Miksi Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" on Suomen parasta kirjallisuutta
"Etsin Jumalaa ja elämää ja olen toivonut löytäväni ne herra
professorin essentioista."
Tuhat Finlandia-palkinnon voittajaa ja hyvän kirjallisuuden ystävät minun friends-listallani ovat taatusti eri mieltä, mutta makuasiat nyt ovat makuasioita ja minusta "Välskärin kertomuksia" on parasta mitä Suomen kirjallisuudella on tarjota.
Se on perinpohjainen ja hyvin tositapahtumiin perustuva tarina Ruotsin historiasta ja aikakaudesta, josta Suomessa on nykyään tiedetään aika vähän. Historia on siinä eeppistä, taistelut suuria, sankarit urheita ja todelliset henkilot, kuten kuninkaan esitetään aika, noh, monimielisessä valossa. Aluksi pidin Topeliuksen kummallisimpana piirteenä hysteeristä intomielisyyttä kuninkaita kohtaan - monessa miehen lyhyessä tarinassa hienointa mitä nuorelle miehelle voi tyyliin tapahtua on kuolla kuninkaansa puolesta. Mutta lopulta, vähän Victor Hugon tavoin Topelius pohtii maiden hallitsijoiden luonteiden hyviä ja huonoja puolia useammalta kantilta.
Topelius oli Suomen ensimmäinen scifisti (!) ja "Välskärin kertomuksissa" spekulatiivisilla elementeillä on tärkeä osa sekä jännityksen, että ajankuvan luojana. Tarinan keskiossä on noiduttu sormus, joka tuo kantajilleen toisaalta suuria voittoja ja menestystä ja toisaalta onnettomuutta. Pari sen lumoihin joutunutta sekoaa lopullisesti. Sitä kuvaillaan välillä tavalla, joka tuo mieleen Tolkienin... tässä pieni lainaus:
"Hän oli tuskin nähnyt sormusta ennen, eikä koskaan pitänyt sitä kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten.Kuinka se oli kummallista tekoa! Kuinka kummallinen oli sen himmeä loisto! Ja nuo kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka selvästi voi ne vielä eroittaa sormuksen sisäpuolella."
Muutenkin tarinassa seikkailevat noidat, maagikot ja varoittavat esi-isien henget. Onkohan tämä nyt historiallista fantasiaa vai historiallinen romaani?
Yksi hieno puoli tarinassa on sen massiivisuus -siinä on seikkailua useammaltakin vuosisadalta! Oma suosikkini on tietysti 1700-luku, isoviha ja valistuksen ajan kähinät. Topeliuksen suhtautuminen Valistukseen on hyvin erikoinen: toisaalta pari henkilohahmoa kutsuu sitä "ohimeneväksi muodiksi" ja toisaalta aikakauden kasvitiedettä ja muuta tieteiden kehitystä kuvataan täysin ihannoivassa valossa Carl Von Linnen kautta. Valistukselle tyypillistä oli myos uskonnon vastustaminen ja eräänlainen ateismi (joskin ateismi ja deismi menivät sekaisin moneen kertaan). Topeliuksen tarinassa uskontoa vastaan pääsee taistelemaan yltiotunteellinen Paul von Berteskold, joka saa potkut Turun Akatemiasta käytyään teologien kimppuun yliopistonsa väitostilaisuudessa. Tässä pätkä hänen puhettaa "respodenttina" jonka on tarkoitus tiivistää korulauseilla somistettuina mitä opponentit sanovat väitostilaisuudessa:
"- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti,
- sanoi hän, julistaa ensin atheismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja miekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti tahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa kaiken muun
ravinnon, paitsi kirkon äidin maidon, ehdottomasti tappavaksi myrkyksi."
Sekä 1700-luvun, että 1800-luvun uskonnonvastaisuus, oli sitten tällaista salonkikettuilua tai Marat-tyylistä puhdasta riehumista ovat ylivoimaisia nykydebatoihien "entäs joku spagettihirvio"-läppiin verrattuna. Topelius itse tuntuu olevan jonkinlainen herännäiskristitty (1800-luvun kontekstissa) ja vastustaa siis sekä "ranskalaismuodin" tuomaa salonkiateismia kuin kaavoihin kangistunutta teologiaakin. Omaan makuuni nuo uskoontulokohtaukset tarinassa ovat heikointa tavaraa - ei minulla ole mitään uskontoa vastaan, mutta noin manipuloivaa otetta kylläkin. Vaikka eivät kaikki Topeliuksen uskontoa puoltavat argumentit huonoja ole - oikeastaan hyviä kommentteja loytyy puoleen ja toiseen...
