suuri sininen
Ehkä viimeisimmän Väli-Amerikan matkakertomuksen voisi aloittaa niistä pätkistä, joista ei ole kuvia. Useinhan ne ovat niitä ikimuistoisimpia, niin kuin sekin ilta, jona kävelimme Belizessä erään saaren mangroverämeikköistä itärantaa, jossa kuulemma asuu alligaattoreita. Niitä emme nähneet, mutta osuimme sataman karulle betonilaiturille juuri, kun valtava punainen pyöreä aurinko laski hitaasti suoraan peilityyneen Karibianmereen. (Kävimme samassa paikassa seuraavina iltoina, mutta aurinko laski kuin piruuttaan pilveen, eikä spektaakkeli toistunut.)
Kamera ei ollut mukana myöskään niissä (minun mielestä parhaissa) osuuksissa matkaa, jotka olivat kosteita: kanootissa, katamaraanin etuverkossa, kiikkerässä dyykkipaatissa, kosteassa illanvietossa hiekkasärkällä, jonka palmut voi laskea sormin.
Muttajoo. Karibianmeren sukelluksista on toistaiseksi jäänyt enimmäkseen "parhaimmillaankin keskinkertaista" -fiilikset (huomautus: olen tässä suhteessa todella, todella pilalle hemmoteltu, vain paras on kyllin hyvää jne. joten älkää ikinäkoskaan antako tämän vaikuttaa omiin suunnitelmiinne), joten jo pitkään on siinnellyt mielessä tsekata, onko Belizen suke-eldorado kaiken hehkutuksen arvoinen.
Korkkasimme Belizen vedet Caye Caulkerin (ja koko Belizen) parhaaksi arvioidun lafkan (syy tähän selviää myöhemmin) hoteissa. Sivujen, kirjeenvaihdon ja vastaanoton perusteella arvio oli melko positiivinen; asiallinen, ei järin innostunut. Märkäpuvut olivat järjestään siekaleina, mutta muuten varusteet vaikuttivat olevan hyvässä kunnossa.
Aloitimme kevyellä riuttasukelluksella San Pedron liepeillä - osin sääolosuhteet tekivät kokemuksesta kaikkea muuta kuin kevyen. Kyydissä olleista sertifikaattikurssilaista osa ruokki kaloja laidan yli jo hyvissä ajoin, ennen kuin ehdimme riutalle. Kapu käski kaikkia pukemaan varusteet päälle - siinäpä sitten tarrauduimme veneen laitaan 20 L tankit selässä aaltojen heitellessä paattia. Ankkuroiduttuamme meno luonnollisesti vain yltyi, hypimme jotenkuten mereen, minä ensimmäisten joukossa. Siinä vaiheessa, kun koko 6 hengen ryhmä oli meressä, aallokko oli repinyt minulta painovyön auki. Tuulessa ja aallokossa kommunikoiminen ei ollut ihan hirveän helppoa; DM huusi että menkää alas, ja me yritimme huutaa takaisin että se nyt ei ilman painovyötä (ja J:n maskia, joka ei suostunut tekemaan sealia) ihan onnistu... No, pääsimme jotenkin lopulta alas. Suke oli aika perus Karibiaa, joskin totuttua paremmalla näkyvyydellä ja nurse sharkeilla lisättynä. :3 Ylöstultuamme merenkäynti ei ollut ainakaan parantunut, yksi miehistöstä oli myös merikipeä, ja kone osoitti hyytymisen merkkejä. Ajoimme San Pedrolle, jossa miehistö totesi, että i) vene on liian pieni keliin ii) kone on fucked beyond repair. Jäimme siis Madonnan suosikkisaarelle chillaamaan siksi aikaa, kun meille tuotiin uusi ja merikelpoisempi paatti alle. Seuraava suke meni yllätyksittä: lisää nurse sharkeja ja kilppareita. :)
Tämä kaikki oli toki vain lämmittelyä itse koitosta varten: maksoimme itsemme kipeäksi päästäksemme seuraavana päivänä Blue Holelle. Belizen Blue Hole on jonkin sortin Holy Grail ja joka sukeltajan bucket listilla. Siispä ylös aamuneljältä ja kohti diveshopin kattamaa aamupalaa. Varusteet oli onneksi jo edellispäivänä kokeiltu ja hyviksi havaittu - Blue Holea ei oikeastaan ole mitään järkeä lähteä tekemään alle 40m syvyysprofiililla, joten koin järkeväksi sijoittaa saaren siihen puljuun, jolla ei ole, eh, insidenttejä historiassa (kolmesta lafkasta yksi on menettänyt PADI-affiliaation ja toisesta oli Tripadvisorissa arvioita tyyliin "described as relaxed by some, couldn't care less by others".
