(no subject)
Koen että tämä ansaitsee merkinnän. Voin sitten lukea tätä taas kun olen maassa.
Tänään on ollut hyvä päivä, ja asiat ovat jo helpottaneet.
Eilen oli siis ihan kauhea päivä, ja tuntui että maailma kaatui päälle ja Alpo joutui puhelimen kautta kokoilemaan mun palasia koulun vessan lattialta. Kävin siis opon luona, kun kela ei ole suostunut myöntämään mulle opintotukea, koska en ole todistanut että mun opiskelu on päätoimista. Tavallinen "pyynnöstä todistamme että oppilas opiskelee täällä 2007-2011" tms ei kelpaa. Ei kelpaa myöskään sellainen paperi mistä ilmenee mun suoritukset. En ymmärrä mitä ne tahtovat siellä, eikä ymmärtänyt opokaan. Lisäksi se vielä sanoi kun siinä jo nyyhkin, että en varmaan saa edes tutkintoa tuolta koulusta, koska mun asiat on niin perseellään. Hän ei myöskään voinut auttaa mua täyttämään mun opintotukihakemusta, koska se "ei kuulu hänen toimenkuvaansa".
Kaikki vaan tuntui tosi toivottomalta ja olin ihan äärimmäisen masentunut. Alpo käski minua olemaan ajattelematta niitä asioita enää sen päivän aikana, koska pyysin sitä käskemään. Mun oli tosi vaikea tehdä mitään päätöksiä itse, koska olin niin täysin murtunut ja masentunut. Jouduin kysymään Alpolta kaiken. Kysyin siltä, pitäisikö mun mennä kauppaan ja kun se sanoi että pitäisi niin sitten vasta menin.
On pelottavan miellyttävä tunne vain totella robottina kaikkea, mitä joku jota rakastaa, sanoo. Lakata ajattelemasta, ja vain totella. Olisipa minua helppo hyväksikäyttää mun pahimpina masennuskausina.
Mutta nyt harhauduin aiheesta. Joka tapauksessa. Tottelin Alpoa. Nousin vessan lattialta sikiöasennosta ja menin kotiin ja yritin olla ajattelematta tuota sotkua, joka tuntui aivan mahdottomalta. Mutta muistin Alpon sanat, ja sen etten enää sinä päivänä voi tehdä mitään. Täksi päiväksi sain ajan kuraattorille, joka kuulemma hoiti noita hommia.
Joka tapauksessa. Tänään menin sinne paperivuoren kanssa. Istuin ennen sitä koulun ruokalassa ja meinasin purskahtaa itkuun jo katsoessani papereihini päin. Ajattelin että tästä tulee samanlainen auktoriteeteillepillityspäivä kuin eilisestäkin. Samassa isä soitti, ja sanoi, että voi tulla huomenna mun kanssa kelaan. Silloin muistin että olin äidin kanssa puhunut aamulla puhelimessa ihan unisena. Kertonut tosi masentuneena tilanteen ja olisin alkanut itkeä jos en olis ollut niin väsynyt etten jaksanut. Äiti oli soittanut isälle.
Äiti sanoi puhelimessa, että vaikka kaikki tuntuisi hirveän isolta vyyhdiltä, ne pitää vain selvittää yksi kerrallaan, "eihän perunoitakaan kuorita kun yksi kerrallaan vaikka niitä olisi hirveä kasa". Äiti ja isä molemmat sanoivat, että mun ei pidä epäröidä yhtään kun tulee ongelmia. Luulen, että äiti on kertonut isille mun peloista että häiritsen isän kiireistä elämää aina huolillani, koska se korosti puhelimessa, että se ei häiritse yhtään ja aina saa soittaa. Sitten, kun olin matkalla kuraattorin huoneeseen, mua meinasi alkaa itkettämään ja meinasin jo mennä taas vessaan pillittämään, mutta juuri samalla hetkellä sain Alpolta tekstiviestin, jossa luki "Muista että pitää osata kysyä apua o_o Lykkyä <3" ja se rohkaisi minua ja kyyneleet pysyivät poissa.
