Kirjoittamistavoitteista ja romansseista
Jokaisella kirjoittajalla on tropeensa ja kliseensä. Jotkut niistä ovat todella kummallisia - esim joskus teininä luin Peter Hoegia ja kaikissa sen kirjoissa jonkun henkilon sormet katkaistiin taittamalla niitä taaksepäin toisen henkilon toimesta. Anne Ricen kirjoissa kaikki miehet ovat kauniita ja kovia paskanjauhajia. Dickensin kirjoissa on persoonallisia sivuhenkiloitä ja ihmisten nimet kuvastavat niiden luonteita ja Victor Hugo harrastaa pitkiä moraalisia pohdintoja ja väittelyä itsensä kanssa. Tämän lisäksi kirjallisuudessa on omat tropeet ja kliseensä joita loytää vaikka TV Trope's sivustolla, josta pidän kovasti - naiskirjailijat mielellään lässyttävät ihmissuhdeasioista, brittikirjailijat rrrrankistelevat, fantasiakirjailijat kierrättäät samantyyppisiä nimiä ja pseudokeskiaikaista kuvastoa ja niinedelleen.
Huomaa kiinnostukseni erikoisiin silmiin ja sormiin kiinnitettäviin teräviin aseisiin...
Ihmissuhteiden kanssa minua on aina kiinnostanut enemmän sellaisten ihmisten välinen kanssakäyminen jotka vain joutuvat olemaan keskenään tekemisissä: sisarukset ja muut sukulaiset ja erilaiset tilanteet, jossa erilaiset ihmiset joutuvat tyoskentelemään/seikkailemaan toistensa seurassa, mikä yleensä aiheuttaa kaikenlaisia jännitteitä ja konflikteja. Ystävyyssuhteita esiintyy vähän ja romanttisia suhteita ei ollenkaan.
Moni kirjoittaja kokee romantiikan, erotiikasta puhumattakaan hankalaksi. Se käsitys mikä meillä on parisuhteesta ja romantiikasta pitkälti Romantiikan aikakauden kehittämien ideoiden ansiosta on kerta tuhanteen kertaan kirjoitettua, ja vaikka monelle se rakkaus on se kaikista tärkein aihe ja kiinnostus ihmissuhdessaippuaan loputonta, minulla se saa aina mielenkiinnon lopahtamaan. Varsinkin kolmiodraama on minulle varsinaista nukutuslääkettä.
Mutta kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantassia ja sukurutsaa vai miten se nyt menikään... Ei ole mitään syytä, miksi en voisi kirjoittaa romanssia johonkin tarinaan, vaikka leikitellä sillä, miten romanttiset haihattelumme eivät oikeastaan ikinä kohtaa reaalimaailmaa. Tai millainen olisi parisuhde jos koko käsitystä romantiikasta nykymuodossaan ei tarinan todellisuudessa olisi edes olemassa? Tämä on kiehtova aihe, tarpeeksi vanhoja lähteitä tutkimalla kun huomaa, miten erilainen käsitys romantiikasta tai parisuhteesta on eri aikoina oikein ollutkaan. Kirjoitin tänään ruokatunnillani toissä asiaan liittyen pienen pätkän jonka sijoitin aikaisemmin kirjoittamaani fantasiamaailmaan ja epä-questiin (kainoliero ehkä muistaa tuon tarinani, jossa riideltiin, salamurhattiin ja poltettiin oopiumia tms eikä kukaan oikein ollut tyytyväinen "questinsa" lopputulokseen)
Hän suri sitä, että ei kieltämättä lapsellisista toiveistaan huolimatta saisi aviomistä, joka toisi hänelle kunniaa ja jota muut naiset kadehtisivat
No, minulla on tuohon romanssi-ideaan liittyviä juttuja päässä, yksi kiinnostava aihe on suuressa maailmassa puhuttava "Jihad Romeo" ilmio, jossa ääriliikkeet käyttävät nuoria miehiä viettelemään vihollisryhmien romanssista haikailevia neitosia. Omassa suunnitelmassani tuo liittyisi "Futuropunk" -maailmaani vihollismaiden väliseen konfliktiin.
