(no subject)
Okei, yritin vääntää vaikka mitä uutta blogia ja journalia liittyen mun elämään täällä Saksassa, mutta oon yksinkertaisesti niin kakka tietokoneiden kaa et helpompi vaan tyytyä tähän vanhan kunnon homehtuneeseen minkkuun :) (jonka ulkoasua on viimeksi päivitetty pari vuotta sitten ja senkin teki oona)
Täällä Saksassa on nyt sitten kuukausi asusteltu. Tänään ja eilen olen ollut todella ahdistunut ja stressaantunut, johtuen muun muassa siitä, etten saa nukuttua täällä. Ja Irene, perheen äiti on niin perfektionisti, että otan paineita lähes kaikesta tällä hetkellä. Tää viikko on ollu aika puhdasta Scheissea suoraan sanottuna. Muuten oon kyllä viihtyny paremmin kuin hyvin.
Maanantaina ja keskiviikkona oli jälleen saksantunnit niinkuin joka viikko. Se tekee mut iloiseksi. Ne ihmiset ja se maikka (joka alussa sai mut raivon partaalle raijamaisuudellaan) on niin sympaattisia ja halu puhua ja kirjoittaa täydellistä saksaa luo sellaista motivaatiota että. Mulle on kehittynyt ihan uusi suhde kieleen, jonka kuvittelin jo unohtaneeni ja hylänneeni loppuelämäkseni.
Petra, meidän kodinhoitaja ja mun "työkaveri", on niin upee tyyppi. Tänäänkin istuttiin varmaan tunti kahvikupposten äärellä ja juteltiin tän perheen tilanteesta. Näillä vanhemmilla ei nimittäin mee kauheen hyvin keskenään. Se isä, Michael, asuu tokassa kerroksessa, tavallaan omassa huoneistossaan (meidän talossa on viisi kerrosta) ja Irene ja tytöt neljännessä. Tätä on kuulemma jatkunu jo monta vuotta ja tunnelma talossa on joskus vähän kireä, vaikka Michaelia ei kauheesti näy, kun se ei enää syökään meidän kanssa, patsi jos Irene on matkoilla, kuten viime viikolla.
Mua oli pitkään häirinny se, ettei Michael tee mitään kotitöitä, edes viikonloppusin, kun mulla on vapaata. Mua ärsyttää aivan suunnattomasti sen asenne, että kotityöt kuuluu naisille, eikä herran itsensä tarvitse tehdä mitään. No, viime sunnuntaina (Irene oli Roomassa), kun oltiin Michaelin ja tyttöjen kanssa syöty aamiainen, oli aika korjata pöytä ja tiskata viikonlopun tiskit. Tietysti minä ja tytöt tehtiin se. Kun kaikki oli valmista (Michael siis vain hiippaili taustalla 'muka tekemässä kauheesti'), niin herra ei ollutkaan tyytyväinen, ja päätti todella avuliaasti näyttää mulle että " hei tää hellatasokin pitää pyyhkiä, näätkö siinä on vieläkin murusia" ja oikein rätti kädessä näytti mulle. Siinä vaiheessa mulla pamahti täysin. Yritin tyynen rauhallisesti (mun ääni alkoi jo pettää raivosta), että miksei herra ITSE voi sitä tasoa pyyhkiä, kun seisoo jo rätti kädessä ja tietää ja osaa NIIN hyvin? Siinä vaiheessa tiesin, että mun päivät voi hyvinkin olla luetut ja paluu Suomeen lähitulevaisuudessa. Siinä vaiheessa itkin jo raivosta. Kaikki, Michael ja tytöt, katto mua suu auki; luulen, ettei kukaan, edes ne lapset oo ikinä sanonu sille mitään vastaan. Siinä vaiheessa olin niin poissa tolaltani, en osaa selittää, mä vaan tärisin ja itkin, etten enää mitään vitun saksaa osannu vaan puhuin enkuks, miten mua raivostuttaa, kun se ei tee mitään, mun isä on aina osallistunu kotitöihin, niinkuin meillä Suomessa on tapana, ja miten koen sen helvetin epäreiluks et se ei tee mitään vaan anta vaan määräyksiä ja kertoo, miten pitää toi ja toi tehään paremmin. Se isä on kaikesta huolimatta todella hyvä kuuntelija ja keskustelija, ja se suhtautukin mun kohtaukseen todella hyvin; antoi mun sanoa kaiken, mikä mieltä painoi. Puhuttiin perheen huonosta tilanteesta ja ilmapiiristä, joka kietoutuu mun sisälle kasvavana keränä. Clara osallistui myös keskusteluun ja lopuksi kaikki kolme halattiin lujaa ja mulle tuli niin kevyt ja onnellinen olo. Lähdin kahden tunnin kävelylle upeaan lehtimetsään vuorelle ja itketti ja hymyilytti. Se oli niin puhdistava kokemus. Että uskalsin sanoa merkitsee mulle ihan mielettömästi. Mun suhde Michaeliin syveni ihmeellisellä tavalla. Tällä hetkellä mua häiritsee vain Irene.
