Pelosta sairautta kohtaan
"Oon mahdollisesti kuukauden kotona, jos ja kun toivun nyt päällä olevasta verenmyrkytyksestä. Voi olla, että mulle tulee hoito, joka tulee olemaan entisiä rankempi ja joudun olemaan viis viikkoa sairaalassa. Todennäköistä on, että tulee uusi infektio. On mahdollista, että joudun letkuruokintaan, jos suun limakalvot menevät tästä paljon pahempaan kuntoon."
Tässä alkaa valkenemaan, mitä Veikon sairaus tulee konkreettisesti olemaan, miten hänen kehonsa joutuu siinä koetukselle, miltä hän ehkä tulee näyttämään, miten jalat ei kanna enää normaalilla tavalla. Mulla on ensireaktiona valtava huoli miten mies tulee muuttumaan, miten meidän tulee käymään ja miten mä jaksan. "Miten meidän on nyt käynyt?" Me ollaan lähennytty.
Mielessäni koitan kuvitella, miltä toinen näyttää, miten hänen fyysinen kuntonsa heikkenee. Olen kohdannut syövän aiemmin äitipuolellani kahteen otteeseen, joista toinen kierros vei häneltä hengen. En voi sanoa olleeni juurikaan läsnä hänelle tai muulle perheelle. Olin jo aikuinen, mutten ollenkaan henkisesti kypsä enkä avoin kohtaamaan toisen sairautta. Mutta muistan miltä hänen kehonsa näytti voimattomana. Muistan kun isä kertoi miten kantoi häntä vessaan ja suihkuun. Pesi ja hoivasi. Isälle päälimmäiseksi näkyväksi tunteeksi jäi katkeruus ja yksinäisyys, jotka söivät häntä 7 vuotta päätyen oman elämänsä lopettamiseen.
Olen vahvempi kuin isäni ja Veikon syöpä on kiltimpi kuin äitipuoleni. Silti toisen keho muuttuu, on jo muuttunut paljon ja olen sen muutoksen hyväksynyt ja rakastanut ihan yhtä lailla ja jopa enemmän sitä sielua sen kehon sisällä. Olen sanonut olevani kuntoutuksessa mukana, olen sanonut olevani läsnä toisen tuen tarpeessa ja olen sanonut rakastavani muutoksista huolimatta. Mä haluan hoivata Veikkoa, pitää huolta hänen fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Haluan pitää huolta itsestäni, että jaksan olla toiselle tukena.
Mä oon kyennyt olemaan toiselle henkisesti ja fyysisesti läsnä, vahva ja sellainen kenen seurassa on turvallista olla. Mun oma jaksaminen on laskenut huomattavasti tai lähinnä se kesän suorittamismoodi alkaa sulamaan. Oon priorisoinut ajankäytössäni paljon toisen vierellä olemista sairaalassa ja kotona, mikä on tehnyt meille tosi hyvää parisuhteen kannalta, meillä on ensi kertaa luontevalta tuntuvaa yhdessä olemista ja meillä on aikaa sellaiselle, siinä missä aiemmin sille ei ollut aikaa. Mutta kun mun jaksaminen vähenee, mun oleminen tukena Veikolle heikkenee. Veikko on henkisesti kannatellut mua nyt hetkittäin, kun oon ollut eksyksissä ja masennukselle periksi antamassa.
Mä koen käyttäneeni koko kesän ajan muiden tukea ja mua ahdistaa ajatus siitä, että joudun käyttämään yhä. Mä tarvitsen läheisyyttä, purkukeskusteluja, tukea arjen pyörittämiseen, apua muuttoon ja tavaroiden myymiseen. Mä tarvitsen vielä enemmän niitä hetkiä, joissa iloitsen, nauran, laulan ja tanssin. Mua arastuttaa pyytää sitä, mutta ilman apua mä tulen romahtamaan enkä kykene pitämään itsestä huolta enkä pidemmän päälle pysty olemaan Veikolle tukena vaan päinvastoin.
Tiedän, että pelot jyllää nyt tätä kirjoittaessa ja pyrin olemaan niille auki. Tutkin ja ihmettelen, mistä ne pelot kumpuaa. Eilen puhelimessa Veikon kanssa sain avattua jotain turvattomuuden tunteesta. Mä oon elänyt itseni kanssa monta turvatonta kuukautta ennen isän kuolemaa ja Veikon sairautta. Löydän myötätuntoa ja lempeyttä itseäni kohtaan, mutta ahdistus ja pelko turvattomuuden tunteen jatkumiseen horjuttelee ja melkein lamauttaa jo mut. Mä uskon mun tilan helpottuvan, kun mulla on oma koti. Kotikolo, jota saan rakentaa ja jossa koen olevani rauhassa ja turvassa. Takerrun tähän kodin turvaan nyt aika isosti. Mun ois varmaan hyvä tehdä jotain suunnitellumpaa tuen tarpeen ilmaisua ja sen käyttöä.
