Viimeisellä rannalla bailataan!- wall of text
Tuttavani ovatkin jo avautuneet tästä muualla, mutta päätin nyt itse kynäillä "muutamia" ajatuksia sekulaarista maailmanlopun hehkuttamisesta, joka on suosittu ilmio nykyaikana, suoraan ja innokkaasti internetsin ihmemaassa ja verhoillusti sen ulkopuolella. Tämä ei ole tarkoitettu mitenkään kritiikiksi tai osaksi ihmisvihablogia, sillä ymmärrän tuollaiset tunteet aivan hyvin. Kukapa meistä ei haluaisi karistaa sivisyksen pintasilauksen yltään ja linnoittautua asuntonsa katolle ampumaan kaikki, jotka yrittävät pihalle, Mad Max-asuissa, ydinsodan, ilmastokatastrofin, armageddonin ja zombihyokkäyksen keskellä. Pitkä rauhan aika on tunnetusti hankala ihmisille, varsinkin nuorille miehille, joiden mieli kaipaa testaamaan sosiaalidarwinistisia fantasioita käytännossä.
Maailmanloppua on toki toivottu kristinuskon synnystä asti. Rooman palo, vuosituhansien vaihteet ja luonnonkatastrofit ovat aina saaneet toiveet syttymään ja itsensäruoskijat liikkeelle (ennen aivan fyysisesti, nykyään flagellantit ovat korvanneet Facebookpäivitykset, joissa läimitään sanan säilällä ihmiskunnan pahuutta ja julistetaan lopun olevan lähellä.) Voi olla hyvinkin, että nykyiset luonnonkatastrofin ystävät lasketaan 1000 vuoden päästä kirjoitetussa historiassa osaksi vaikka puritanismia, koska yhtäläisyyksiä on niin paljon: ihmiskunnan pahuus, tuhon lähestyminen, valittujen pelastuminen, se, että elämäntavan muuttaminen on välttämätontä, ennusmerkit, maallisen mammonan saatanallisuus ja niin edelleen. (polyamoriaa tunnetusti esiintyi myos lopunajan kristillisissä liikkeissä, kuten "Ruusun Nimi"-kirjasta opimme)
Huoli ympäristostä joka johtaa kierrättämiseen ja energian säästämiseen on tietenkin hyvä asia. Olen kaivannut kotini takapihalta naapurin sinne hautaamia lasipurkkeja, maitopusseja ja pattereita 60-luvulta, ja nähnyt miten edukseen kylä X:n kaatopaikka on muuttunut suunnattomasta roskakasasta organisoiduksi kierrätyskeskukseen. Jännittävät autonromutkin on kaivettu pois kylän suosta. Tälläinen normaali fiksuus ei kuitenkaan ole kirjoitukseni aihe, vaan ihmiset, jotka aivan vilpittomästi odottavat romahdusta. He perustelevat sen tietysti sillä, että rakastavat luontoa ja maapalloa jne, mutta aina välillä joukkoon lipsahtaa tuo "sittenhän näette". Ei milloinkaan "sittenhän me näemme". Tähän puutun tuonnempana.
Ehkä tuo on se 'Civilisation and its discontents" - dilemma. Ihmiskunta on rakentanut kaupunkeja, kehittänyt lakeja ja turvaverkostoja, suojellakseen yhteisoä kaaokselta ja väkivallalta, josta tulee order of the day heti sillä hetkellä kun yhteiskunta romahtaa. Samalla aikaa lait, astetukset, koulutus, tyo-ura, hillittyä käytostä korostava ja väkivaltaa välttävä kulttuuri alkaa ahdistaa, koska niin moni asia siinä sotii ihmisen luontaisia vaistoja vastaan. Stressi esimerkiksi on kehon pakoreaktio, puhumattakaan kaikista niistä väkivaltaisista impulsseista, joita joudumme hillitsemään jatkuvasti. Kun vapaa mies ei enää ole vapaa pieksemään maaorjiaan, joudumme tyytymään elokuviin ja tietokonepeleihin. Seurustelutavatkin sotivat lajin normaalia pariutumista (alfauros antaa muille turpiin ja ottaa kaikki naiset) vastaan.