Perhoset lepattelivat mahassa: 40 m on syvällä. 10 m syvemmällä kuin PADIn recreational diving -raja. Oman epävarmuutensa touhuun toi merenkäynti: eilisen perusteella miehistö oli suositellut meille matkapahoinvointilääkitystä - joka on kolmiolääke, ja siten kontraindikoitu sukelluksen kanssa. Luonnollisestikaan typpinarkoosin (real deal 40 m syvyydessä) ja matkapahoinvointilääkkeiden mahdollisesta yhteisvaikutuksesta ei ole olemassa mitään dataa. Koska olen aiemmin sukeltanut pahoinvoivana (en suosittele), päätin ottaa riskin, ts. puolikkaan annoksen matkapahoinvointilääkettä, mikä osoittautui varsin hyväksi päätökseksi matkalla Blue Holelle (lue: kolmannes porukasta kävi suorittamassa tyhjennysharjoituksia meitsin täydentäessä tyytyväisenä yöunia hakkaavasta aallokosta huolimatta).
Ja sitten Blue Hole siinsi siinä! Se on todellakin täysin käsittämättömättömän pyöreä tummansininen reikä keskellä merta. Briiffaus: Teemme suken kahdella profiililla: vähemmän kokeneiden maksimisyvyys on 24m, muiden 40m. Jos alkaa tuntua kummalta huonolla tavalla, signaloi DM:lle ja siirry 24m ryhmään. Alhaalla näemme jyrkän pudotuksen, josta löytyy pallomainen, stalagtiittien täyttämä levenemä 40 m syvyydestä alaspäin. Pysy levenemän yläreunassa; alareuna voi näyttää olevan houkuttelevan lähellä, mutta se on oikeasti 60 m:ssä: jos harhaudut sinne, tulet jäämään sinne, kukaan ei voi tulla sinua sieltä hakemaan (happi muuttuu neurotoksiseksi).
Varusteet pikavauhtia päälle ja taas etujoukoissa turkoosinsiniseen mereen. Ilmaan turhaan kuluttamatta pudotus suoraan hiekkapohjan tuntumaan ja rauhallisesti kohti Blue Holen reunaa. Suuri sininen. Lähdimme pudottautumaan kohti mustansinistä, yhäti tummenevaa syvyyttä. Harhautumisesta varoittaminen on sikäli paikallaan, että ensimmäisten parinkymmenen metrin jälkeen syvemmälle meneminen ei tunnu oikeastaan missään. Olo on vain painoton. Huoleton. Tyyni. Näen kaukaisuudessa stalagtiitit. Uimme niitä kohti. Vedän henkeä tavallista syvempään. Nyt ollaan syvällä. Tuttu paniikintunne ailahtaa vatsanpohjassa. Maistuuko ilma oudolta? Vuotaako regulaattori suolavettä? Vai olenko vain typpipilvessä? Päätän kyseen olevan jälkimmäisestä ja suuntaan katseeni edellä oleviin stalagtiitteihin ja niitä kohti uiviin ryhmäläisiimme.
J haluaa akuutisti kiinnittää huomioni johonkin. Aaltojen alla ei voi puhua, mutta kymmenien yhteisten sukellusten jälkeen kommunikaatio sujuu yllättävän hyvin ilman sanojakin.
- [Onko kaikki hyvin?]
- [On]
J viittilöi innostuneesti mittariaan. 40 m!
- [OK, OK.] (Tiedän, tiedän.)
- 40 m!
- [OK. Minäkin 40 m.]
- 40 m!
Vitun typpikännipää.