Mulle tuen ja avun antaminen muille on todella luontaista. Harmittelen usein sitä etten voi olla muille enemmän läsnä, koska todella haluaisin antaa itse saamaani tukea kaksin verroin takaisin eteenpäin. Joku pieni ääni mussa sanoo, että olen niin tehnytkin. Mulle on tosi arvokasta saada olla muille tukena, vaikka kuinka itse olisin rikki ja tarpeessa. Kun koen olevani tarpeellinen muille, koen olevani merkityksellinen. Kun mun antama tuki, rakkaus ja läsnäolo otetaan vastaan, mä saan voimia jaksaa omia asioitani ihan itseksenikin. Mä en halua, että kukaan lakkaa pyytämästä multa tukea, koska pelkäävät rasittavansa mua, mä kyllä kerron jos en kykene. Tai ainakin yritän muistaa miettiä itseä ja jaksamistani. Vastavuoroisuus tuen antamisessa on ideaali, mihin voi pyrkiä, mutta ei velvoite. Haluan uskoa siihen, että kunkin voimavarojen jakaminen menee luontaisesti pakottamatta ja oikeissa sopivissa hetkissä.
Haluaisin oppia kuuntelemaan paremmin omaa jaksamistani. Tai kai sitä jo teen. Olen tässä hetkessä osannut ennakoida mahdollisen romahtamisen ja lamaantumisen merkkejä ja toiminut niitä ehkäisevästi. Pyydän apua. Pyydän läheisyyttä, voisin opetella pyytämään vieläkin herkemmin.
Kadotin jonkun ennalta suunnittelemani langan tätä kirjoittaessa. Tuntuu että toistan vain aiempia tekstejäni. Ehkä se on tarpeen, että ne ajatuskelat ovat sitten käsitelty ja voi jatkaa eteenpäin. Ehkä palaan hieman taaksepäin kipuuni koskien Veikon sairautta ja omaa pelkoani jaksaa pitää pää pystyssä siinä rinnalla. Helpottaa pelkoja kummasti, kun pystyy sanoittamaan ne, purkamaan tekstiksi ja miettien samalla ratkaisuja. Pelko hälvenee ja toimintakyky palaa, en lamaannu pelon voimasta. Hengitän.
Tässä alkaa valkenemaan, mitä Veikon sairaus tulee konkreettisesti olemaan, miten hänen kehonsa joutuu siinä koetukselle, miltä hän ehkä tulee näyttämään, miten jalat ei kanna enää normaalilla tavalla. Mulla on ensireaktiona valtava huoli miten mies tulee muuttumaan, miten meidän tulee käymään ja miten mä jaksan. "Miten meidän on nyt käynyt?" Me ollaan lähennytty.
Mielessäni koitan kuvitella, miltä toinen näyttää, miten hänen fyysinen kuntonsa heikkenee. Olen kohdannut syövän aiemmin äitipuolellani kahteen otteeseen, joista toinen kierros vei häneltä hengen. En voi sanoa olleeni juurikaan läsnä hänelle tai muulle perheelle. Olin jo aikuinen, mutten ollenkaan henkisesti kypsä enkä avoin kohtaamaan toisen sairautta. Mutta muistan miltä hänen kehonsa näytti voimattomana. Muistan kun isä kertoi miten kantoi häntä vessaan ja suihkuun. Pesi ja hoivasi. Isälle päälimmäiseksi näkyväksi tunteeksi jäi katkeruus ja yksinäisyys, jotka söivät häntä 7 vuotta päätyen oman elämänsä lopettamiseen.
Olen vahvempi kuin isäni ja Veikon syöpä on kiltimpi kuin äitipuoleni. Silti toisen keho muuttuu, on jo muuttunut paljon ja olen sen muutoksen hyväksynyt ja rakastanut ihan yhtä lailla ja jopa enemmän sitä sielua sen kehon sisällä. Olen sanonut olevani kuntoutuksessa mukana, olen sanonut olevani läsnä toisen tuen tarpeessa ja olen sanonut rakastavani muutoksista huolimatta. Mä haluan hoivata Veikkoa, pitää huolta hänen fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Haluan pitää huolta itsestäni, että jaksan olla toiselle tukena.