Nykyään Topelius lienee jotenkin pahamaineisen tyypin huudossa sivistyneissä piireissä isänmaallisuuden, tuon uskonnollisuuden ja ennen kaikkea sotaintoilun takia. Toisaalta kyse voi olla jostain "se oli ennen suosittu - sen on siis pakko olla paha"-positiosta, mies kirjoitti kuitenkin kaikkea tulevaisuuteen sijoittuvista seikkailuista lastensatuihin ja sodasta kertovissa romaaneissa nyt vain yleensä käsitellään sotaa, vähän samalla tavalla kuin harlekiineissa tummia ja kohtalokkaita tohtoreita. Ja onko isänmaallisuus 1800-luvulla suurikin synti? Venäjääko silloin olisi pitänyt hehkuttaa nykypolven mielestä? Vai jotain Disney-todellisuutta, jossa kaikki kansat tanssivat käsi kädessä kukkaniityillä?
Itsekin kyllä olin ennakkoluuloinen Topeliusta kohtaan, ennen kuin aloin hänen kirjojaan lukea (etsiessäni mitä tahansa fiktiota Isostavihasta). Luulin häntä kuivakaksi tai älloromanttiseksi korukirjoittajaksi, mutta, vaikka välillä paatusta ja romantiikkaa piisaakin - hänen henkilonsä ovat luonteikkaita eivätkä naisetkaan pelkkiä kärsiviä neitosia kuten vaikka Victor Hugolla. Ennen kaikkea nautin hänen sarkasmistaan ja välillä aivan hulvattomasta komediasta - varsinkin kohtaus, jossa kuningas saapui johonkin pitäjään vierailulle sai minut lähes tippumaan puutarhakeinusta (Topelius toimii parhaiten kesämokin...hrm...topeliaanisissa maisemissa!) Aluksi juhlapuheen pitäjä menee vahingossa mainitsemaan kuninkaan ylipainon ylistäessään tämän "suurta varjoa alamaisten yllä" tjsp ja sitten puhe ei ota loppuakseen, vaikka juhlakatoskin romahtaa.
Alan puolesta nautin ajankuvasta - kuten 1700-luvun ideologisista väittelyistä ja "kiinalaismuodista", jonka mukaan keskelle ruotsalaista maalaismaisemaa isketään kiinalainen huvila kuninkaallisia huvittamaan. Kirjassa seurataan sekä aatelis-että vaikutusvaltaisen talonpoikaisperheen vaiheita, joista kummatkin ovat ylpeitä asemastaan - kun talonpoikaissäätyyn kuuluva nainen ja aatelismies menevät naimisiin siitä suuttuvat sukulaiset kummallakin puolella.
Vielä erikseen on mainittava kirjan kuvitus, josta osa on Edelfeltin. Kuvia ihastelivat myos ne perheeni jäsenet, jotka kiertävät eeppiset sotaromaanit aina turvallisen matkan päästä.
Huomatkaa sormus!
professorin essentioista."
Tuhat Finlandia-palkinnon voittajaa ja hyvän kirjallisuuden ystävät minun friends-listallani ovat taatusti eri mieltä, mutta makuasiat nyt ovat makuasioita ja minusta "Välskärin kertomuksia" on parasta mitä Suomen kirjallisuudella on tarjota.
Se on perinpohjainen ja hyvin tositapahtumiin perustuva tarina Ruotsin historiasta ja aikakaudesta, josta Suomessa on nykyään tiedetään aika vähän. Historia on siinä eeppistä, taistelut suuria, sankarit urheita ja todelliset henkilot, kuten kuninkaan esitetään aika, noh, monimielisessä valossa. Aluksi pidin Topeliuksen kummallisimpana piirteenä hysteeristä intomielisyyttä kuninkaita kohtaan - monessa miehen lyhyessä tarinassa hienointa mitä nuorelle miehelle voi tyyliin tapahtua on kuolla kuninkaansa puolesta. Mutta lopulta, vähän Victor Hugon tavoin Topelius pohtii maiden hallitsijoiden luonteiden hyviä ja huonoja puolia useammalta kantilta.
Topelius oli Suomen ensimmäinen scifisti (!) ja "Välskärin kertomuksissa" spekulatiivisilla elementeillä on tärkeä osa sekä jännityksen, että ajankuvan luojana. Tarinan keskiossä on noiduttu sormus, joka tuo kantajilleen toisaalta suuria voittoja ja menestystä ja toisaalta onnettomuutta. Pari sen lumoihin joutunutta sekoaa lopullisesti. Sitä kuvaillaan välillä tavalla, joka tuo mieleen Tolkienin... tässä pieni lainaus:
"Hän oli tuskin nähnyt sormusta ennen, eikä koskaan pitänyt sitä kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten.Kuinka se oli kummallista tekoa! Kuinka kummallinen oli sen himmeä loisto! Ja nuo kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka selvästi voi ne vielä eroittaa sormuksen sisäpuolella."
Muutenkin tarinassa seikkailevat noidat, maagikot ja varoittavat esi-isien henget. Onkohan tämä nyt historiallista fantasiaa vai historiallinen romaani?