Ne pysyivät poissa koko päivän! Kuraattori soitti kelaan, ja tulostettiin megapaljon lappuja ja se täytti opintotukihakemuksen "oppilaitos täyttää"-kohdan, ja huomenna me mennään isän kanssa kelaan ja isä pistää nyrkkiä pöytään jos ei vieläkään muka kelpaa. Eikä mua edes hävetä että tarvitsen sen apua kaikessa. Se on ihan okei.
Sitten nukuin tosi pitkät päiväunet ja Joni tuli tänne ja osti mulle pizzan ja tehoa awww. Ei se kauaa ehtinyt olla, mutta me kerettiin tehdä kaikkea tärkeää kuten kuunnella "work your pussy"-nimistä biisiä.
Niin, ja eilen illalla tein jotain, mihin en yleensä pysty, eli soitin puhelimella vain jutellakseni. Ensin Tuomakselle (joka ei ollut kuollut reilimatkallaan halki Euroopan) ja sen jälkeen Jonille. Molempien kanssa oli kiva jutella ja en olisi kestänyt sitä yötä ilman niitä puheluita. Olen tyytyväinen.
Koin sellaisen hyvän olon hetken kuraattorin jälkeen, kun ostin kaupasta pullorahoilla geishapatukan. Astuin ulos kultaiseen auringonpaisteeseen, söin geishaa ja kuuntelin Tom Waitsin "Hoist that rag"ia, ja tuntui, että asiat kyllä järjestyvät. Nuo ohikiitävät hetket ovat yksi maailman kivoimmista asioista.
//EDIT: Niin ja näin unta Tom Waitsista, jonka kanssa vietin aikaa, ja kaikki tuntui niin turvalliselta. Kuulostaa ehkä vähän hömpältä, mutta se oli siinä unessa mun ystävä. Heräsin hymyillen.
Tänään on ollut hyvä päivä, ja asiat ovat jo helpottaneet.
Eilen oli siis ihan kauhea päivä, ja tuntui että maailma kaatui päälle ja Alpo joutui puhelimen kautta kokoilemaan mun palasia koulun vessan lattialta. Kävin siis opon luona, kun kela ei ole suostunut myöntämään mulle opintotukea, koska en ole todistanut että mun opiskelu on päätoimista. Tavallinen "pyynnöstä todistamme että oppilas opiskelee täällä 2007-2011" tms ei kelpaa. Ei kelpaa myöskään sellainen paperi mistä ilmenee mun suoritukset. En ymmärrä mitä ne tahtovat siellä, eikä ymmärtänyt opokaan. Lisäksi se vielä sanoi kun siinä jo nyyhkin, että en varmaan saa edes tutkintoa tuolta koulusta, koska mun asiat on niin perseellään. Hän ei myöskään voinut auttaa mua täyttämään mun opintotukihakemusta, koska se "ei kuulu hänen toimenkuvaansa".
Kaikki vaan tuntui tosi toivottomalta ja olin ihan äärimmäisen masentunut. Alpo käski minua olemaan ajattelematta niitä asioita enää sen päivän aikana, koska pyysin sitä käskemään. Mun oli tosi vaikea tehdä mitään päätöksiä itse, koska olin niin täysin murtunut ja masentunut. Jouduin kysymään Alpolta kaiken. Kysyin siltä, pitäisikö mun mennä kauppaan ja kun se sanoi että pitäisi niin sitten vasta menin.
On pelottavan miellyttävä tunne vain totella robottina kaikkea, mitä joku jota rakastaa, sanoo. Lakata ajattelemasta, ja vain totella. Olisipa minua helppo hyväksikäyttää mun pahimpina masennuskausina.