Antropologian mukaan primitiivisissä yhteisoissä on enemmän väkivaltaa ja henkirikoksia kuin sivilisaation parissa, mutta silti romantikot ovat vuosisatojen ajan olleet sitä mieltä, että moderni kulttuuri luo kaikista julmimman ja pahimman ihmisen ja viidakkoheimojen kanssa juhliessa kaikilla on kivaa. Täällä Englannissa järjestetään kesäisin tulevaisuuden vaihtohetoiseen yhteiskuntaan liittyviä festivaaleja, joissa opetellaan uudenlaista yhteison päätoksentekoa jurttakokouksissa ja muuta mikä toimii loistavasti jos kyse on 20 hipistä (jonkin aikaa) mutta huonosti suuremmassa mittakaavassa. Tosiasiassa kun kansakunta seisoo sivilisaationsa raunioilla esiin marssivat miehet, jotka eivät missään suhteessa eria nykyisistä talousrikollisista ja mafiapomoista, potkivat jurtat kumoon ja panevat ranttaliksi. Kukaan ei enää kierrätä mitään ja miljoonan leirinuotion savu mustaa maiseman. Hennot hipit, anarkistit ja aktivistit ovat silkkaa riistaa. Luonto-äidin helmoissa selviytyvät parhaiten äärioikeistolaiset survivalistit. Olet ehkä mielestäsi kouliintunut taistelija, koska olet tapellut poliisia vastaan mielenosoituksessa ja selviytynyt putkassa ilman vegaaniruokaa ja mietoja huumeita. Mutta mites on aseenkäyton ja panssarivaunun ajamisen kanssa? Entäs lihaskunto mies miestä vastaan-tappelussa?
Oikeastaan jo ikävystyttävän nuoruuteni suosikkisarja - The Tribe, naurettavista vaatteista, ihmissuhdesaippuasta ja muusta huolimatta kertoi hyvin sen mitä yhteiskunnan luhistuessa tapahtuu. Ensin seuraa sekava jengitappeluvaihe, sitten vallan kaappaa vahvin poppoo, jonka taas seuraava sakki kukistaa, ja vallassa ovat välillä kummalliset uskonnolliset kultit ja välillä rikollisjoukkiot. Välillä kaikki yhdistyvät ulkopuolelta tullutta uhkaa vastaan ja sitten taas tapellaan keskenään. Osa porukasta kyllästyy ja siirtyy piiloon kaupunkien ulkopuolelle metsiin.
Anarkiaan ja post-apokalyptiseen maisemaan liittyvä dystopia on kiehtonut ihmisiä jo pitkään, koska olemme kärvistelleet ikävystyttävässä rauhassa, ilman kunnon sotaa jo todella pitkään. Harva kulttuuri kestää jatkuvaa rauhaa, sillä se tekee nuoret miehet levottomiksi. Nyt ei ole siirtomaiden metsiä, jonne voisi lähteä rakentamaan omaa elämää irrallaan sivilisaatiosta, sitä ei pääse pakoon minnekkään, ja harvasta kaiken turhautuneisuuden keskelläkään on luopumaan tietokoneesta, stereoista ja muista mukavuuksista. Anarkistinen dystopia tuntuu houkuttelevalta, koska se takaisi meille tilaisuuden todistaa itsellemme, että olemme vapaita ja että selviytyminen olisi meistä itsestämme kiinni. Ymmärrän tämän aivan täydellisesti. Jopa muutama kohtaus "The Road"-elokuvassa aiheutti sellaisen lievät kaipauksen siihen, että voisi todistaa itselleen pystyvänsä selviytymään. Minä olen aina pitänyt dystopiasta fiktiossa ja pienestä pitäen kuvitellut, miten rakentaisin tehtaanraunioihin tai muuhun paikkaan linnoituksen. Olen luonut omat dystopiani, maan, joka on virallisesti anarkistinen ja jonka jokaisen kaupungin raunioille on kirjoitettu tuhanteen kertaan "Tämä kaupunki on vapautettu" ja jonka asukkaat taistelevat pysyäkseen hengissä, aina uusia ja uusia kapinallisryhmiä vastaan, luottamatta toisiinsa ollenkaan. Olen aina onnellinen aamuisin, jos näen oikein actionrikasta unta post-apokalyptisesta kaupungista. Mutta ehkä siksi, että olen niin omistautunut fiktiolle, ymmärrän, että kyseessä on fantasia ja eskapismi, joka ei ole millään tasolla toivottava tilanne todellisessa maailmassa.