Yksi hieno puoli tarinassa on sen massiivisuus -siinä on seikkailua useammaltakin vuosisadalta! Oma suosikkini on tietysti 1700-luku, isoviha ja valistuksen ajan kähinät. Topeliuksen suhtautuminen Valistukseen on hyvin erikoinen: toisaalta pari henkilohahmoa kutsuu sitä "ohimeneväksi muodiksi" ja toisaalta aikakauden kasvitiedettä ja muuta tieteiden kehitystä kuvataan täysin ihannoivassa valossa Carl Von Linnen kautta. Valistukselle tyypillistä oli myos uskonnon vastustaminen ja eräänlainen ateismi (joskin ateismi ja deismi menivät sekaisin moneen kertaan). Topeliuksen tarinassa uskontoa vastaan pääsee taistelemaan yltiotunteellinen Paul von Berteskold, joka saa potkut Turun Akatemiasta käytyään teologien kimppuun yliopistonsa väitostilaisuudessa. Tässä pätkä hänen puhettaa "respodenttina" jonka on tarkoitus tiivistää korulauseilla somistettuina mitä opponentit sanovat väitostilaisuudessa:
"- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti,
- sanoi hän, julistaa ensin atheismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja miekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti tahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa kaiken muun
ravinnon, paitsi kirkon äidin maidon, ehdottomasti tappavaksi myrkyksi."
Sekä 1700-luvun, että 1800-luvun uskonnonvastaisuus, oli sitten tällaista salonkikettuilua tai Marat-tyylistä puhdasta riehumista ovat ylivoimaisia nykydebatoihien "entäs joku spagettihirvio"-läppiin verrattuna. Topelius itse tuntuu olevan jonkinlainen herännäiskristitty (1800-luvun kontekstissa) ja vastustaa siis sekä "ranskalaismuodin" tuomaa salonkiateismia kuin kaavoihin kangistunutta teologiaakin. Omaan makuuni nuo uskoontulokohtaukset tarinassa ovat heikointa tavaraa - ei minulla ole mitään uskontoa vastaan, mutta noin manipuloivaa otetta kylläkin. Vaikka eivät kaikki Topeliuksen uskontoa puoltavat argumentit huonoja ole - oikeastaan hyviä kommentteja loytyy puoleen ja toiseen...
Nykyään Topelius lienee jotenkin pahamaineisen tyypin huudossa sivistyneissä piireissä isänmaallisuuden, tuon uskonnollisuuden ja ennen kaikkea sotaintoilun takia. Toisaalta kyse voi olla jostain "se oli ennen suosittu - sen on siis pakko olla paha"-positiosta, mies kirjoitti kuitenkin kaikkea tulevaisuuteen sijoittuvista seikkailuista lastensatuihin ja sodasta kertovissa romaaneissa nyt vain yleensä käsitellään sotaa, vähän samalla tavalla kuin harlekiineissa tummia ja kohtalokkaita tohtoreita. Ja onko isänmaallisuus 1800-luvulla suurikin synti? Venäjääko silloin olisi pitänyt hehkuttaa nykypolven mielestä? Vai jotain Disney-todellisuutta, jossa kaikki kansat tanssivat käsi kädessä kukkaniityillä?
Itsekin kyllä olin ennakkoluuloinen Topeliusta kohtaan, ennen kuin aloin hänen kirjojaan lukea (etsiessäni mitä tahansa fiktiota Isostavihasta). Luulin häntä kuivakaksi tai älloromanttiseksi korukirjoittajaksi, mutta, vaikka välillä paatusta ja romantiikkaa piisaakin - hänen henkilonsä ovat luonteikkaita eivätkä naisetkaan pelkkiä kärsiviä neitosia kuten vaikka Victor Hugolla. Ennen kaikkea nautin hänen sarkasmistaan ja välillä aivan hulvattomasta komediasta - varsinkin kohtaus, jossa kuningas saapui johonkin pitäjään vierailulle sai minut lähes tippumaan puutarhakeinusta (Topelius toimii parhaiten kesämokin...hrm...topeliaanisissa maisemissa!) Aluksi juhlapuheen pitäjä menee vahingossa mainitsemaan kuninkaan ylipainon ylistäessään tämän "suurta varjoa alamaisten yllä" tjsp ja sitten puhe ei ota loppuakseen, vaikka juhlakatoskin romahtaa.
Alan puolesta nautin ajankuvasta - kuten 1700-luvun ideologisista väittelyistä ja "kiinalaismuodista", jonka mukaan keskelle ruotsalaista maalaismaisemaa isketään kiinalainen huvila kuninkaallisia huvittamaan. Kirjassa seurataan sekä aatelis-että vaikutusvaltaisen talonpoikaisperheen vaiheita, joista kummatkin ovat ylpeitä asemastaan - kun talonpoikaissäätyyn kuuluva nainen ja aatelismies menevät naimisiin siitä suuttuvat sukulaiset kummallakin puolella.
Vielä erikseen on mainittava kirjan kuvitus, josta osa on Edelfeltin. Kuvia ihastelivat myos ne perheeni jäsenet, jotka kiertävät eeppiset sotaromaanit aina turvallisen matkan päästä.
Huomatkaa sormus!