Muovinpalanpa löysin juu
Vein äsken valtavan läjän roskia asuintaloni roskakatokseen. Kun lastasin kaksi pussia sekajätteitä valtavaan roska-astiaan, huomasin lattialla pienen punakeltaisen esineen. Lähempi tarkastelu paljasti sen noin parin sentin mittaiseksi legoukoksi, jolla oli dinosauruksen kuva paidassa.
En tiedä, miten pikkuruinen muovimies oli päätynyt katokseen, mutta joka tapauksessa minun kävi sitä sääliksi ja evakuoin sitä talteen. Vaikka rationaalinen, aikuinen puoleni väitti, että kyseessä oli vain muovinpala, jolle oli maalattu hymy, lapsellinen ja vilpittömämpi puoleni halusi pelastaa raukkaparan, joka oli vähällä ollut joutua syyttömänä ja hyväkuntoisena kaatopaikalle homeen ja saastan keskelle.
Aikuisiällä on helppo unohtaa, miten rajusti lapsi saattaa kiintyä mitättömiin pikkuesineisiin: hohtaviin kiviin, tarroihin, puoliksi rikkonaiseen koruun, risaan nukkeen, vaikka käpylehmään. Itse säilytin yhtä soppaluun palaa varmaan vuosia kaapissani, koska se oli niin jännittävä. Osaisinpa pitää edelleenkin soppaluuta jännittävänä; aikuisena arvokkaat esineet ovat yleensä joko tyylikkäitä, käytännöllisiä tai - vastenmielisintä kaikista - statussymboleja.
Suurin osa leluistani oli persoonallisuuksia. Minulla oli jokaiselle Barbie-nukelleni ikä, nimi, toinen nimi, sukunimi, perhe, luonne ja syntymäaika sekä myös mahdolliset harrastukset ja nykyinen tai tuleva ammatti mietittynä. Pehmoleluni nukkuivat yönsä aina vieressäni - nenäkäs kissanpentu Rosetta (Rosina? Rosanna?), hoikkakoipinen hevonen, harmaa Minttu-kissa, jonka vanha nainen myi minulle kirpputorilla markalla. Ja kerran tuli päivä, jolloin sänkyni tuntui liian ahtaalta ja lastasin kaikki pehmoeläimeni muovikassiin ja vein heidät vaatehuoneeseen. Ennen kuin suljin oven takanani, yli kymmenen muovisen silmäparin syyttävät katseet porautuivat selkääni.
Ehkä pääsen joskus yli tästä syyllisyydestä.
En tiedä, miten pikkuruinen muovimies oli päätynyt katokseen, mutta joka tapauksessa minun kävi sitä sääliksi ja evakuoin sitä talteen. Vaikka rationaalinen, aikuinen puoleni väitti, että kyseessä oli vain muovinpala, jolle oli maalattu hymy, lapsellinen ja vilpittömämpi puoleni halusi pelastaa raukkaparan, joka oli vähällä ollut joutua syyttömänä ja hyväkuntoisena kaatopaikalle homeen ja saastan keskelle.
Aikuisiällä on helppo unohtaa, miten rajusti lapsi saattaa kiintyä mitättömiin pikkuesineisiin: hohtaviin kiviin, tarroihin, puoliksi rikkonaiseen koruun, risaan nukkeen, vaikka käpylehmään. Itse säilytin yhtä soppaluun palaa varmaan vuosia kaapissani, koska se oli niin jännittävä. Osaisinpa pitää edelleenkin soppaluuta jännittävänä; aikuisena arvokkaat esineet ovat yleensä joko tyylikkäitä, käytännöllisiä tai - vastenmielisintä kaikista - statussymboleja.
Suurin osa leluistani oli persoonallisuuksia. Minulla oli jokaiselle Barbie-nukelleni ikä, nimi, toinen nimi, sukunimi, perhe, luonne ja syntymäaika sekä myös mahdolliset harrastukset ja nykyinen tai tuleva ammatti mietittynä. Pehmoleluni nukkuivat yönsä aina vieressäni - nenäkäs kissanpentu Rosetta (Rosina? Rosanna?), hoikkakoipinen hevonen, harmaa Minttu-kissa, jonka vanha nainen myi minulle kirpputorilla markalla. Ja kerran tuli päivä, jolloin sänkyni tuntui liian ahtaalta ja lastasin kaikki pehmoeläimeni muovikassiin ja vein heidät vaatehuoneeseen. Ennen kuin suljin oven takanani, yli kymmenen muovisen silmäparin syyttävät katseet porautuivat selkääni.
Ehkä pääsen joskus yli tästä syyllisyydestä.