Näkökulmia
Löysin joskus keväällä kirjoittamani tarinanpoikasen. Olen saanut siihen etäisyyttä, koska olen unohtanut sen olemassaolon, joten nyt kun luin sitä, se ei vaikuttanutkaan valtavalta perseeltä. Joten ajattelin julkaista sen. Se perustuu osittain, tai löyhästi tositapahtumiin, mutta jokainen tulkitkoon sen miten tahtoo.
"Olen nähnyt Enkelin.
Olen nähnyt Enkelin, ja nyt kuolen.
Siitä hetkestä alkaen, kun tyttö valaisi raitiovaunun olemuksellaan, tiesin sen. Tuo tyttö katsoi minua silmiin, toisten matkustajien kääntäessä päänsä sisukkaasti mahdollisimman pois minusta. Ja istui viereeni.
Näkökenttäni on kovin suppea... En näe enää kunnolla. Minun aikani taitaa olla nyt. Mustuuden keskeltä erotan Enkelin, siinä vieressäni. Hän on niin kaunis, niin kaunis ja hohtaa tummuvassa hämärässä.
Kurkotan koppuraisen, tummuneen käteni koskettaakseni enkelin pehmeitä kutreja. En tiedä solahdanko tytön läpi, vai väistääkö Enkeli kosketukseni hienovaraisesti, mutta käteni ei tavoita mitään. Musta syö näkökenttääni yhä suurempaa reikää, ja Enkelin ääriviivat sumenevat paikoitellen.
Auta minua.
Yritän pyytää apua Enkeliltä. Suustani karkaavat kuitenkin aivan väärät sanat.
"Minä. Miiinää... Ääö." Kuulen itseni toteavan. Ei, ei minun noin pitänyt sanoa. Yllättäen Enkeli kuitenkin nostaa katseensa, ja katsoo minuun. Katsoo noilla suurilla, vihreillä silmillään. Ja vastaa. Enkeli puhuu minulle.
En kuule, mitä Enkeli sanoo. Kuulen sen sijaan sydämeni sykkeen ja vereni kohinan, voi kuinka ne pauhaavatkaan... Kaukaa tuon pauhun yli kantautuu oma ääneni, joka sanoo Enkelille jotain. Yritän mielessäni pyytää apua Enkelin silmiltä, jotka ovat enää ainoat jotka erottuvat pimeydestä. Ne kasvavat, ja valloittavat koko mieleni.
Auta minua. Autaminuaautaminuaautaminua.
Mutta mieleni ja suuni eivät puhu samoja sanoja.
Yhtäkkinen viiltävä kipu rinnassa taittaa minut miltei kahtia. Tahtomattani ruumiini nojautuu kohti Enkeliä, pääni imeytyy kohti tämän lämpimiä sisuksia. Näin kuolema siis käy, ymmärrän. Enkeli imee sieluni ja ruumiini sisäänsä. Siinä kohtaa, kun romahtavan kehoni pitäisi koskettaa Enkelin syliä, tunnen vain tyhjää. Ja jatkan kaatumista. Olen nähnyt Enkelin. Ja Enkeli vie minut nyt pois. Kaadun, kaadun, putoan.
Ja sitten minä kuolen. Eikä minua pelota hetkeäkään, sillä olen Enkelin sisässä turvassa.
--------------------------------------------------------------
Rakas päiväkirja,
On tosi yksinäinen olo. Jouduin istumaan taas jonkun spurgun viereen ratikassa, kun muualla ei ollut tilaa. Spurgu haisi mädiltä omenoilta ja virtsalta, ja alkoi tietysti juttelemaan. En tiedä mikä minuun meni, kun vastoin yleistä käytäntöä hymyilin ja vastasin takaisin, vaikken ottanutkaan miehen puheista mitään selvää. Ajattelin, ettei sillä ole mitään väliä, mitä puhun, kun ei se kuitenkaan ymmärrä. Kerroin, että kävin juuri yksin leffassa. Kerroin että kaipaan poikaystävääni. Kysyin, onko spurgu ikinä rakastanut. En saanut mitään järkevää vastausta.
No, tietysti spurgu yritti kopeloida minua siinä keskustelun lomassa. Kuola vain valui pitkin sänkistä, likaista leukaa ja käsi heilahti kohti tissejäni. Väistin ja jatkoin sisukkaasti puhelemista.
Vähän ennen omaa pysäkkiäni koko ukko meinasi romahtaa päälleni. Se kai sammui. Pääsin livahtamaan juuri ja juuri alta pois. Spurgu jäi röhnöttämään penkeille, kuola valuen ja silmät kääntyneenä takaraivoa kohti niin, että valkuaiset vain vilkkuivat. Vartijat varmaan korjaavat sen talteen päätepysäkillä.
