Aina ei osaa.
Nyt ahistaa.
Kaikki on kyllä hyvin sitä lukuunottamatta että mä olen tätä nykyä Maahanmuuttajaystävänne Milla. Ihan tosi.
Tajusin tossa että olin irtisanoutunut Suomen sosiaaliturvasta kesäkuun loppuun asti ja fiksuna tyttönä aattelin että voisinpas mennä anomaan sitä takaisin koska oisihan se ihan kiva jos jotain sattuis ja makaisin sairaalassa jalkapuolena ja sitten joku kelatäti tulis taputtamaan päälaelle että muuten hyvä tyttörakas mutta sua ei oo Suomen valtio vakuuttanut joten ähäkutti.
No.
Meninpäs sitten toimistoon ja sanoin että moikka mä oon täällä taas. Täti tyrkkäsi käteeni kaavakkeen jolla Me Maahanmuuttajat yleensä sosiaaliturvaa anotaan. Hitsit että oli kyllä kivaa perustella maahanmuuttosyitä ja kertoa mahdollisista perhesiteistään tulomaahan. Oisin niin halunnut keksiä jännittäviä syitä kuten "pakoilen virkavaltaa", "olen aikeissa hankkia vakavaraisen suomalaismiehen minua elättämään", "tämä on minulle näyissäni Luvattu Maa" yms. mutta tyydyin tylsään mutta-aina-niin-tehokkaaseen "olen Suomen kansalainen" -lauseeseen.
Päätöstä odotellaan sitten puoli vuotta jonka aikana olen ehtinyt jo palata Skotlantiin.
Mutta onhan se sentään hyvä ettei sossun turvaa ihan kuka tahansa saakaan.
(Pitäkää mulle peukkuja.)
Sitten. Olin hirvittävän innoissani kun mulle luvattiin tuossa alkutalvesta kesätyöpaikkaa ystäväni perheravintolassa, ihanaa, vihdoinkin kesä jota ei tarvii viettää tehtaan pimennossa laatikoita laskeskellen.
Nyt tää kesätyöpaikka vaan on kutistunut osa-aikaiseksi kiireapulaiseksi, mulla on ehkä kaks työvuoroa viikossa eikä sillä oikeen elä.
Tää johtaa väistämättä lopulta siihen että vien paperini jollekin vuokratyöfirmalle ja minne muualle ne mut pistäis kun tälle em. tehtaalle? Ei siinä mitään, sieltä tosiaan saisi sen 40h viikossa (jos on onnekas) mutta mä olin jo ehtinyt rakastua uuteen työhöni! Mä olen yksi näistä vinksahtaneista jotka oikeesti nauttii asiakaspalvelusta. Parasta se on sillon kun on iso pöytä huumorintajuttomia ihmisiä jotka kattoo sua kuin idioottia jos erehdyt ruveta juttelemaan niille, siitähän mä oikein innostun. Oon ehkä huonoin tarjoilija ikinä mutta ainakin mulla on hauskaa.
Ja se ahistus.
Odottaminen on pahinta.
Ikinä ei ole ollut näin voimaton olo, turha suorastaan.
Miten niin mitään ei voi tehdä?
Paras mitä voi on olla tukena mutta miten niin sitten ollaan?
Pitäisikö olla kuin ei olisikaan, kaikki on hyvin, normaalikäytöksestä ei poiketa, hymyillään niin että silmiin sattuu ja jutellaan niitänäitä vaikka takaraivossa jyskyttää.
Asioista pitää puhua sanotaan, mutta mitä jos puhuminen tuntuu turhalta? Siltikään en osaa olla hiljaa.
En osaa olla.
Tsiisus että täällon kylmä. Global warming my ass, en muista millon oisin viimeks toukokuussa pitänyt villasukkia. Eivaan.
En jaksa oottaa että pääsen taas opiskelemaan. Ehkä tää turha olokin siitä hellittää.
Nyt ei jaksa aatella enempää.
Tää Manna (http://www.myspace.com/mannamariam) on aika ihana.
Helppoa mutta kaunista.
p.s jos jollain on vahva mielipide siitä, mistä 13-18 -vuotiaat haluavat lukea, kertokaa pian mulle!
Syyn kerron ehkä myöhemmin, jos ei hävetä liikaa.