Ignoraan J:n innostuksen ja uin muun ryhmän perässä kohti stalagtiitteja (niin - olemme jättäytyneet suhteellisen kokeneina viimeisiksi - asia, jota en ole tehnyt ennen, mutta viimeisten sukellusten aikana olen huomannut meidän sopivan siihen rooliin; emme koe tarvitsevamme DM:n tuomaa [osin illusorista] turvaa, ja pidän mielelläni huolen, ettei kukaan jää jälkeen, samalla saamme hieman omaa rauhaa). Sukeltelemme niiden välistä tavalla joka muistuttaa lapsuuteni Vekkulan pylväistä. Myönnän olevani hieman high (typpikänni on huono sana; syvyyshumala ei juurikaan muistuta humalaa, vaan paranoia- ja huvittuneisuuskohtauksineen enemmänkin pilveä), mutta annan rentouden vallata kehoni. Suuri sininen. Stalagtiitit. Ei mitään muuta.
Stalagtiittien seassa on kivimuodostelma, joka näyttää ihmisen kasvoilta.
Yritän näyttää kasvoja J:lle. J ei ymmärrä. Ehkä olen vaan pilvessä, ehkä J on. Ehkä me molemmat olemme.
Aika alhaalla lasketaan minuuteissa. Näitä syvyyksiä ei ihminen kauaa kestä. Irtautuessamme vastentahtoisesti stalagtiiteista kaksi valtavaa riuttahaita ui jostain sinisestä äärettömyydestä kohti meitä, allemme, ympärillemme. Olen ryhmän viimeinen, enkä malttaisi seurata muita. Toinen hai jää uimaan ympärilleni. Vastentahtoisesti aloitan matkan ylös. Blue Holen seinämät partalevineen tuovat mieleen Elsa Beskowin satukirjat.
J mussuttaa jotain siitä, miten meidän pitäisi pysyä oppaan kanssa samassa syvyydessä. Mietin, eikö se tajua trajectoryn käsitettä. Todennäköisesti ei; meistä kahdesta minä pysyn testatusti skarppina kolmessakympissä, se ei.
Kierrämme Blue Holen seinämiä hitaasti ylöspäin; vasta spiraalia kohti valoa uidessamme tajuan, miten pimeää alhaalla oli. Hiekkapohja. Pahan päivän varalta tyhjyydessä kelluvat varailmapullot ja niistä roikkuvat regulaattorit - niistä tiedän meidän olevan 5 m syvyydessä. Niin lähellä pinnasta, ja silti niin kaukana. Moni tekee ratkaisevan virheen juuri tässä, missä auringonkilo laikuttaa houkuttelevana pintaa. Joku kurssilaisista sanoi, että hän kaipaa palavasti pintaan juuri tässä vaiheessa, eikä malttaisi jäädä. Minä en malttaisi tulla pintaan...
Mutta on pakko. Raahautuminen ylös tikkaita veneen kannelle, varusteiden riisuminen ja huolto. Miehistö tarjoilee tuoretta ananasta. Juomme vettä. Kiipeän yläkannelle, siinä se vielä on, Blue Hole. Näen kilpaileva dive shopin veneen, se on pieni ja kiikkerä. Olen tyytyväinen, etten ole siinä, tässä merenkäynnissä.
Ajamme kohti Half Moon Caye:ta. Se on valkohiekkaisine rantoineen uskomattoman kaunis. Palmuja, iguaaneja, punajalkasuulia. Hieman kauempana myös upeaa sukea: lisää kilppareita, lisää haita, hummereita, kaikkea. Ei paskempaa.
Minua huvittaa seurueessa oleva jenkkikundi, joka on kuulemma stock broker ja (erään toisen mukana olevan henkilön mukaan) "super rich". Huvittaa, koska se on kuin RL Patrick Bateman: epätavallisen hyvännäköinen, epätavallisen sujuvatapainen. Ja - minun on pakko myöntää, epätavallisen kokenut sukeltaja. Ei hermostu, kun aallot heittelevät meitä. Vetää räpylästä tyyppiä, joka menee liian lähelle kilpikonnaa, tai unohtaa safety stopin. Aivan päivänselvästi nauttii joka sekunnista veden alla, ja on siellä elementissään.
