Voisin kirjoittaa DTM-bilemerkinnän mut kirjotankin nössön kaukosuhdemerkinnän.
Taidan sitten olla virallisesti säälittävä, kun on mennyt vasta 4 päivää Alpon lähdöstä, ja mä itken ikävääni jo ja tuntuu kun siitä olisi viikkoja.
Eniten tässä risoo se, että ei ole mahdollisuutta nähdä kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Jos tietäisin, että voin vain mennä Alpon luokse, ei tämä 4 päivää tuntuisi missään. Olisi mukavaa jos olisi ( Read more... )
Eniten tässä risoo se, että ei ole mahdollisuutta nähdä kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Jos tietäisin, että voin vain mennä Alpon luokse, ei tämä 4 päivää tuntuisi missään. Olisi mukavaa jos olisi ( Read more... )
Mutta siis, mulla ja Matilla oli vastaava meininki kun se vielä asui Oulussa. Se oli mulle ihan hirveetä. Ja kun lippu maksaa melkee 80 e yhteen suuntaan ja matka 7+ tuntii. Ei välillä tullut mitään näkemisestä ja riuduin vaan, itkin ja hajoilin. Ja sitten toisaalta se outous, että ensin ei näe kahteen kuukauteen ja sitten onkin yhtäkkiä tosi kauan ja ympäri vuorokauden samassa huoneessa.
Ehkä meidänlaisille ? ihmisille se välimatka on vielä rankempi kuin joillekin, kun seurustelutyyli on niin intensiivinen. Että sille toiselle haluaisi jakaa päivittäisiä asioita ja tunteita luonnollisesti (mulla on tarve jakaa melkein kaikki asiat, ihan turhatkin yleensä), mutta sitten ei saakaan ilmaistua niitä herkkiä asioita, kun kommunikointi on kaukosuhteessa niin vajavaista. Joistain jutuista ehkä voi saada paremminkin puhuttua ilman fyysistä läsnäoloa, mutta suurimman osan ajasta on vaan krooninen ikävä.
Mulla oli ainakin jatkuvasti tunne, että haluaisin saada jaettua Matille hetkiä ja tilojani, mutta en kykene siihen, kun se ei ole paikalla / koneella / en vaan saa kiinni sen mielialoista jonkin bussimatkan pituisen puhelun aikana. Harmitti, kun ainutlaatuiset tilanteet ja hetket meni hukkaan, kun niitä ei pystynyt välittämään toiselle.
En kyllä ikävöidessäni elänyt yhtään jalat maassa tai omassa elämässäni, koska keskittyminen siihen oli mahdotonta ilman sen yhtä olennaisinta osaa. (...) Mulla oli sitten ties mitä suisidaalisia perunateattereita kotona viime vuonna, hävettää edes muistella niitä.
Matille myös se erossa oleminen oli ainakin mun nähdäkseni helpompaa kuin mulle, ja siksikin usein ainoa, mitä sain yleensä sanottua, oli jotain vaativaa ja ruikuttavaa. Se tietty lisäsi syyllisyydentuntojani, kun tunsin itseni hysteeriseksi ja vaikeaksi, ja sitten vaan vajosin sinne kuoppaani enemmän. Se oli niin epistä, olin toistuvasti takertuvan ääliön roolissa.
Ehkä se on joillekin erityisen vaikeaa (esim mulle vaikeampaa kuin Matille), jos ei saa tarpeeksi huomiota eikä pysty tilittämään päivän tapahtumia, elehtimään ja pelleilemään niinkuin olisi tarve. Fyysinen turvallisuudentunne myös romahtaa, kun ei ole kainaloa illalla + turhamainen viettelyego turhautuu / lannistuu ilman ihailua (:D).
En kyllä tiedä mikä erossaoloahdistukseen auttaisi. Vaikka sitä yrittäisi olla ajattelematta, se kalvaa jossain taustalla. Toisaalta, ehkä mulla ainakin oli vähän parempia oloja kun leikin nauttivani yksinolosta, yritin hemmotella / lohduttaa itseäni kivoilla jutuilla ja huijata ajattelemaan jotain muuta kuin ikävää. Ei se kyllä välillä vaan silti toiminut.
Toivoisinpa että sun tilanne olisi jotenkin helpompi. :(
Ainakin sun pitää olla kiltti itsellesi ja etsiä lohduttavia juttuja. Nadia on varmaan tosi hyvä tuki, ja herkuttelu lopulta toimi mulla valitettavan hyvin. Tai ilmeisesti ainakin panostin siihen, kun lihoin viime vuonna 9 kg.
Mutta. Ikävöimiseen on oikeus. Kenenkään ei pitäisi joutua olemaan kaukosuhteessa.
Reply
Osasit laittaa hyvin sanoiksi sellaisetkin asiat mitä olen pohtinut hatarasti päässäni mutten ole osannut saada kunnon sanoiksi. Se jakaminen on mullekin hyvin tärkeää, eikä se onnistu puhelimessa kunnolla.
Meilläkin menee usein siihen meidän puhelut, että mä vain vingun ikävääni, ja Alpo ei osaa sanoa siihen mitään, kun se nimenomaan tarvitsee sitä välimatkaa. Mut en mäkään haluis koko ajan roikkua. Se vaan et se on niin kaukana tavoittamattomissa, maksimoi sitä ikävää valtavasti.
Mäkin yritän jekuttaa itteni tekemään kaikkea kivaa... Mut en mä oikein tee. Haluisin vaan jakaa kaiken sen kivan tekemisen Alpon kanssa.
Missä se Matti nyt sitten asuu?
Reply
Nykyään Matti asuu mun luona, mikä ei aluksi ollut tarkoitus (paitsi salatarkoitus). Sillä ei ollut Oulussa mitään koulun tai työpaikan veroista sitovaa elämää, joten se päätti muuttaa pääkaupunkiseudulle mun kämpän kautta, mutta sitten se jatkomuuttaminen jotenkin jäi ja Matti jämähti mun kämppään.
Musta silti tuntuu, että takerrun edelleen liikaa. En mä edes haluaisi takertua, mutta se on niin syvälle varmaan lapsuuden turvattomuudesta juontava käyttäytymismalli, että ei se häviä niin helposti, kuin aluksi uskottelin. Mussa on jokin pelko, jonka takia olen omistushaluinen, jonka takia olen manipuloiva (esim. heittäydyn vaikeaksi) ja siksi tunnen syyllisyyttä ja mietin, olenko jotenkin Paha.
Ja. Mun piti tulla vastaamaan tähän heti kun huomasin, että olet vastannut kommenttiini. Anteeksi, että olen vähän hidas. Tai no, ehket sä kaivannut mun hölinöitä mitenkään, mutta mutta silti kin.
Kertominen on joskus vaikeaa, koska haluaa keskittyä ja paneutua siihen mitä sanoo, mikä vaatiikin energiaa, ja energiaa... Sitä metsästäessä.
Reply
Leave a comment