Nää lapset, Clara 13v ja Theresa 12v, on parasta tässä perheessä ja ne tuntuu ihan omilta pikkusiskoilta. Erityisesti Claran kanssa ollaan aivan samalla aaltopituudella, se on niin siistiä! Ja nyt pystyn jo puhumaan niille ihan kaiken, minkä haluan sanoa, koska mä oikeesti puhun jo hyvin saksaa!
Tiistaina kävin kokeilemassa jazztanssia Scymzak-Weber Ballettschulessa sinne mun sydän jäi. Syysloman jälkeen aloittavat uuden kurssin aloittelijoille, sinne siis. Löysin myös hyvän ja suht edullisen joogamestan keskustasta, jonne ostan kymmenen kerran kortin.
En oo niin pitkään aikaan kirjottanu tänne, en osaa enää! Ehkä tää lähtee tästä paremmin soljumaan ku vaan jaksaisin päivitellä säännöllisesti, koska haluun et mul on jotain dokumenttia tästä ajasta täällä.
Tänään nyt vaan oli tällainen päivä, ilmakin on ihan unwetter. Syksy on täällä. Viime viikolla oli vielä kesä. Kaikkea mahtavaa siintää lähitulevaisuudessa, siitä myöhemmin tarkemmin! Ja viikonlopusta!
Grüß,
Miina.
Täällä Saksassa on nyt sitten kuukausi asusteltu. Tänään ja eilen olen ollut todella ahdistunut ja stressaantunut, johtuen muun muassa siitä, etten saa nukuttua täällä. Ja Irene, perheen äiti on niin perfektionisti, että otan paineita lähes kaikesta tällä hetkellä. Tää viikko on ollu aika puhdasta Scheissea suoraan sanottuna. Muuten oon kyllä viihtyny paremmin kuin hyvin.
Maanantaina ja keskiviikkona oli jälleen saksantunnit niinkuin joka viikko. Se tekee mut iloiseksi. Ne ihmiset ja se maikka (joka alussa sai mut raivon partaalle raijamaisuudellaan) on niin sympaattisia ja halu puhua ja kirjoittaa täydellistä saksaa luo sellaista motivaatiota että. Mulle on kehittynyt ihan uusi suhde kieleen, jonka kuvittelin jo unohtaneeni ja hylänneeni loppuelämäkseni.
Petra, meidän kodinhoitaja ja mun "työkaveri", on niin upee tyyppi. Tänäänkin istuttiin varmaan tunti kahvikupposten äärellä ja juteltiin tän perheen tilanteesta. Näillä vanhemmilla ei nimittäin mee kauheen hyvin keskenään. Se isä, Michael, asuu tokassa kerroksessa, tavallaan omassa huoneistossaan (meidän talossa on viisi kerrosta) ja Irene ja tytöt neljännessä. Tätä on kuulemma jatkunu jo monta vuotta ja tunnelma talossa on joskus vähän kireä, vaikka Michaelia ei kauheesti näy, kun se ei enää syökään meidän kanssa, patsi jos Irene on matkoilla, kuten viime viikolla.