On edelleen tosi yksinäinen olo."
"Olen nähnyt Enkelin.
Olen nähnyt Enkelin, ja nyt kuolen.
Siitä hetkestä alkaen, kun tyttö valaisi raitiovaunun olemuksellaan, tiesin sen. Tuo tyttö katsoi minua silmiin, toisten matkustajien kääntäessä päänsä sisukkaasti mahdollisimman pois minusta. Ja istui viereeni.
Näkökenttäni on kovin suppea... En näe enää kunnolla. Minun aikani taitaa olla nyt. Mustuuden keskeltä erotan Enkelin, siinä vieressäni. Hän on niin kaunis, niin kaunis ja hohtaa tummuvassa hämärässä.
Kurkotan koppuraisen, tummuneen käteni koskettaakseni enkelin pehmeitä kutreja. En tiedä solahdanko tytön läpi, vai väistääkö Enkeli kosketukseni hienovaraisesti, mutta käteni ei tavoita mitään. Musta syö näkökenttääni yhä suurempaa reikää, ja Enkelin ääriviivat sumenevat paikoitellen.
Auta minua.
Yritän pyytää apua Enkeliltä. Suustani karkaavat kuitenkin aivan väärät sanat.
"Minä. Miiinää... Ääö." Kuulen itseni toteavan. Ei, ei minun noin pitänyt sanoa. Yllättäen Enkeli kuitenkin nostaa katseensa, ja katsoo minuun. Katsoo noilla suurilla, vihreillä silmillään. Ja vastaa. Enkeli puhuu minulle.
En kuule, mitä Enkeli sanoo. Kuulen sen sijaan sydämeni sykkeen ja vereni kohinan, voi kuinka ne pauhaavatkaan... Kaukaa tuon pauhun yli kantautuu oma ääneni, joka sanoo Enkelille jotain. Yritän mielessäni pyytää apua Enkelin silmiltä, jotka ovat enää ainoat jotka erottuvat pimeydestä. Ne kasvavat, ja valloittavat koko mieleni.
Auta minua. Autaminuaautaminuaautaminua.
Mutta mieleni ja suuni eivät puhu samoja sanoja.
Yhtäkkinen viiltävä kipu rinnassa taittaa minut miltei kahtia. Tahtomattani ruumiini nojautuu kohti Enkeliä, pääni imeytyy kohti tämän lämpimiä sisuksia. Näin kuolema siis käy, ymmärrän. Enkeli imee sieluni ja ruumiini sisäänsä. Siinä kohtaa, kun romahtavan kehoni pitäisi koskettaa Enkelin syliä, tunnen vain tyhjää. Ja jatkan kaatumista. Olen nähnyt Enkelin. Ja Enkeli vie minut nyt pois. Kaadun, kaadun, putoan.
Ja sitten minä kuolen. Eikä minua pelota hetkeäkään, sillä olen Enkelin sisässä turvassa.
--------------------------------------------------------------
Rakas päiväkirja,
On tosi yksinäinen olo. Jouduin istumaan taas jonkun spurgun viereen ratikassa, kun muualla ei ollut tilaa. Spurgu haisi mädiltä omenoilta ja virtsalta, ja alkoi tietysti juttelemaan. En tiedä mikä minuun meni, kun vastoin yleistä käytäntöä hymyilin ja vastasin takaisin, vaikken ottanutkaan miehen puheista mitään selvää. Ajattelin, ettei sillä ole mitään väliä, mitä puhun, kun ei se kuitenkaan ymmärrä. Kerroin, että kävin juuri yksin leffassa. Kerroin että kaipaan poikaystävääni. Kysyin, onko spurgu ikinä rakastanut. En saanut mitään järkevää vastausta.
No, tietysti spurgu yritti kopeloida minua siinä keskustelun lomassa. Kuola vain valui pitkin sänkistä, likaista leukaa ja käsi heilahti kohti tissejäni. Väistin ja jatkoin sisukkaasti puhelemista.
Vähän ennen omaa pysäkkiäni koko ukko meinasi romahtaa päälleni. Se kai sammui. Pääsin livahtamaan juuri ja juuri alta pois. Spurgu jäi röhnöttämään penkeille, kuola valuen ja silmät kääntyneenä takaraivoa kohti niin, että valkuaiset vain vilkkuivat. Vartijat varmaan korjaavat sen talteen päätepysäkillä.
On edelleen tosi yksinäinen olo."