Pian meidätkin viedään hevon kuuseen.
Kirpparilla tänään pitkästä aikaa. Löytyi ihana muhkuisa tyllihame ja Demonian kallokengät halvalla.
Tykkään kirpputoreista. Mitä aikaisemmin sinne menee, sitä paremmat apajat on. Aina kun olen menossa kirpputorille, uhoan edellisenä päivänä itselleni: "Menen sinne heti yhdeksäksi! Herään tosi aikaisin ja sitten saan kaikki herkullisimmat löydöt päältä!" Sitten torkutan itseäni yhdeksään asti ja olen vasta kymmeneltä tai myöhemmin paikalla.
Löysin myös ihania vintagevalokuvia, vanhoja hetkiä jotka on tallennettu filmille ties minkälaisilla hurjilla laatikkokameroilla. Eniten innoissani olin kun löysin pari kuvaa, jotka oli otettu Pitkäniemen mielisairaalassa. Jännittävää.
Olin eilen Pariisin Kevään keikalla. Yksinäni jammailin. Olipa ihana keikka. Aloittivat Painovoimalla. Keikalla tuli ihan kaikki biisit mitä toivoinkin; Salaliittoteoria, Matkalla etelään, Imatrankoski, Metsän laidalla puut, Astronautti, Pentti Holappa, Meteoriitti. Siinä ne kaikki mitä mä halusin ja toivoin eniten. Tuli myös yksi biisi, mitä en edes tunnistanut. Tai no ois ne mun puolesta voinut soittaa koko tuotantonsakin, en olisi valittanut, paitsi valtavaa vessahätääni. Mutta siinä kun katsoo bändiä kimaltevin silmin ja valot räjähtää naamalle ja on sinistä punaista vihreää ja musiikkia sisäelimissä asti niin ei sitä tukalaa rakkoa huomaa. Sitten vasta kun keikka loppuu ja kaikki ihmiset alkavat rynniä kohti narikoita kuin raivotautiset lampaat, alkaa vähän vituttaa.
Laulajalla (Arto Tuunela) oli kitarassa seiskan otsikko: "Arto repi tukasta ja söi koiran ruuat!" Se riemastutti mua suuresti.
Mutta mä en jotenkin osaa keikoilla olla yhtään. En halunnut laulaa mukana, koska olen oppinut vihdoinkin, että se kuulostaa kamalalta. Epävireiseltä, inhottavalta, väärältä, ja siitä kärsii kaikki ympärillä olijat. Sitäpaitsi on noloa, jos kirkuu täyttä kurkkua väärässä kohtaa vääriä sanoja. En myöskään tiedä mitä tehdä käsilläni. Tuntuu kiusalliselta heilutella niitä ilmassa, taputtaa liian pitkään rytmiä, tai näyttää jotain typeriä käsimerkkejä. Jotenkin mikään ei tunnu luonnolliselta. Haluaisin olla tietysti luonnollisesti keikkayleisössä, mutta se tarkoittaisi sitä että tyyliin istuisin lattialla tai makaisin ja itkisin. Eihän sellainen nyt tule kuuloonkaan. Tyydyin siis eilenkin keikalla vain nytkymään kuin räsynukke, silmät kostuneina, typerä hymy naamallani.
Mietin sellaista videota tai minidokumenttia, jossa yleisön käyttäytymistä tutkittaisiin enemmän. Eroteltaisiin ihmisiä yleisöstä, ja kuvattaisiin niiden yleisökäyttäytymistä ilman, että ympärillä on yleisöä. Sehän näyttäisi ihan sikatyhmältä. Se vain huutaisi sanoja ja ulvoisi "wooooooo-o!", läikyttäisi kaljaa, ja nostelisi käsiään tyhmästi. Ja kaikilla ihmisillä on erilaiset keikkamaneerit. Tykkään tarkkailla ihmisiä keikalla. Olen ilkeä stalkkeri, ja nauran ihmisille, jotka eivät tajua että niitä tarkkaillaan. Tai kuuntelen, kun joku vieressä seisova hoilaa epävireisesti ja unohtaa sanat ja hiljenee vaivihkaa pikkuhiljaa, ajatellen "ei kukaan huomannut, tää on iso yleisö". Mä huomaan. Ja just siks en pysty ite käyttäytymään "tyhmästi" yleisössä. Ajattelen, että muakin joku kuitenkin stalkkaa.
Mistä olen yllättynyt, on se, että ekaa kertaa vuosiin, yleisössä mun viereen ei osunut kännistä ääliöpelleä. Oikeasti joka keikalla vuosien ajan siihen just mun viereen on sattunut joku kaljaisa, ällöttävä känniääliö joka kaatuilee mun päälle ja yrittää tunkea ja on muuten vaan idiootti. Joskus ne on naisia, usein miehiä. Tuolla oli muutenkin kivaa, kun pääsin tokaan riviin, eikä ollut tukalaa eikä inhottavaa eikä paskoja känniläisiä eikä kukaan pahemmin tuuppinutkaan tai mitään. Hyvä keikka kaikenkaikkiaan siis. Tollasia vois ihan helposti olla enemmänki. Olisinpa ottanut kameran mukaan, mutta en ajatellut että saisi.
