään rakastavaa seksuaalisesti turhautuneiden runkkareiden kansaa. Siis vaikkapa Godard tai Marguerite Duras tai Alain Resnais, kaikilla näillä on elokuvissaan sietämättömiä narraatioita, jotka todella määrittävät tekotaiteellisuuden kaikessa harhaanjohdetussa älyllisyydessään ja itserakkaudessaan suurta kieltään kohtaan, joka pikemminkin pitäisi lopettaa, mieluummin teurastaa, siinä jos missä Suuri Isä höpisee ja kylpee elokuvan kaikkein pahimmassa synnissä: ylenpalttisessa ihmisäänessä. Siitä voi seurata vain teatteria ja ylväitä pään asentoja. Vielä asia erikseen on näiden kielten vieraus, mikä saattaa selittää kaiken tai ei mitään: en puhu ranskaa. Mutta en anna sen häiritä Oikeutettua Vihaani.
Aikamoista paskaa on myös Fata Morganan ensimmäisen osan päälle saksaksi luettu Popol Vuh -myytti. Paasaus, joka onnistuu pilaamaan lähes tyystin hienon kuvaston. Päälleliimatut mytologiat sivistyllismoralistisine katsomisohjeistuksineen kiinnostavat ainoastaan a) elokuvateoreetikoita eli b) Godard-faneja (Godard, tuo taide-elokuvan Raymond Domenech, tuo eurooppalaista sivistysmyyttiä sikari tanassa ylläpitävä pieni ruma mies) sekä c) niitä itseään älykkäinä pitäviä kulturelleja katsojia, jotka vielä luulevat, että elokuvia kuuluu katsoa yhteenvetoja luoden ja etsien opetuksia.
Sen vähän mitä paasauksen alta jää jäljelle, pilaa musiikki. Mutta musiikki on aina parempaa kuin puhe, jopa silloin kun Herzog soittaa länsimaista klassista vaikka katsojalle näytetään lehmänraatoja Afrikan aavikolla. No okei, siihen kohtaukseen se musiikki sopi, mutta siksi että se kuulosti oikealta, ei siksi että ohessa tuli luotua ties miten ikävystyttäviä vertauslinjoja. Olenhan hieronut vuosien saatossa jo tarpeeksi tätä bressonilais-tarkovskilaista taidekäsitystäni naamaanne (ei, en voi sietää myöskään Bressonin elokuvien narraatiota ja Tarkovskin elokuvien heikoimmat hetket ovat poikkeuksetta Tarkovskin isän runot, joita hahmot lukevat useissa Tarkovskin elokuvissa)?
Tai sitten kohtaus, jossa aavikkomaiseman päällä soikin Leonard Cohenin kappale, olisiko Suzanne, mitä muuta se voi olla kuin kehotus kiinnittää huomiota musiikkiin eli/tai "jännittävä" rinnastus, joka on kuin liikaa ostoksia sisältävä venynyt muovipussi; jossain vaiheessa kalvo antaa periksi ja sisältö valuu, halusi kantaja tai ei, todellisuuden eli metaversumin liukkaalle lattialle. Jotkut pitävät ironiaa välttämättömänä ja jotenkin syviä olemuksia paljastavana, mutta en menisi vannomaan että siinä loppujen lopuksi on kysymys siitä. Slavoj Žižek tosin sanoi Pervert's Guidessaan ohimennen jotain kiinnostavaa ironiasta, pitäisi varmaan ottaa paremmin selvää, vaikka se saattaakin olla helposti jotain lacanilais-hegeliläiseen negaatiopuuroon perustuvaa kolikon kääntöpuolten dialektista kiilottelua, johon älykkyysosamääräni ei yksinkertaisesti riitä. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että (myös) ironia edustaa lähinnä loputonta deferaatiota, lykkäämistä, eli "kaikkea kivaa".
Eikä tätä pidä ottaa minään erityisenä Fata Morgana -mollauksena, se Suzannekin itse asiassa toimii ihan hauskasti; se on niin hieno biisi (eli melko kestämätön valinta mihin tahansa elokuvaan), että se tavallaan jakaa elokuvan kahtia; afrikkalaiset ihmiset aavikolla eriytyvät toiseen kuplaan, Leonard Cohen kelluu toisessa. Kaikkeen tähän istuu täydellisesti se tosiasia, että 70-luvun alussa leffa oli kulttikamaa hippien keskuudessa; ensin vähän happoa silmämunaan ja sen jälkeen drone/klassinen/Leonard Cohen -soundtrack siivittää värisevää menoa aavikolla. Populaarikulttuuri on juuri tuollainen välittäjäaine: se tekee kaikesta yhteensopivaa. Meillä 2000-luvun nuorilla on hapon lisäksi Internet tyydyttämään tuota viivojen vetelyä, niin nokkaan kuin asioista toisiin.
[edit:] niin tosiaan, innostuin kaivamaan leffan hyllystä kun lueskelin Santerin kirjoitusta samaisesta leffasta. Ja juuri kun S pääsi valittamasta miten paljon on saanut viime aikoina julkisuutta tässäkin blogissa...