Koska ei se tule menemään, että "sittenhän te näette". Sittenhän minä näkisin, ja kokisin, miten 44kg painava ja 161 cm pitkä nainen selviytyy anarkiasta. Oma veikkaukseni on 15 minuuttia. Kunnon aseistuksella siihen asti, kunnes minun pitäisi etsiä ruokaa (eli muutaman päivän). Mukanani lähtisi koko Brighton, koko Voima-lehden henkilokunta ja jokainen pikaista romahdusta toivova Facebook-kaverini. Jäljelle jäisivät heimopäällikot, gangsterit, mafia, armeija, suuryhtioiden johtoporras, joilla on rahaa palkata vaikka Blackwater omaa suojelua varten - ja näillä mentäisiin, kunnes kulttuuri uudelleen olisi kehittynyt tilanteeseen, jossa hennot runopojat kynäilisivät runoja jaloista villeistä (noin tuhat vuotta, ehkä vähän vähemmän).
Uskomattoman hienossa dystopia-romaanissa (tosin ei missään tapauksessa anarkistisessa) "The Mockinbird" tuo turvallisuuden luoma ansa ja ahdistus todetaan: "Tulen keksimisestä Valiumiin". Jokainen askel puhtaasta selviytymistaistelusta turvallisuuteen on ahdistava. Jossain vaiheessa pidemmälle ei enää voi mennä ja yhteiskunta luhistuu aivan oikeasti. Useimmiten se on tapahtunut niin vaiheittain ja pitkällä aikavälillä, että ihmiset ovat tottuneet siihen, sopeutuneet, ja uusi kulttuuri on alkanut kehittymään. Jee-jee-Mad Max-vaiheitakin on välillä, mutta esimerkiksi muuttoliike Somaliasta viittaa siihen suuntaan, että se saattaa ahdistaa yhtä paljon kuin Pohjoismainen hyvinvointivaltiokin.
Tulevaisuus ei siis ole hippikommuuni neuvottelemassa jurtassa siitä millä maapläntillä viljellään kannabista ja millä porkkanoita. Tulevaisuus on vähän kuin Yhdysvaltojen sotakoneisto sikamaisimmillaan, yhdistettynä Venäjän mafiaan, Zimbabwen elintasoon ja Kongon raiskaustilastoihin. Ilman mediaa itkemässä näistä vääryyksistä, YK:ta, sotarikostuomioistuinta, rauhanmarsseja ja hyväntekeväisyyskeräyksiä. Ja sähkoä. Tuo on hyvä pitää mielessä kun seuraavan kerran riemuitsee lentoliikenteen ongelmista, talouden miljoonatappioista tai ruokatarvikkeiden loppumista marketista.
