Kirjoitin galleriaan, pistän saman tännekin.
Aikuinen, näe nuoren epätoivo
Linkin artikkelista muistuu mieleeni ihan ensimmäiset masennusvuoteni. Ala-asteella, olisiko ollut viidennellä joskus vuonna 2000 kun masennukseni ensimmäisiä kertoja kasvoi miltei sietämättömäksi, en uskaltanut kertoa kenellekään olevani masentunut, koska pelkäsin hysteerisesti kaikkien kuittaavan sen sanomalla "se kuuluu murrosikään, että tunteet kulkee vähän vuoristorataa."
Yläasteella hain apua. Meidän luokalle jaettiin terkkarin toimesta lappuja, joissa kyseltiin terveydentilaamme rastiruutuun-kyselyillä. Esim. "onko sinulla nivelkipuja?" ja vaihtoehdot harvoin, melko usein ja erittäin usein. Eräs kohta oli, onko minulla masennusta, ahdistusta tai itsetuhoisia ajatuksia. Adrenaliini pisteli sormenpäissä ja sydän muljui, kun rastitin hitaasti kohdan "erittäin usein". Mitä pelkäsin eniten? Että siitä kerrottaisiin muille, pahimmassa tapauksessa vanhemmilleni. En halunnut heidän missään nimessä tietävän.
Jokaisen paperi käytiin henkilökohtaisesti läpi. Terkkari takertui masennuskohtaan. En enää tiennyt, olisiko sittenkin pitänyt vain pysyä hiljaa. Hävetti valtavasti.
Mutta kukaan ei sanonut minulle "se kuuluu murrosikään".
Terveydenhoitaja pisti pitkän juttutuokion jälkeen lähetteen itäkeskuksen nuorisopsykiatriselle poliklinikalle, jotta saisin työntekijän, jolle jutella. Rukoilin terkkaria, että tämä voitaisiin tehdä ilman, että vanhemmat saisivat tietää. Ei tätä voinut. Jälkeenpäin muisteltuna on vaikeaa kuvitella, että vanhempien tietoon saattaminen oli minulle niin kova pala. Vaikea samaistua siihen 14-vuotiaaseen tyttöön joka häpesi masennustaan niin kovin.
Vuonna 2004 jouduin sairaalahoitoon. Ensin suljetulle osastolle, sitten avo-osastolle. Vietin osastoelämää yhteensä 8 kuukautta. Osastoaika muutti elämäni täysin. Osastolla vasta aloin elämään, näin muita nuoria, joilla oli sama ongelma kuin itselläni, ja pystyin olemaan oma itseni. En hävennyt osastolla olemistani, vaan olin avoin siitä ihmisille. Se saattoi olla virhe, sillä luulen muutamien ihmisten ajattelevan osastoja "yksi lensi yli käenpesän"-hullujenhuoneena, jossa vaellellaan pakkopaidassa kaikuvilla käytävillä. Sitä tuo elämä ei kuitenkaan ollut. Minulla oli ihania huonetovereita, ja ihmisiä ympärilläni, jotka välittivät ja pitivät huolta.
Hoitajat nyt olivat hoitajia. Kaikki uhosivat aina niiden kieltävän heitä ilkeyttään, minäkin saatoin joskus sortua tähän uhmaan, mutta oikeasti tiedän ja tiesin, että he tekevät sen vain suojellakseen meitä. Tietysti on olemassa myös suoraansanottuna vittumaisia hoitajia, mutta suuri osa vain teki työtään ja ajatteli potilaiden parasta.
Nykyään käyn edelleen psykologin luona juttusilla. Minulle on monesti tarjottu terapiaa, mutta se tuntuu liian sitovalta ja hankalalta (hintansa ja aikaavievyytensä takia) vaikka uskon, että intensiivinen terapia auttaisi minua avaamaan päässäni vieläkin kiristäviä solmuja.
Vaikka nuoruuteni oli mielestäni hurjan sekava ja vaikea (en tässä käsitellyt edes kaikkea, ja suuren osan olen masennuksen takia unohtanutkin, kun mieli sulkee pois masentuneimpia aikoja), en kadu pienimmässäkään määrin sitä, että hain apua. Ja en voisi olla kiitollisempi kaikille työntekijöille, joiden kanssa olen asioinut elämäni aikana, jotka eivät ole ikinä sanoneet minulle "se kuuluu vain murrosikään."