Mutta nyt harhauduin aiheesta. Joka tapauksessa. Tottelin Alpoa. Nousin vessan lattialta sikiöasennosta ja menin kotiin ja yritin olla ajattelematta tuota sotkua, joka tuntui aivan mahdottomalta. Mutta muistin Alpon sanat, ja sen etten enää sinä päivänä voi tehdä mitään. Täksi päiväksi sain ajan kuraattorille, joka kuulemma hoiti noita hommia.
Joka tapauksessa. Tänään menin sinne paperivuoren kanssa. Istuin ennen sitä koulun ruokalassa ja meinasin purskahtaa itkuun jo katsoessani papereihini päin. Ajattelin että tästä tulee samanlainen auktoriteeteillepillityspäivä kuin eilisestäkin. Samassa isä soitti, ja sanoi, että voi tulla huomenna mun kanssa kelaan. Silloin muistin että olin äidin kanssa puhunut aamulla puhelimessa ihan unisena. Kertonut tosi masentuneena tilanteen ja olisin alkanut itkeä jos en olis ollut niin väsynyt etten jaksanut. Äiti oli soittanut isälle.
Äiti sanoi puhelimessa, että vaikka kaikki tuntuisi hirveän isolta vyyhdiltä, ne pitää vain selvittää yksi kerrallaan, "eihän perunoitakaan kuorita kun yksi kerrallaan vaikka niitä olisi hirveä kasa". Äiti ja isä molemmat sanoivat, että mun ei pidä epäröidä yhtään kun tulee ongelmia. Luulen, että äiti on kertonut isille mun peloista että häiritsen isän kiireistä elämää aina huolillani, koska se korosti puhelimessa, että se ei häiritse yhtään ja aina saa soittaa. Sitten, kun olin matkalla kuraattorin huoneeseen, mua meinasi alkaa itkettämään ja meinasin jo mennä taas vessaan pillittämään, mutta juuri samalla hetkellä sain Alpolta tekstiviestin, jossa luki "Muista että pitää osata kysyä apua o_o Lykkyä <3" ja se rohkaisi minua ja kyyneleet pysyivät poissa.
Ne pysyivät poissa koko päivän! Kuraattori soitti kelaan, ja tulostettiin megapaljon lappuja ja se täytti opintotukihakemuksen "oppilaitos täyttää"-kohdan, ja huomenna me mennään isän kanssa kelaan ja isä pistää nyrkkiä pöytään jos ei vieläkään muka kelpaa. Eikä mua edes hävetä että tarvitsen sen apua kaikessa. Se on ihan okei.
Sitten nukuin tosi pitkät päiväunet ja Joni tuli tänne ja osti mulle pizzan ja tehoa awww. Ei se kauaa ehtinyt olla, mutta me kerettiin tehdä kaikkea tärkeää kuten kuunnella "work your pussy"-nimistä biisiä.
Niin, ja eilen illalla tein jotain, mihin en yleensä pysty, eli soitin puhelimella vain jutellakseni. Ensin Tuomakselle (joka ei ollut kuollut reilimatkallaan halki Euroopan) ja sen jälkeen Jonille. Molempien kanssa oli kiva jutella ja en olisi kestänyt sitä yötä ilman niitä puheluita. Olen tyytyväinen.
Koin sellaisen hyvän olon hetken kuraattorin jälkeen, kun ostin kaupasta pullorahoilla geishapatukan. Astuin ulos kultaiseen auringonpaisteeseen, söin geishaa ja kuuntelin Tom Waitsin "Hoist that rag"ia, ja tuntui, että asiat kyllä järjestyvät. Nuo ohikiitävät hetket ovat yksi maailman kivoimmista asioista.
//EDIT: Niin ja näin unta Tom Waitsista, jonka kanssa vietin aikaa, ja kaikki tuntui niin turvalliselta. Kuulostaa ehkä vähän hömpältä, mutta se oli siinä unessa mun ystävä. Heräsin hymyillen.