Maailmanloppua on toki toivottu kristinuskon synnystä asti. Rooman palo, vuosituhansien vaihteet ja luonnonkatastrofit ovat aina saaneet toiveet syttymään ja itsensäruoskijat liikkeelle (ennen aivan fyysisesti, nykyään flagellantit ovat korvanneet Facebookpäivitykset, joissa läimitään sanan säilällä ihmiskunnan pahuutta ja julistetaan lopun olevan lähellä.) Voi olla hyvinkin, että nykyiset luonnonkatastrofin ystävät lasketaan 1000 vuoden päästä kirjoitetussa historiassa osaksi vaikka puritanismia, koska yhtäläisyyksiä on niin paljon: ihmiskunnan pahuus, tuhon lähestyminen, valittujen pelastuminen, se, että elämäntavan muuttaminen on välttämätontä, ennusmerkit, maallisen mammonan saatanallisuus ja niin edelleen. (polyamoriaa tunnetusti esiintyi myos lopunajan kristillisissä liikkeissä, kuten "Ruusun Nimi"-kirjasta opimme)
Huoli ympäristostä joka johtaa kierrättämiseen ja energian säästämiseen on tietenkin hyvä asia. Olen kaivannut kotini takapihalta naapurin sinne hautaamia lasipurkkeja, maitopusseja ja pattereita 60-luvulta, ja nähnyt miten edukseen kylä X:n kaatopaikka on muuttunut suunnattomasta roskakasasta organisoiduksi kierrätyskeskukseen. Jännittävät autonromutkin on kaivettu pois kylän suosta. Tälläinen normaali fiksuus ei kuitenkaan ole kirjoitukseni aihe, vaan ihmiset, jotka aivan vilpittomästi odottavat romahdusta. He perustelevat sen tietysti sillä, että rakastavat luontoa ja maapalloa jne, mutta aina välillä joukkoon lipsahtaa tuo "sittenhän näette". Ei milloinkaan "sittenhän me näemme". Tähän puutun tuonnempana.
Ehkä tuo on se 'Civilisation and its discontents" - dilemma. Ihmiskunta on rakentanut kaupunkeja, kehittänyt lakeja ja turvaverkostoja, suojellakseen yhteisoä kaaokselta ja väkivallalta, josta tulee order of the day heti sillä hetkellä kun yhteiskunta romahtaa. Samalla aikaa lait, astetukset, koulutus, tyo-ura, hillittyä käytostä korostava ja väkivaltaa välttävä kulttuuri alkaa ahdistaa, koska niin moni asia siinä sotii ihmisen luontaisia vaistoja vastaan. Stressi esimerkiksi on kehon pakoreaktio, puhumattakaan kaikista niistä väkivaltaisista impulsseista, joita joudumme hillitsemään jatkuvasti. Kun vapaa mies ei enää ole vapaa pieksemään maaorjiaan, joudumme tyytymään elokuviin ja tietokonepeleihin. Seurustelutavatkin sotivat lajin normaalia pariutumista (alfauros antaa muille turpiin ja ottaa kaikki naiset) vastaan.
Antropologian mukaan primitiivisissä yhteisoissä on enemmän väkivaltaa ja henkirikoksia kuin sivilisaation parissa, mutta silti romantikot ovat vuosisatojen ajan olleet sitä mieltä, että moderni kulttuuri luo kaikista julmimman ja pahimman ihmisen ja viidakkoheimojen kanssa juhliessa kaikilla on kivaa. Täällä Englannissa järjestetään kesäisin tulevaisuuden vaihtohetoiseen yhteiskuntaan liittyviä festivaaleja, joissa opetellaan uudenlaista yhteison päätoksentekoa jurttakokouksissa ja muuta mikä toimii loistavasti jos kyse on 20 hipistä (jonkin aikaa) mutta huonosti suuremmassa mittakaavassa. Tosiasiassa kun kansakunta seisoo sivilisaationsa raunioilla esiin marssivat miehet, jotka eivät missään suhteessa eria nykyisistä talousrikollisista ja mafiapomoista, potkivat jurtat kumoon ja panevat ranttaliksi. Kukaan ei enää kierrätä mitään ja miljoonan leirinuotion savu mustaa maiseman. Hennot hipit, anarkistit ja aktivistit ovat silkkaa riistaa. Luonto-äidin helmoissa selviytyvät parhaiten äärioikeistolaiset survivalistit. Olet ehkä mielestäsi kouliintunut taistelija, koska olet tapellut poliisia vastaan mielenosoituksessa ja selviytynyt putkassa ilman vegaaniruokaa ja mietoja huumeita. Mutta mites on aseenkäyton ja panssarivaunun ajamisen kanssa? Entäs lihaskunto mies miestä vastaan-tappelussa?
