Hum.
Musta tuntuu että tää on menny siihen pisteeseen, että on helpointa että teen uuden blogin ~jonnekkin ja alan kirjoittamaan anonyymina taistelusta syömis(tä)häiriötä vastaan.
Ensimmäinen varsinainen kunnon päälääkärisessio on 2.7. Työpaikka maksaa 3 konsultointikäyntiä Diacorin psykiatrille jossa etsitään oikeaa hoitoa. Sen jälkeen alkaa omasta pussista pulittaminen, mutta ehkä tärkeintä on kuitenkin se että pään / kehon saa kuntoon.
Luulen että anonyyminä voin kirjoittaa vapaammin. Tänne kirjoittelussa on vähän se olo, että ajattelen ystävälistalla olijoiden miettivän minun vain hakevan huomiota ongelmillani vaikka tämä on enemmänkin vain purkautumiskanava. Samalla myös pelkään sitä että esim. äitini voisi löytää tämän. Olen ollut hänelle todella avoin asioista ja hän tietää, mutta näiden lukeminen tekstinä voisi riipaista vielä pahemmin. Elämässäni on kuitenkin niin paljon hyviä asioita mistä voisin kirjoittaa ja nyt ne jäävät huonojen asioiden alle.
Nyt on helpottanut todella paljon sen myötäminen että tarvitsen apua. 5 päivää edellisestä kohtauksesta (se on paljon). Eilen totesin lääkärille, että mitäs jos näiden 2 viikon aikana ei tulekkaan yhtään kohtausta niin tarkoittaako se että minua luullaan terveeksi. Lääkäri vastasi
"Sanoit että sinulla on ollut vaikeaa 15 vuotta. Mitä siihen enää 2 viikkoa vaikuttaa?"
Näinhän se menee. Huolestuin myös samalla siitä että mitä teen jos kova kohtaus iskee. Lääkäri totesi
"Sitten se iskee, ei siihen voi kuolla"
...tuosta tosin olin hieman eri mieltä mutta pidin sen omana tietona..
Lääkäri myöskin yritti tyrkyttää mielialalääkitystä "testiksi", jotta "ahdistus" saataisi pois ja mielialaa korkeammalle. En suostunut ottamaan lääkitystä sillä en halua että mielialalääkkeitä vain "testataan", enkä mielestäni tarvitse ahdistukseen lääkitystä sillä saattaa mennä monta päivää (kuten nyt) että elämä hymyilee, ei vituta eikä ahdista. Ainut ahdistuksen asia on se syöminen (vaikka se onkin päivittäistä ahdistusta). Lisäksi pidän itselläni oikeutta kyseenalaistaa lääkityksen tunkeminen 15 minuutin session perusteella, missä en ole kertonut edes 1/5 osaa siitä mitä on pielessä. Sitten jos koko ahdistushistorian jälkeen päälääkäri on oikeasti sitä mieltä että siitä voisi olla apua, suostun harkitsemaan.
Tämä jääkööt nyt viimeiseksi postaukseksi tästä aiheesta. Ystäväpuolelle saatan kertoa jotain tilannetietoa joskus, mutta en enää tässä laajuudessa. Harkitsen sitä toista blogia, tämä on kuitenkin ollut todella hyvä ajatusten purkamiseen sekä jäsentelyyn. Olen kirjoittaessa tajunnut monia asioita mitä ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt (kuten esim. miten sairasta oksentaminen oikeasti on).
Nyt eteenpäin elämässä, toivottavasti tästä aukesi uusi, terveempi vaihe.
Ensimmäinen varsinainen kunnon päälääkärisessio on 2.7. Työpaikka maksaa 3 konsultointikäyntiä Diacorin psykiatrille jossa etsitään oikeaa hoitoa. Sen jälkeen alkaa omasta pussista pulittaminen, mutta ehkä tärkeintä on kuitenkin se että pään / kehon saa kuntoon.
Luulen että anonyyminä voin kirjoittaa vapaammin. Tänne kirjoittelussa on vähän se olo, että ajattelen ystävälistalla olijoiden miettivän minun vain hakevan huomiota ongelmillani vaikka tämä on enemmänkin vain purkautumiskanava. Samalla myös pelkään sitä että esim. äitini voisi löytää tämän. Olen ollut hänelle todella avoin asioista ja hän tietää, mutta näiden lukeminen tekstinä voisi riipaista vielä pahemmin. Elämässäni on kuitenkin niin paljon hyviä asioita mistä voisin kirjoittaa ja nyt ne jäävät huonojen asioiden alle.
Nyt on helpottanut todella paljon sen myötäminen että tarvitsen apua. 5 päivää edellisestä kohtauksesta (se on paljon). Eilen totesin lääkärille, että mitäs jos näiden 2 viikon aikana ei tulekkaan yhtään kohtausta niin tarkoittaako se että minua luullaan terveeksi. Lääkäri vastasi
"Sanoit että sinulla on ollut vaikeaa 15 vuotta. Mitä siihen enää 2 viikkoa vaikuttaa?"
Näinhän se menee. Huolestuin myös samalla siitä että mitä teen jos kova kohtaus iskee. Lääkäri totesi
"Sitten se iskee, ei siihen voi kuolla"
...tuosta tosin olin hieman eri mieltä mutta pidin sen omana tietona..
Lääkäri myöskin yritti tyrkyttää mielialalääkitystä "testiksi", jotta "ahdistus" saataisi pois ja mielialaa korkeammalle. En suostunut ottamaan lääkitystä sillä en halua että mielialalääkkeitä vain "testataan", enkä mielestäni tarvitse ahdistukseen lääkitystä sillä saattaa mennä monta päivää (kuten nyt) että elämä hymyilee, ei vituta eikä ahdista. Ainut ahdistuksen asia on se syöminen (vaikka se onkin päivittäistä ahdistusta). Lisäksi pidän itselläni oikeutta kyseenalaistaa lääkityksen tunkeminen 15 minuutin session perusteella, missä en ole kertonut edes 1/5 osaa siitä mitä on pielessä. Sitten jos koko ahdistushistorian jälkeen päälääkäri on oikeasti sitä mieltä että siitä voisi olla apua, suostun harkitsemaan.
Tämä jääkööt nyt viimeiseksi postaukseksi tästä aiheesta. Ystäväpuolelle saatan kertoa jotain tilannetietoa joskus, mutta en enää tässä laajuudessa. Harkitsen sitä toista blogia, tämä on kuitenkin ollut todella hyvä ajatusten purkamiseen sekä jäsentelyyn. Olen kirjoittaessa tajunnut monia asioita mitä ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt (kuten esim. miten sairasta oksentaminen oikeasti on).
Nyt eteenpäin elämässä, toivottavasti tästä aukesi uusi, terveempi vaihe.