Thank you for the music
Olen pitänyt kesän aika tiukasti lomaa klassisesta musiikista(jos ei lasketa aamuisin junassa kuunneltavia renessanssitansseja) ja nokkiksiin kajoamiset on laskettavissa kahden käden sormilla. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voisin ensi vuoden pitää taukoa soittamisesta.
Mutta näin käy joka kesä. Ja jossain vaiheessa elokuuta se iskee taas.
Satuin koskemaan pianoon ja soittelemaan pienen Tallisin biisin. Olin ajatellut tehdä tänään vaikka mitä, mutta seuraavat kolme tuntia menivätkin sitten renessanssin syövereissä. On niin ihanaa, että on olemassa musiikkia, josta tietää ajattelematta sormillaan, mihin se on menossa ja siksi primavistaaminenkin on niin helppoa. No joku voisi tietysti ilmaista saman mutisemalla jotain renessanssin kaavamaisuudesta.
Soittelin läpi pianolla kaikki soittamani cembalorenessanssit ja mietiskelin, että voisin yrittää kieroilla siskoni synan itselleni, sillä se on kosketukseltaan kuitenkin lähempänä cembaloa kuin tuhottoman raskas pianoni.
Parin tunnin jälkeen siirryin nokkikseen ja soitin läpi biisejä, jotka eivät ole aiemmin avautuneet yksitoikkoisuudessaan. Nyt niistä löytyi vaikka mitä.
Taukoa musiikista? No way.
Päivän opetus taisi olla, että ei se tempo, vaan se ajatus.