Kaikki on kyllä hyvin sitä lukuunottamatta että mä olen tätä nykyä Maahanmuuttajaystävänne Milla. Ihan tosi.
Tajusin tossa että olin irtisanoutunut Suomen sosiaaliturvasta kesäkuun loppuun asti ja fiksuna tyttönä aattelin että voisinpas mennä anomaan sitä takaisin koska oisihan se ihan kiva jos jotain sattuis ja makaisin sairaalassa jalkapuolena ja sitten joku kelatäti tulis taputtamaan päälaelle että muuten hyvä tyttörakas mutta sua ei oo Suomen valtio vakuuttanut joten ähäkutti.
No.
Meninpäs sitten toimistoon ja sanoin että moikka mä oon täällä taas. Täti tyrkkäsi käteeni kaavakkeen jolla Me Maahanmuuttajat yleensä sosiaaliturvaa anotaan. Hitsit että oli kyllä kivaa perustella maahanmuuttosyitä ja kertoa mahdollisista perhesiteistään tulomaahan. Oisin niin halunnut keksiä jännittäviä syitä kuten "pakoilen virkavaltaa", "olen aikeissa hankkia vakavaraisen suomalaismiehen minua elättämään", "tämä on minulle näyissäni Luvattu Maa" yms. mutta tyydyin tylsään mutta-aina-niin-tehokkaaseen "olen Suomen kansalainen" -lauseeseen.
Päätöstä odotellaan sitten puoli vuotta jonka aikana olen ehtinyt jo palata Skotlantiin.
Mutta onhan se sentään hyvä ettei sossun turvaa ihan kuka tahansa saakaan.
(Pitäkää mulle peukkuja.)
Sitten. Olin hirvittävän innoissani kun mulle luvattiin tuossa alkutalvesta kesätyöpaikkaa ystäväni perheravintolassa, ihanaa, vihdoinkin kesä jota ei tarvii viettää tehtaan pimennossa laatikoita laskeskellen.
Nyt tää kesätyöpaikka vaan on kutistunut osa-aikaiseksi kiireapulaiseksi, mulla on ehkä kaks työvuoroa viikossa eikä sillä oikeen elä.
Tää johtaa väistämättä lopulta siihen että vien paperini jollekin vuokratyöfirmalle ja minne muualle ne mut pistäis kun tälle em. tehtaalle? Ei siinä mitään, sieltä tosiaan saisi sen 40h viikossa (jos on onnekas) mutta mä olin jo ehtinyt rakastua uuteen työhöni! Mä olen yksi näistä vinksahtaneista jotka oikeesti nauttii asiakaspalvelusta. Parasta se on sillon kun on iso pöytä huumorintajuttomia ihmisiä jotka kattoo sua kuin idioottia jos erehdyt ruveta juttelemaan niille, siitähän mä oikein innostun. Oon ehkä huonoin tarjoilija ikinä mutta ainakin mulla on hauskaa.
Ja se ahistus.
Odottaminen on pahinta.
Ikinä ei ole ollut näin voimaton olo, turha suorastaan.
Miten niin mitään ei voi tehdä?
Paras mitä voi on olla tukena mutta miten niin sitten ollaan?
Pitäisikö olla kuin ei olisikaan, kaikki on hyvin, normaalikäytöksestä ei poiketa, hymyillään niin että silmiin sattuu ja jutellaan niitänäitä vaikka takaraivossa jyskyttää.
Asioista pitää puhua sanotaan, mutta mitä jos puhuminen tuntuu turhalta? Siltikään en osaa olla hiljaa.
En osaa olla.
Tsiisus että täällon kylmä. Global warming my ass, en muista millon oisin viimeks toukokuussa pitänyt villasukkia. Eivaan.
En jaksa oottaa että pääsen taas opiskelemaan. Ehkä tää turha olokin siitä hellittää.
Nyt ei jaksa aatella enempää.
Tää Manna (http://www.myspace.com/mannamariam) on aika ihana.
Helppoa mutta kaunista.
p.s jos jollain on vahva mielipide siitä, mistä 13-18 -vuotiaat haluavat lukea, kertokaa pian mulle!
Syyn kerron ehkä myöhemmin, jos ei hävetä liikaa.