Toinen asia joka on pakko kohdata jossain vaiheessa on seksi. Seksikohtaukset ovat kirjoissa kamalia, usein tarpeettomia, päälleliimattuja ja ankeita, mieleeni tulee vain yksi esimerkki jossa seksikohtaus tuntui tärkeältä osalta tarinaa ja toimi hyvin (Tevisin "Mockingbird") Englannissa palkitaan vuosittain huonoimman seksikohtauksen kirjoittaja ja ehdolla on aina tunnettuja ja arvostettuja kirjailijoita. Seksin hankaluus kirjallisuudessa johtuu ehkä sen ruumiillisuudesta - samalla tavallahan syominen voi tuntua tyydyttävältä ja ruoka on monelle intohimo mutta syomisen -kuvaaminen - on sekä kirjoitettuna, että varsinkin filmillä jotenkin banaalia, rumaa ja naurettavaa. Seksi on meidän päässämme hienoa, mutta IRL hassua koska ihmiset ovat hassu laji.
Mutta silti sitä on kokeiltava. Senkään ei tarviste olla ihannoivaa, romantisoivaa tai kaunistelevaa tai "ah olen niin rohkea" provosoivaa, voin käsitellä aihetta miten ikinä haluan.
Yksi pahimmista synneistäni kirjoittajana on väkivalta. Puolustuksekseni voin sanoa sen, että tarinoissani väkivalta kuitenkin sattuu fyysisesti ja vaikuttaa sen uhrien ja suorittajien psyykeen, kyseessä ei ole mikään Tarantinomainen hellurei heitänpäs hyvän läpän ja ammun sun pään tohjoksi- väkivalta. Mutta silti jollain tavalla estetisoin väkivaltaa. Muiden URS-kirjoittajien tekstejä lukiessa huomaan usein, että muilta tarina onnistuu jännitteineen ja konflikteineen päivineen ilman että ketään hakataan tohjoksi tai revitään riekaleiksi. Pakko tuon nyt on onnistua minultakin! Jos Sotarosvo-tarinassani viime vuonna oli sivukaupalla kidutuskohtauksia, pyrin kirjoittamaan ainakin yhden tarinan, joka on jännittävä - ilman verta ja suolenpätkiä.
Omat tropeeni näkyvät liittämässäni kuvassa: kuvailen aina innokaasti hahmojeni silmiä ja katsetta ja minulla on erikoinen pakkomielle terävistä, sormiin kiinnitettävistä aseista (tuollainen esiintyy ainakin 3 tarinassani jotka kaikki sijoittuvat aivan eri ympäristoon ja maailmaan: ainakin dystopiatarinoissani, fantasiatarinassani ja apokalyptisessa tarinassani on tuollainen aseviritelmä) Lisäksi harrastan taidehistoriallisen nippelitiedon viljelemistä, pikkunokkelaa dialogia ja olen kehittänyt apteekillisen erilaisia täysin fiktiivisiä huumeita. Olen varmaan lukenut liikaa William Gibsonia tai jotain. Kaikkia pakkomielteitäni lukijaparat eivät välttämättä edes aavista - esim sitä, että nimeän henkiloni usein vähemmän tunnettujen historiallisten taiteilijoiden tai suunnittelijoiden mukaan. IRL barokki-suunnittelija ja kalvinistipakolainen Daniel Marot varmaan pyorii haudassaan.
Jos olisin oikein rohkealla tuulella lupaisin vielä, että yritän sijoittaa jonkun tarinani nykypäivään ja ihan tosimaailmaan, en oikein tiedä miksi pelkään tuota niin paljon. Ehkä jätän tuon vuoteen 2014, kuka tietää...