Myöhemmin, Placenciassa, huomaan, etten ehkä ole niin kaukana siitä. Jo dyykille ilmoittautuessa meidän logbookeja katsotaan ja sanotaan "that's a lot" (ei ole, onpahan vaan enemmän kuin siellä keskimäärin). Kun sukellamme, jättäydymme taas viimeisiksi ja huomaan, että pidän vaistomaisesti silmällä kokemattomampia. Huomioin, jos heidän nosteensa muuttuu (se voi olla oire hermostuneiduudesta, joko nosteenhallinnan vaikeuden ja siitä tyypillisesti johtuvan "sahalaitafunktion", tai hengityksen muuttumisen vuoksi). Tsekkaan, ovatko he OK. DM, joka ennen sukellusta sanoi, että hän ei jätä ketään alas ja koko ryhmä tulee ylös yhdessä, kirjoittaa slatelleen, että käy saattamassa tuon yhden ylös, jääkää te tänne, kun teillä on puoli pulloa ilmaakin vielä - äärimmäinen luottamuksenosoitus. Silkkisaarien riutta on upea; Karibian sijaan enemmän Malediiveja. Viimeinen safety stop tuntuu haikealta. En halua pintaan.
Mutta vielä on jotain edessä: paikallisilla kalastajilla on ollut tapana perata saaliinsa tietyllä hiekkasärkällä. Hait, rauskut ja kilpikonnat eivät ole tyhmiä; ne tietävät, mistä perkeitä löytyy. Hyppään veneestä veteen ja puolentoista metrin päässä minusta on puolitoistametrinen rausku. Kaso ympärilleni, ja erotan useita muita rauskuja ja puolentusinaa haita. Kuin snorklaisi Sea Lifessa. Puolitoistametrinen kilpikonna ui muutaman metrin päästä.
Viivyttelen linnunmaidonlämpimässä vedessä muiden jo noustua. En halua ajatella sitä, kuinka kauan seuraavaan kertaan ehkä menee. Näin The Big Bluen teininä, ehkä se nyrjäytti jotain aivoissani peruuttamattomalla tavalla?
Summa summarum: Belize, kallista, mutta riutat Karibian kontekstissa maineensa veroista. Ei silti mitään tajuntaaköyrivää, eikä peittoa KAasian (erit. Indonesia, Sipadan, ym.) tai Punaisen Meren vähemmän turistisia (i.e. pl. Hurghada, Sharm, etc.) sukellusparatiiseja. Karibiallla tuntuisi vallitsevan erikoinen DM-EVVK -kulttuuri, eli DM ei yleensä ole kovin aktiivinen osoitteemaan eri lajeja ja varmistamaan, että kaikki näkevät ne. OK niille, jotka löytävät ja tunnistavat elukat yksikseen, muille bad value (ja kaverini kertoi juuri Belizessä käyttäneesä suurimman osan pohja-ajasta kohteen etsiskelyyn, koska DM ei ollut osannut pinnalta käsin löytää kohdetta.). Esim. Indoissa ja Egyptissä paikallisilla DM:llä on huomattavasti aktiivisempi ja innostuneempi ote.
Niin, ja sinne Blue Holeen ei todellakaan kannata mennä ilman AOWD:tä ja vähintään 30 login (tai mitä ikinä järjestäjä odottaa) dyykkikokemusta: siellä on sen verran sedimenttiä liikkeellä, että 24m profiililla sut voitaisiin tipauttaa ihan yhtä hyvin ihan minne tahansa alueelle. Stalagtiitteja et näe, haita saatat nähdä, mutta niihinkin löytyy premmat tsäänssit muualta. Ei todellakaan mitään järkeä maksaa itseään kipeäksi harvinaisen tylsän (jopa Karibian mittakaavassa) dyykin takia. Toisaalta: Half Moon Caye sinänsä oli elämys, joten jos ajattelee maksavansa koko päiväretkestä kokonaisuutena, touhussa alkaa ehkä alla jo jotain järkeä.
Ja sitten vielä siitä, miksi koin järkeväksi maksaa high-end dive shopille: Silk Cayesin sukelluksella tultuamme pintaan DM kertoi, että kaksi (eri lafkan) sukeltajaa oli kadonnut jo tunti sitten (jolloin olimme itse menneet pinnan alle). Käytimme tunnin pinta-aikaa siihen, että etsimme aavalta mereltä kateissa olevia sukeltajia - jotka onneksi lopulta löytyivät, mutta tilanne oli aika kuumottava, ja katettavaa pinta-alaa paljon. Tämä lupauksena itselleni siitä, että ensi kertaa varten ostan signal tuben ja ihan oikeasti pistän sen taskuun ihan joka kerta. Esim. Indoissa meitä ei olisi kukaan ikinäkoskaan löytänyt sieltä ilman.