Kärpästen herra. Mitä en lue, ei tapahdu?
Katsoin "Kärpästen herran" elokuvana joskus yläasteella. Siitä on kuitenkin jo niin kauan aikaa, etten muista siitä paljoakaan. Eilen lainasin kirjastosta sen kirjana, koska olen halunnut pitkään lukea sen, kai se kuuluu jonkinlaiseen yleissivistykseenkin. Reagoin kummallisesti muutaman ensimmäisen luvun aikana; Muistan todella hämärästi, mitä siinä tapahtui, ja siksi mun on tosi vaikea jatkaa sen lukemista. Haluan lukea sen kirjan loppuun, mutta en halua että siinä tapahtuu niitä kamalia asioita. Ei ikinä ennen ole ollut tällaista oloa kirjasta ainakaan muistaakseni; pelkoa. En uskalla. Hirvittää lukea sitä eteenpäin; tuntuu, että vaikka ne tapahtumat on koko ajan olemassa, vain mun lukeminen vie niitä eteenpäin, joten tavallaan se on mun syytä, sitten kun ne kauheat asiat tapahtuvat...
Tulee mieleen ihan se frendit-jakso, jossa Joeylle paljastetaan sen lukiessa Pikku Naisia, että joku niistä kirjan hahmoista kuolee, ja se järkyttyi ja sitten sille vakuutettiin että eikä kuole ja sitten kun siinä kirjassa se hahmo sairastui niin sitä alkoi pelottamaan ihan hirveästi. Ja sitten se laittoi sen kirjan pakastimeen.
Mun pakastin on kuitenkin niin pieni ja täynnä etten uskalla laittaa tuota kirjaa sinne. Mua itkettää jo valmiiksi. Alpo sanoi: "Varaudu sitten siihen, että tuon kirjan lukemisen jälkeen sun tekee mieli mennä ammuskelemaan. Varsinkin lapsia." Ihmiset on niin julmia ja tulen tiedostamaan sen tuon kirjan myötä taas entistä kivuliaammin. Parempi etten lukisi koko kirjaa jos se saa minut näin ahdistuneeksi jo sillä hentoisella aavistuksella asioista joita tulee tapahtumaan. Mä en voi niille mitään. Ne tapahtuu joka tapauksessa.
Mutta sitten iloisempiin asioihin. Työpaikka-asiat näyttävät vähän valoisammilta. Isä auttoi kovasti ja oikeus on mun puolella ja saan irtisanomisajan palkan eli 700 euroa. Ei tarvitse mennä edes oikeuteen tai mitään. Hyvä että asia saatiin sovittua ilman suurempia riitoja. Tietysti vieläkin ahdistaa olla yhteyksissä työharjoittelupaikkaan kun pitäisi saada sieltä todistus ja kommunikoida työnantajan kanssa. Jostain syystä häpeän kamalasti, vaikka sen pitäisi olla se joka häpeää kun teki noin. On vaan niin kamalan vaikeaa puolustaa oikeuksiaan tai joitan.
Oon muuten huomannut, että koiran myötä mun identiteetti on haalentunut entisestään. Ei ole minää, on vain koira. Kun liikun kaupungilla ilman Nadiaa, on tosi orpo olo. Minä en ole mitään ilman koiraa. Tuntuu, kun en olisi olemassakaan. En tiedä onko tämä normaalia. Koira on antanut mulle niin paljon rohkeutta ja itsevarmuutta. Sen kanssa mä olen jotain; kiinnostava. Lisäksi aina kun lähden kotoa, mulla tulee sitä ihan hirveä ikävä jossain tunnin sisällä. Nadia taas on käsittääkseni kotona yksin ihan rennosti, ei merkkiäkään eroahdistuksesta. Minä taas ulisen siellä missä ikinä olenkin Nadian puolesta.
In a nutshell: Kärpästen herra ahdistaa. Työjutut ahdistaa. Koirasta erossaolo ahdistaa. Ahdistaa.
Tulee mieleen ihan se frendit-jakso, jossa Joeylle paljastetaan sen lukiessa Pikku Naisia, että joku niistä kirjan hahmoista kuolee, ja se järkyttyi ja sitten sille vakuutettiin että eikä kuole ja sitten kun siinä kirjassa se hahmo sairastui niin sitä alkoi pelottamaan ihan hirveästi. Ja sitten se laittoi sen kirjan pakastimeen.
Mun pakastin on kuitenkin niin pieni ja täynnä etten uskalla laittaa tuota kirjaa sinne. Mua itkettää jo valmiiksi. Alpo sanoi: "Varaudu sitten siihen, että tuon kirjan lukemisen jälkeen sun tekee mieli mennä ammuskelemaan. Varsinkin lapsia." Ihmiset on niin julmia ja tulen tiedostamaan sen tuon kirjan myötä taas entistä kivuliaammin. Parempi etten lukisi koko kirjaa jos se saa minut näin ahdistuneeksi jo sillä hentoisella aavistuksella asioista joita tulee tapahtumaan. Mä en voi niille mitään. Ne tapahtuu joka tapauksessa.
Mutta sitten iloisempiin asioihin. Työpaikka-asiat näyttävät vähän valoisammilta. Isä auttoi kovasti ja oikeus on mun puolella ja saan irtisanomisajan palkan eli 700 euroa. Ei tarvitse mennä edes oikeuteen tai mitään. Hyvä että asia saatiin sovittua ilman suurempia riitoja. Tietysti vieläkin ahdistaa olla yhteyksissä työharjoittelupaikkaan kun pitäisi saada sieltä todistus ja kommunikoida työnantajan kanssa. Jostain syystä häpeän kamalasti, vaikka sen pitäisi olla se joka häpeää kun teki noin. On vaan niin kamalan vaikeaa puolustaa oikeuksiaan tai joitan.
Oon muuten huomannut, että koiran myötä mun identiteetti on haalentunut entisestään. Ei ole minää, on vain koira. Kun liikun kaupungilla ilman Nadiaa, on tosi orpo olo. Minä en ole mitään ilman koiraa. Tuntuu, kun en olisi olemassakaan. En tiedä onko tämä normaalia. Koira on antanut mulle niin paljon rohkeutta ja itsevarmuutta. Sen kanssa mä olen jotain; kiinnostava. Lisäksi aina kun lähden kotoa, mulla tulee sitä ihan hirveä ikävä jossain tunnin sisällä. Nadia taas on käsittääkseni kotona yksin ihan rennosti, ei merkkiäkään eroahdistuksesta. Minä taas ulisen siellä missä ikinä olenkin Nadian puolesta.
In a nutshell: Kärpästen herra ahdistaa. Työjutut ahdistaa. Koirasta erossaolo ahdistaa. Ahdistaa.