Tykkään kirpputoreista. Mitä aikaisemmin sinne menee, sitä paremmat apajat on. Aina kun olen menossa kirpputorille, uhoan edellisenä päivänä itselleni: "Menen sinne heti yhdeksäksi! Herään tosi aikaisin ja sitten saan kaikki herkullisimmat löydöt päältä!" Sitten torkutan itseäni yhdeksään asti ja olen vasta kymmeneltä tai myöhemmin paikalla.
Löysin myös ihania vintagevalokuvia, vanhoja hetkiä jotka on tallennettu filmille ties minkälaisilla hurjilla laatikkokameroilla. Eniten innoissani olin kun löysin pari kuvaa, jotka oli otettu Pitkäniemen mielisairaalassa. Jännittävää.
Olin eilen Pariisin Kevään keikalla. Yksinäni jammailin. Olipa ihana keikka. Aloittivat Painovoimalla. Keikalla tuli ihan kaikki biisit mitä toivoinkin; Salaliittoteoria, Matkalla etelään, Imatrankoski, Metsän laidalla puut, Astronautti, Pentti Holappa, Meteoriitti. Siinä ne kaikki mitä mä halusin ja toivoin eniten. Tuli myös yksi biisi, mitä en edes tunnistanut. Tai no ois ne mun puolesta voinut soittaa koko tuotantonsakin, en olisi valittanut, paitsi valtavaa vessahätääni. Mutta siinä kun katsoo bändiä kimaltevin silmin ja valot räjähtää naamalle ja on sinistä punaista vihreää ja musiikkia sisäelimissä asti niin ei sitä tukalaa rakkoa huomaa. Sitten vasta kun keikka loppuu ja kaikki ihmiset alkavat rynniä kohti narikoita kuin raivotautiset lampaat, alkaa vähän vituttaa.
Laulajalla (Arto Tuunela) oli kitarassa seiskan otsikko: "Arto repi tukasta ja söi koiran ruuat!" Se riemastutti mua suuresti.
Mutta mä en jotenkin osaa keikoilla olla yhtään. En halunnut laulaa mukana, koska olen oppinut vihdoinkin, että se kuulostaa kamalalta. Epävireiseltä, inhottavalta, väärältä, ja siitä kärsii kaikki ympärillä olijat. Sitäpaitsi on noloa, jos kirkuu täyttä kurkkua väärässä kohtaa vääriä sanoja. En myöskään tiedä mitä tehdä käsilläni. Tuntuu kiusalliselta heilutella niitä ilmassa, taputtaa liian pitkään rytmiä, tai näyttää jotain typeriä käsimerkkejä. Jotenkin mikään ei tunnu luonnolliselta. Haluaisin olla tietysti luonnollisesti keikkayleisössä, mutta se tarkoittaisi sitä että tyyliin istuisin lattialla tai makaisin ja itkisin. Eihän sellainen nyt tule kuuloonkaan. Tyydyin siis eilenkin keikalla vain nytkymään kuin räsynukke, silmät kostuneina, typerä hymy naamallani.
Mietin sellaista videota tai minidokumenttia, jossa yleisön käyttäytymistä tutkittaisiin enemmän. Eroteltaisiin ihmisiä yleisöstä, ja kuvattaisiin niiden yleisökäyttäytymistä ilman, että ympärillä on yleisöä. Sehän näyttäisi ihan sikatyhmältä. Se vain huutaisi sanoja ja ulvoisi "wooooooo-o!", läikyttäisi kaljaa, ja nostelisi käsiään tyhmästi. Ja kaikilla ihmisillä on erilaiset keikkamaneerit. Tykkään tarkkailla ihmisiä keikalla. Olen ilkeä stalkkeri, ja nauran ihmisille, jotka eivät tajua että niitä tarkkaillaan. Tai kuuntelen, kun joku vieressä seisova hoilaa epävireisesti ja unohtaa sanat ja hiljenee vaivihkaa pikkuhiljaa, ajatellen "ei kukaan huomannut, tää on iso yleisö". Mä huomaan. Ja just siks en pysty ite käyttäytymään "tyhmästi" yleisössä. Ajattelen, että muakin joku kuitenkin stalkkaa.
Mistä olen yllättynyt, on se, että ekaa kertaa vuosiin, yleisössä mun viereen ei osunut kännistä ääliöpelleä. Oikeasti joka keikalla vuosien ajan siihen just mun viereen on sattunut joku kaljaisa, ällöttävä känniääliö joka kaatuilee mun päälle ja yrittää tunkea ja on muuten vaan idiootti. Joskus ne on naisia, usein miehiä. Tuolla oli muutenkin kivaa, kun pääsin tokaan riviin, eikä ollut tukalaa eikä inhottavaa eikä paskoja känniläisiä eikä kukaan pahemmin tuuppinutkaan tai mitään. Hyvä keikka kaikenkaikkiaan siis. Tollasia vois ihan helposti olla enemmänki. Olisinpa ottanut kameran mukaan, mutta en ajatellut että saisi.