Ihmiset vai ideat
Poltin äskettäin käämiä lukemalla uusimmasta Tolkien-Racefailista (tällä kertaa kyse olis siitä, miksi "Hobitti" elokuvassa ei voisi/voisi olla tummaihoisia hobitteja) ja aloin pohtimaan lopulta omaa rageani, joka iskee aina päälle kun luen analyyseja fiktiivisten teosten mahdollisesta rasismista tai seksismistä. Minua ei nimittäin kiinnosta pätkän vertaa miten mikäkin etninen ryhmä tai sukupuoli kuvataan - niin kauan kuin tarina ei tarjoa aivan päällehyokkäävää rasismia tai seksismiä, joka kategorisesti vähättelee kohdettaan aina uudestaan ja uudestaan (esimerkkinä vaikka vanhat Tarzan-leffat tai vaikka se, mitä olen lukenut Bakuman-mangasta). Niin kauan kun mitään ryhmää ei esitetä - typerämpinä- kuin muita, kotirouvat, uskolliset intiaaniystävät ja tummasilmäiset ensirakastajat ovat kaikki ihan jees.
Moni kuitenkin tuntuu ajattelevan aivan eri tavalla. Olen lukenut LOTR-arvosteluita, joissa ei puhuta juonesta tai tunnelmasta ollenkaan, mutta harmitellaan naisten vähäistä roolia, sitä, että pahikset ovat rumia, että päärooleissa ei ole etnisiä vähemmistojä ja että orkit ovat determinisisesti pahoja = instant racism. Jos unohdetaan se, miten naurettava LOTR olisi, jos se toteutettaisiin mahdollisimman poliittisesti korrektisti, ongelma tuntuu olevan se, että katsojakunta etsii erilaisia asioita fiktiosta. Minä etsin selvästi ideoita, luonteenpiirteitä, mielenkiintoista dialogia, tunnelmaa jne, mutta äänekäs katsojajoukko tuntuu etsivän vain fyysistä kaksoisolentoaan ja ulkonaisia piirteitä ja omaa intressiryhmaansa. Moni feministi-katsoja esimerkiksi tuntuu etsivän naishahmoa, joka, oli kuvattu aikakausi tai kulttuuri mikä tahansa, olisi mielipiteiltään moderni, fyysisesti vahva, tappelisi taistalussa urheasti jne kun taas minusta samaa ideologiaa (tasa-arvoa) ajaisi vaikka kohtaus, josta jotenkin kävisi ilmi se, miten koko ihmislaji jakaa samanlaiset tunteet sodan syttyessä, vaikka elokuvassa ei olisi yhtään naista.
Onko tässäkin siis kyse siitä, miten toisia kiinnostaa ihmiset ja toisia ideat/asiat? Vähän kuin se, miten kahvitunnilla puolet populasta haluaisia kertoa viikonlopun ryyppäysjuttuja ja toinen puoli pohtia viimeaikaisia uutistapahtumia, elokuva-uutuuksia yms. Minua ärsyttää edes kertoa puhelimessa kuulumisia, kun haluaisin jo kääntää puheenaiheen vastalukemaani kivaan kirjaan...
Keksin juuri testin, jonka perusteella jokainen voi päätellä miten itse lukee fiktiota.
Aluksi, lue tämä Kavafiksen runo (harmi, ettei minulla ole sitä suomennettuna)
"When one of them passed through the market place
of Seleucia, toward the hour that night falls
as a tall and perfectly handsome youth,
with the joy of immortality in his eyes,
with his scented black hair,
the passers-by would stare at him
and one would ask the other if he knew him,
and if he were a Greek of Syria, or a stranger. But some,
who watched with greater attention,
would understand and stand aside;
and as he vanished under the arcades,
into the shadows and into the lights of the evening,
heading toward the district that lives
only at night, with orgies and debauchery,
and every sort of drunkenness and lust,
they would ponder which of Them he might be,
and for what suspect enjoyment
he had descended to the streets of Seleucia
from the Venerable, Most Hallowed Halls."
Kuten kaikissa asioissa, tässäkin jaottelussa on liukumavaraa - kyllä minuakin kiinnostaa ihmiset sen verran, että en jaksa lukea superteknistä scifiä paperinohuin henkiloin, joista yksi on aina venäläinen nainen. Mutta silti olen enemmän ideapuolella, joten minun silmissäni tämä runo kertoo ihmisten maailman ja jumalten maailman kohtaamisesta ja herättää ajatuksia siitä, miten jumalat tosiaan voivat tehdä mitä huvittavat - myos ihmisten maailmassa, ihmisten vain ihmetellessä, joko ihastuneina tai pelokkaina.
Jos taas tästä tuli mieleen oma lomaromanssi Kreikassa niin luet fiktiota aivan eri tavalla.
Henkilokohtaisesti minulle on vaikeinta ymmärtää muiden halua siirtää tuota "minä ja mun kaverit" asennetta spekulatiivisen fiktion ei-inhimillisiin hahmoihin. Tuollaisen asenteen korostaminen latteuttaa fantastisiksi tarkoitettuja tarinoita. Enää ihmiskunta ei olisi tuntemattoman uhan edessä, vaan eri intressiryhmät heristäisivät keihäitä toisilleen kiistanalaisen kalastuspaikan yli, loputtomasti. Enää ihminen ei pyrkisi turhaan kommunikoimaan salaperäisen meren tietoisuuden kanssa "Solariksessa" vaan tuo meri selittäisi pitkään ja hartaasti omia tuntojaan parhaalla psychobabblella, loputtomasti....
Orkkien kohdalla tuo on aivan erityisen kummallista. Koska ne ovat tummaihoisia ja eivät voi olla mitään muuta kuin pahoja, ne on siis kuvattu rasistisesti? Vaikka ne siis ovat harmahtavia, kammottavia, alunperin haltioita ja siis kaksikertaisesti ei-inhimillisiä olentoja. Ihmisluonne nyt on ihmisluonne ja muilla lajeilla on oma luontonsa - leijona loikkaa kauriin kimppuun vaikka sitä miten kouluttaisi eikä kissasi muutu ikinä kasvisruokailijaksi.
Mites oma jääväkeni? Aika monessa tarinassani pisarakin Jääkaupungin verta tekee henkilostä vaarallisen. Kuvaako jääväki alintajuista kauhuani albiinoita tai blondeja hämäläisiä kohtaan vai ideoitani siitä, miltä ikuisen jään ja lumen keskellä asuva ei-inhimillinen laji näyttäisi jo ympäristonsä takia? Olen aina itse ajatellut, että ihmisen ja jääväen jälkeläiset ovat kuin ihmisiä, joiden esi-isät olisivat jostain syystä (sen enempää yksityiskohtiin menemättä 8O) risteytyneet suden kanssa. Minulla on sellainen rakkaus-kauhu suhde talveen ja kylmyyteen - toisaalta se on minusta kaunista mutta toisaalta tappavaa ja vaarallista- hypotermiaan voi ihan oikeasti kuolla ja jo bussin odottaminen parinkymmenen asteen pakkasessa tuo kosmiset kauhut yllättävän lähelle arkipäivää. Jääväen keksin Roubaixissa talvella kun lämmitys petti opiskelija -asunnossani ja ikkunasta tuleva veto aiheutti aivan järkyttävän selkäsäryn. Tuosta tuskasta yhdisttyna lumisateeseen sia alkunsa koko mytologia.