Tämä hetki on totta
Istun koivulla, jonka runko on taipunut veteen, Hyisen kylmät, mutta pehmeät aallot hyväilevät ja hierovat väsyneitä jalkojani.
Olen vaeltanut teitä ja polkuja, poluttomia soita ja varvikkoja. Taisin tietämättäni etsiä jotain, jotain kauan sitten kadotettua, jotain minusta. Nyt kun luulen sen löytyneen, painan tunteen äkkiä syvälle mieleeni ja lähden, ennen kuin kylmyys turruttaa kaiken.
Jalkani jättävät kosteaan hiekkaan jälkiä, jotka seuraavassa hetkessä ovat menettäneet muotonsa aalloille. Tuntureilta puhaltava tuuli saa kirkasvetisen järven kuulostamaan mereltä.
Auringon kimallus on hiljaa hivuttautunut veden pintaa pitkin länteen. Olen tainnut olla tässä koko päivän. Tulimme eilen alas tuntureilta, tänään pysähdyimme vain lepäämään. Pysähtyminen tuntuu hyvältä loputtoman liikkeen jälkeen, voisin jäädä vielä joksikin aikaa tähän kuulostelemaan.
Tunnen kuinka tuuli yltyy, melkein palelee. En haluaisi kotiin.
Kotona odottavat järjestelemättömät ja hoitamattomat asiat tuntuvat kaukaisilta. Kaikki muu kuin tämä maisema on vain unta.
Pysähtyminen tuntuu hyvältä, mutta kaukaisuudessa tunturit yhä huutavat kutsuaan. Olen onnellinen, että löysin tänne takaisin. Tulen palaamaan, tiedän sen nyt, ja se lievittää tuskaa.