Ryytymys
Kuun hengen mukaisesti kävin eilen saunassa. Oli Tahtotilojen jälkeinen ryytymisviikonloppu (tai on se edelleenkin, itselleni vapaa-aika riitti vain pe-la osallitumiseen) ja puusauna, oi onnea. Larppaajia, avautumista, pitkää valvomista, sekavia unia ja brunssi. Nautin - jopa enemmän kuin etukäteen epäilin. Ehkä asenteeni joitakin ihmisiä kohtaan tarvitsevat tarkistamista, koska lyhyehkön ajan sisään jo toinen idiootti-leiman saanut on osoittanut ehkä sittenkin olevansa melkein siedettävä. Ehkä jonkinlaisen uuden koeajan paikka? Ehkä, mutta katsotaan nyt. Ehkä keskityn taas joksikin aikaa itseni kanssa pärjäämiseen.
Väsyttää. Tuntuu, että olen ihan paska ja huono ja vaikka mitä. Jupe kertoo aina välillä olevansa huolissaan, pelkää vanhan ongelman nousevan taas pintaan ja ottavan hallinnan. Itselleni olisi ihan sama, vaikka niin kävisikin. melkein toivon sitä. Jotkut asiat olivat silloin niin paljon helpompia - ainakin näin uskottelen itselleni, vaikka tiedänkin se olevan ihan paskapuhetta. Kaikki oli silloin niin vitusti vaikeampaa, että sitä on välillä vaikeaa ymmärtää. Nyt "ryytymissaunassakin" tämä aihe nousi yllättäin puheeksi, kun toveri Vartiainen esitti kysymyksen, joka on minulle lukiosta asti ollut erityisen vaikea. *huoh* Jokatapauksessa minusta näki varmasti päällepäin, että nyt ollaan kipeällä alueella, ja silti vastasin ja lähdin mukaan siihen keskusteluun, avasin itseäni hieman taas ihmisille. Jälkeenpäin hävetti niin, että olisin lähtenyt niine hyvineni kotiin, jos oliin ollut vielä ajokunnossa. En meinannut kestää olla samassa tilasa ihmisten kanssa, jotka nyt tiesivät minusta kertomani asiat. Ja silti jollain tasolla tiesin, miksi en katkaissut sitä keskustelua alkuusa: koska näistä asioita on ihan tervettä pystyä puhumaan, muutkin pystyvät. Ja niinhän minäkin yleensä pystyn, jos kyseessä on joku muu. Mutta hyt, minä, miun, minusta, liikaa, olo oli paljas ja kelpaamaton. Voisin edelleen itkeä omaa huonouttani.
Vaikka kysymyksen jälkeen seurasikin kehu, vaikka kuulemma kertomiani asioita ei päällepäin olisi voinut huomata ja vaikka... *huokaus* ... vaikka mitä, mutta sillä ei ole väliä. Olen ihmisraunio liian isojen asioiden äärellä jälleen. En kykene edes kirjoittamaan (joten turha kysyä) tähän tuota mystistä tekijää, joka minut näin palasiksi saa. Ei helvetti, miten paljon inhoankaan itseäni juuri nyt.
Ja miksikäs vitussa minä tästä aiheesta julkisesti nettiinkin vingun? Koska haluan uskoa, että velä jonakin päivänä tämä kaikki asioiden vatvominen maksaa vaivan ja aihe lakkaa olemasta vaikea. Mutta tuskin se lakkaa, tämä on taas niitä asioita, jotka kuulemma kirpaisevat aina jollakin tasolla.
Väsyttää. Tuntuu, että olen ihan paska ja huono ja vaikka mitä. Jupe kertoo aina välillä olevansa huolissaan, pelkää vanhan ongelman nousevan taas pintaan ja ottavan hallinnan. Itselleni olisi ihan sama, vaikka niin kävisikin. melkein toivon sitä. Jotkut asiat olivat silloin niin paljon helpompia - ainakin näin uskottelen itselleni, vaikka tiedänkin se olevan ihan paskapuhetta. Kaikki oli silloin niin vitusti vaikeampaa, että sitä on välillä vaikeaa ymmärtää. Nyt "ryytymissaunassakin" tämä aihe nousi yllättäin puheeksi, kun toveri Vartiainen esitti kysymyksen, joka on minulle lukiosta asti ollut erityisen vaikea. *huoh* Jokatapauksessa minusta näki varmasti päällepäin, että nyt ollaan kipeällä alueella, ja silti vastasin ja lähdin mukaan siihen keskusteluun, avasin itseäni hieman taas ihmisille. Jälkeenpäin hävetti niin, että olisin lähtenyt niine hyvineni kotiin, jos oliin ollut vielä ajokunnossa. En meinannut kestää olla samassa tilasa ihmisten kanssa, jotka nyt tiesivät minusta kertomani asiat. Ja silti jollain tasolla tiesin, miksi en katkaissut sitä keskustelua alkuusa: koska näistä asioita on ihan tervettä pystyä puhumaan, muutkin pystyvät. Ja niinhän minäkin yleensä pystyn, jos kyseessä on joku muu. Mutta hyt, minä, miun, minusta, liikaa, olo oli paljas ja kelpaamaton. Voisin edelleen itkeä omaa huonouttani.
Vaikka kysymyksen jälkeen seurasikin kehu, vaikka kuulemma kertomiani asioita ei päällepäin olisi voinut huomata ja vaikka... *huokaus* ... vaikka mitä, mutta sillä ei ole väliä. Olen ihmisraunio liian isojen asioiden äärellä jälleen. En kykene edes kirjoittamaan (joten turha kysyä) tähän tuota mystistä tekijää, joka minut näin palasiksi saa. Ei helvetti, miten paljon inhoankaan itseäni juuri nyt.
Ja miksikäs vitussa minä tästä aiheesta julkisesti nettiinkin vingun? Koska haluan uskoa, että velä jonakin päivänä tämä kaikki asioiden vatvominen maksaa vaivan ja aihe lakkaa olemasta vaikea. Mutta tuskin se lakkaa, tämä on taas niitä asioita, jotka kuulemma kirpaisevat aina jollakin tasolla.