Mä oon kyennyt olemaan toiselle henkisesti ja fyysisesti läsnä, vahva ja sellainen kenen seurassa on turvallista olla. Mun oma jaksaminen on laskenut huomattavasti tai lähinnä se kesän suorittamismoodi alkaa sulamaan. Oon priorisoinut ajankäytössäni paljon toisen vierellä olemista sairaalassa ja kotona, mikä on tehnyt meille tosi hyvää parisuhteen kannalta, meillä on ensi kertaa luontevalta tuntuvaa yhdessä olemista ja meillä on aikaa sellaiselle, siinä missä aiemmin sille ei ollut aikaa. Mutta kun mun jaksaminen vähenee, mun oleminen tukena Veikolle heikkenee. Veikko on henkisesti kannatellut mua nyt hetkittäin, kun oon ollut eksyksissä ja masennukselle periksi antamassa.
Mä koen käyttäneeni koko kesän ajan muiden tukea ja mua ahdistaa ajatus siitä, että joudun käyttämään yhä. Mä tarvitsen läheisyyttä, purkukeskusteluja, tukea arjen pyörittämiseen, apua muuttoon ja tavaroiden myymiseen. Mä tarvitsen vielä enemmän niitä hetkiä, joissa iloitsen, nauran, laulan ja tanssin. Mua arastuttaa pyytää sitä, mutta ilman apua mä tulen romahtamaan enkä kykene pitämään itsestä huolta enkä pidemmän päälle pysty olemaan Veikolle tukena vaan päinvastoin.
Tiedän, että pelot jyllää nyt tätä kirjoittaessa ja pyrin olemaan niille auki. Tutkin ja ihmettelen, mistä ne pelot kumpuaa. Eilen puhelimessa Veikon kanssa sain avattua jotain turvattomuuden tunteesta. Mä oon elänyt itseni kanssa monta turvatonta kuukautta ennen isän kuolemaa ja Veikon sairautta. Löydän myötätuntoa ja lempeyttä itseäni kohtaan, mutta ahdistus ja pelko turvattomuuden tunteen jatkumiseen horjuttelee ja melkein lamauttaa jo mut. Mä uskon mun tilan helpottuvan, kun mulla on oma koti. Kotikolo, jota saan rakentaa ja jossa koen olevani rauhassa ja turvassa. Takerrun tähän kodin turvaan nyt aika isosti. Mun ois varmaan hyvä tehdä jotain suunnitellumpaa tuen tarpeen ilmaisua ja sen käyttöä.
Mulle tuen ja avun antaminen muille on todella luontaista. Harmittelen usein sitä etten voi olla muille enemmän läsnä, koska todella haluaisin antaa itse saamaani tukea kaksin verroin takaisin eteenpäin. Joku pieni ääni mussa sanoo, että olen niin tehnytkin. Mulle on tosi arvokasta saada olla muille tukena, vaikka kuinka itse olisin rikki ja tarpeessa. Kun koen olevani tarpeellinen muille, koen olevani merkityksellinen. Kun mun antama tuki, rakkaus ja läsnäolo otetaan vastaan, mä saan voimia jaksaa omia asioitani ihan itseksenikin. Mä en halua, että kukaan lakkaa pyytämästä multa tukea, koska pelkäävät rasittavansa mua, mä kyllä kerron jos en kykene. Tai ainakin yritän muistaa miettiä itseä ja jaksamistani. Vastavuoroisuus tuen antamisessa on ideaali, mihin voi pyrkiä, mutta ei velvoite. Haluan uskoa siihen, että kunkin voimavarojen jakaminen menee luontaisesti pakottamatta ja oikeissa sopivissa hetkissä.
Haluaisin oppia kuuntelemaan paremmin omaa jaksamistani. Tai kai sitä jo teen. Olen tässä hetkessä osannut ennakoida mahdollisen romahtamisen ja lamaantumisen merkkejä ja toiminut niitä ehkäisevästi. Pyydän apua. Pyydän läheisyyttä, voisin opetella pyytämään vieläkin herkemmin.
Kadotin jonkun ennalta suunnittelemani langan tätä kirjoittaessa. Tuntuu että toistan vain aiempia tekstejäni. Ehkä se on tarpeen, että ne ajatuskelat ovat sitten käsitelty ja voi jatkaa eteenpäin. Ehkä palaan hieman taaksepäin kipuuni koskien Veikon sairautta ja omaa pelkoani jaksaa pitää pää pystyssä siinä rinnalla. Helpottaa pelkoja kummasti, kun pystyy sanoittamaan ne, purkamaan tekstiksi ja miettien samalla ratkaisuja. Pelko hälvenee ja toimintakyky palaa, en lamaannu pelon voimasta. Hengitän.