Mua oli pitkään häirinny se, ettei Michael tee mitään kotitöitä, edes viikonloppusin, kun mulla on vapaata. Mua ärsyttää aivan suunnattomasti sen asenne, että kotityöt kuuluu naisille, eikä herran itsensä tarvitse tehdä mitään. No, viime sunnuntaina (Irene oli Roomassa), kun oltiin Michaelin ja tyttöjen kanssa syöty aamiainen, oli aika korjata pöytä ja tiskata viikonlopun tiskit. Tietysti minä ja tytöt tehtiin se. Kun kaikki oli valmista (Michael siis vain hiippaili taustalla 'muka tekemässä kauheesti'), niin herra ei ollutkaan tyytyväinen, ja päätti todella avuliaasti näyttää mulle että " hei tää hellatasokin pitää pyyhkiä, näätkö siinä on vieläkin murusia" ja oikein rätti kädessä näytti mulle. Siinä vaiheessa mulla pamahti täysin. Yritin tyynen rauhallisesti (mun ääni alkoi jo pettää raivosta), että miksei herra ITSE voi sitä tasoa pyyhkiä, kun seisoo jo rätti kädessä ja tietää ja osaa NIIN hyvin? Siinä vaiheessa tiesin, että mun päivät voi hyvinkin olla luetut ja paluu Suomeen lähitulevaisuudessa. Siinä vaiheessa itkin jo raivosta. Kaikki, Michael ja tytöt, katto mua suu auki; luulen, ettei kukaan, edes ne lapset oo ikinä sanonu sille mitään vastaan. Siinä vaiheessa olin niin poissa tolaltani, en osaa selittää, mä vaan tärisin ja itkin, etten enää mitään vitun saksaa osannu vaan puhuin enkuks, miten mua raivostuttaa, kun se ei tee mitään, mun isä on aina osallistunu kotitöihin, niinkuin meillä Suomessa on tapana, ja miten koen sen helvetin epäreiluks et se ei tee mitään vaan anta vaan määräyksiä ja kertoo, miten pitää toi ja toi tehään paremmin. Se isä on kaikesta huolimatta todella hyvä kuuntelija ja keskustelija, ja se suhtautukin mun kohtaukseen todella hyvin; antoi mun sanoa kaiken, mikä mieltä painoi. Puhuttiin perheen huonosta tilanteesta ja ilmapiiristä, joka kietoutuu mun sisälle kasvavana keränä. Clara osallistui myös keskusteluun ja lopuksi kaikki kolme halattiin lujaa ja mulle tuli niin kevyt ja onnellinen olo. Lähdin kahden tunnin kävelylle upeaan lehtimetsään vuorelle ja itketti ja hymyilytti. Se oli niin puhdistava kokemus. Että uskalsin sanoa merkitsee mulle ihan mielettömästi. Mun suhde Michaeliin syveni ihmeellisellä tavalla. Tällä hetkellä mua häiritsee vain Irene.
Nää lapset, Clara 13v ja Theresa 12v, on parasta tässä perheessä ja ne tuntuu ihan omilta pikkusiskoilta. Erityisesti Claran kanssa ollaan aivan samalla aaltopituudella, se on niin siistiä! Ja nyt pystyn jo puhumaan niille ihan kaiken, minkä haluan sanoa, koska mä oikeesti puhun jo hyvin saksaa!
Tiistaina kävin kokeilemassa jazztanssia Scymzak-Weber Ballettschulessa sinne mun sydän jäi. Syysloman jälkeen aloittavat uuden kurssin aloittelijoille, sinne siis. Löysin myös hyvän ja suht edullisen joogamestan keskustasta, jonne ostan kymmenen kerran kortin.
En oo niin pitkään aikaan kirjottanu tänne, en osaa enää! Ehkä tää lähtee tästä paremmin soljumaan ku vaan jaksaisin päivitellä säännöllisesti, koska haluun et mul on jotain dokumenttia tästä ajasta täällä.
Tänään nyt vaan oli tällainen päivä, ilmakin on ihan unwetter. Syksy on täällä. Viime viikolla oli vielä kesä. Kaikkea mahtavaa siintää lähitulevaisuudessa, siitä myöhemmin tarkemmin! Ja viikonlopusta!
Grüß,
Miina.