"Sattuiko?! En osannut kertoa hätäkeskukselle edes nimeäni tai osoitettani. Niin paljon sattui."
Itsestään taitaa oppia tiettyjä asioita vain, jos herää hieman ennen yhtä yöllä (ja unilääkkeistä huolimatta) niin kamalaan kipuun, että avuuttomuus sotkee kaiken muun, paitsi ilmeisen: nyt on soitettava ambulanssi. Tilanne on näin jälkeenpäin ajateltuna ollut jokseenkin irvokas. Kuvitellaanpas vähäsen. Ihan todella, kuvitelkaa itsenne heräämässä valkohehkuiseen kipuun, mutta että ensimmäinen tekonne on silti yrittää nukahtaa uudelleen. Kun paikallaan makaaminen kuitenkin osoittutuu yksinkertaisesti liian tuskalliseksi, ei vieläkään ole aika herättää sitä vieressä nukkuvaa parempaa (ja varmasti selkeämmin ajattelevaa) puoliskoa. Ei, nyt on aika hoiperrella vessaan juomaan vettä, koska suuta kuivaa. Horjahdellessasi ja yrittäessäsi kaikin voimin pysyä pystyssä keskityt ihan liikaa siihen, ettet osuisi mihinkään, mistä lähtisi liikaa/tarpeeksi melua herättämään tuo nukkuva.
Selviydyttyäsi viimen takasin vuoteeseen, kiität onneasi, että puhelin on latauksessa yöpöydällä, mutta heittäytyessäsi helpottuneena pitkälleen kiroat heti itseäsi, koska osut nukkuvaan ja tämä herää. Soperrat anteeksipyyntöä, ja kehotusta käydä vain rauhassa nukkumaan samalla, kun viimein näppäilet hätäkeskuksen numeroa. Ja kun päivystäjä vastaa, et osaakaan kertoa muuta, kuin että sinuun sattuu. Vasta sitten kerrot nimesi ja päivystäjän kysyessä annat osoitteesikin väärin. Tuntuu, ettei hän nyt ymmärrä, että sinuun sattuu ja tarvitset apua. Ja kuitenkin ambulanssimiesten viimein (todellisuudessa n. 6 min myöhemmin) saapuessa ja kysyessä kivun voimakkuutta asteikolta 1-10 (1 = ei kipua, 10 0 pahin mahdollinen kipu), vastaat "en tiedä, ehkä 7", koska et halua liioitella tai oikeastaan vaivata heitä ollenkaan. Koska jokuhan voi olla tuolla ulkona jossain ihan oikeasti avun tarpeessa, saamassa sydänkohtauksen tai keskenmenon tai aivohalvauksen tai jotain, mutta sen sijaan haaskaat yhden hälytysajoneuvon resursseja valittamalla vatsakipuja (joiden todellisen voimakkuuden haluaisit sanoa olevan 10 tai vähintään 9, mutta et kehtaa).
Vasta matkalla sairaalaan jotenkin tavoitin itseni ja pystyin otimimaan fiksummin: keskustelemaan asiallisesti, antamaan relevantteja tietoja itsestäni ja tilastani, hengittämään kivun läpi ja muutenkin olemaan enemmän sairaanhoitajaopiskelija-minä kuin maallikko-joku. Ei varsinaisesti hienoin hetkeni ikinä, mutta tulipahan tutustuttua ihan uuteen puoleen itsestäni: millaista on olla Ouva väsyneenä, tokkuraisena ja äärimmäisen kivuliaana.
Tokihan tässä kuussa on haasteen myötä tullut pohdittua muutakin, mutta tämä riittäköön kirjalliseksi osuudeksi. Varmaan maanantaina tulen julkaisemaan lokakuun tehtävän, koska viikonloppuna on Tahtotila. Joo, kuolin jo viimeksi, mutta... Eikä varmaan tarvitse sanoa, että olen innoissani. Joo, vähän vähemmän innoissani, kuin edellisillä kerroilla, koska surutyö on jo tehty, mutta ihan helkkarin innoissani silti.
Selviydyttyäsi viimen takasin vuoteeseen, kiität onneasi, että puhelin on latauksessa yöpöydällä, mutta heittäytyessäsi helpottuneena pitkälleen kiroat heti itseäsi, koska osut nukkuvaan ja tämä herää. Soperrat anteeksipyyntöä, ja kehotusta käydä vain rauhassa nukkumaan samalla, kun viimein näppäilet hätäkeskuksen numeroa. Ja kun päivystäjä vastaa, et osaakaan kertoa muuta, kuin että sinuun sattuu. Vasta sitten kerrot nimesi ja päivystäjän kysyessä annat osoitteesikin väärin. Tuntuu, ettei hän nyt ymmärrä, että sinuun sattuu ja tarvitset apua. Ja kuitenkin ambulanssimiesten viimein (todellisuudessa n. 6 min myöhemmin) saapuessa ja kysyessä kivun voimakkuutta asteikolta 1-10 (1 = ei kipua, 10 0 pahin mahdollinen kipu), vastaat "en tiedä, ehkä 7", koska et halua liioitella tai oikeastaan vaivata heitä ollenkaan. Koska jokuhan voi olla tuolla ulkona jossain ihan oikeasti avun tarpeessa, saamassa sydänkohtauksen tai keskenmenon tai aivohalvauksen tai jotain, mutta sen sijaan haaskaat yhden hälytysajoneuvon resursseja valittamalla vatsakipuja (joiden todellisen voimakkuuden haluaisit sanoa olevan 10 tai vähintään 9, mutta et kehtaa).
Vasta matkalla sairaalaan jotenkin tavoitin itseni ja pystyin otimimaan fiksummin: keskustelemaan asiallisesti, antamaan relevantteja tietoja itsestäni ja tilastani, hengittämään kivun läpi ja muutenkin olemaan enemmän sairaanhoitajaopiskelija-minä kuin maallikko-joku. Ei varsinaisesti hienoin hetkeni ikinä, mutta tulipahan tutustuttua ihan uuteen puoleen itsestäni: millaista on olla Ouva väsyneenä, tokkuraisena ja äärimmäisen kivuliaana.
Tokihan tässä kuussa on haasteen myötä tullut pohdittua muutakin, mutta tämä riittäköön kirjalliseksi osuudeksi. Varmaan maanantaina tulen julkaisemaan lokakuun tehtävän, koska viikonloppuna on Tahtotila. Joo, kuolin jo viimeksi, mutta... Eikä varmaan tarvitse sanoa, että olen innoissani. Joo, vähän vähemmän innoissani, kuin edellisillä kerroilla, koska surutyö on jo tehty, mutta ihan helkkarin innoissani silti.