Oikeastaan jo ikävystyttävän nuoruuteni suosikkisarja - The Tribe, naurettavista vaatteista, ihmissuhdesaippuasta ja muusta huolimatta kertoi hyvin sen mitä yhteiskunnan luhistuessa tapahtuu. Ensin seuraa sekava jengitappeluvaihe, sitten vallan kaappaa vahvin poppoo, jonka taas seuraava sakki kukistaa, ja vallassa ovat välillä kummalliset uskonnolliset kultit ja välillä rikollisjoukkiot. Välillä kaikki yhdistyvät ulkopuolelta tullutta uhkaa vastaan ja sitten taas tapellaan keskenään. Osa porukasta kyllästyy ja siirtyy piiloon kaupunkien ulkopuolelle metsiin.
Anarkiaan ja post-apokalyptiseen maisemaan liittyvä dystopia on kiehtonut ihmisiä jo pitkään, koska olemme kärvistelleet ikävystyttävässä rauhassa, ilman kunnon sotaa jo todella pitkään. Harva kulttuuri kestää jatkuvaa rauhaa, sillä se tekee nuoret miehet levottomiksi. Nyt ei ole siirtomaiden metsiä, jonne voisi lähteä rakentamaan omaa elämää irrallaan sivilisaatiosta, sitä ei pääse pakoon minnekkään, ja harvasta kaiken turhautuneisuuden keskelläkään on luopumaan tietokoneesta, stereoista ja muista mukavuuksista. Anarkistinen dystopia tuntuu houkuttelevalta, koska se takaisi meille tilaisuuden todistaa itsellemme, että olemme vapaita ja että selviytyminen olisi meistä itsestämme kiinni. Ymmärrän tämän aivan täydellisesti. Jopa muutama kohtaus "The Road"-elokuvassa aiheutti sellaisen lievät kaipauksen siihen, että voisi todistaa itselleen pystyvänsä selviytymään. Minä olen aina pitänyt dystopiasta fiktiossa ja pienestä pitäen kuvitellut, miten rakentaisin tehtaanraunioihin tai muuhun paikkaan linnoituksen. Olen luonut omat dystopiani, maan, joka on virallisesti anarkistinen ja jonka jokaisen kaupungin raunioille on kirjoitettu tuhanteen kertaan "Tämä kaupunki on vapautettu" ja jonka asukkaat taistelevat pysyäkseen hengissä, aina uusia ja uusia kapinallisryhmiä vastaan, luottamatta toisiinsa ollenkaan. Olen aina onnellinen aamuisin, jos näen oikein actionrikasta unta post-apokalyptisesta kaupungista. Mutta ehkä siksi, että olen niin omistautunut fiktiolle, ymmärrän, että kyseessä on fantasia ja eskapismi, joka ei ole millään tasolla toivottava tilanne todellisessa maailmassa.
Koska ei se tule menemään, että "sittenhän te näette". Sittenhän minä näkisin, ja kokisin, miten 44kg painava ja 161 cm pitkä nainen selviytyy anarkiasta. Oma veikkaukseni on 15 minuuttia. Kunnon aseistuksella siihen asti, kunnes minun pitäisi etsiä ruokaa (eli muutaman päivän). Mukanani lähtisi koko Brighton, koko Voima-lehden henkilokunta ja jokainen pikaista romahdusta toivova Facebook-kaverini. Jäljelle jäisivät heimopäällikot, gangsterit, mafia, armeija, suuryhtioiden johtoporras, joilla on rahaa palkata vaikka Blackwater omaa suojelua varten - ja näillä mentäisiin, kunnes kulttuuri uudelleen olisi kehittynyt tilanteeseen, jossa hennot runopojat kynäilisivät runoja jaloista villeistä (noin tuhat vuotta, ehkä vähän vähemmän).
Uskomattoman hienossa dystopia-romaanissa (tosin ei missään tapauksessa anarkistisessa) "The Mockinbird" tuo turvallisuuden luoma ansa ja ahdistus todetaan: "Tulen keksimisestä Valiumiin". Jokainen askel puhtaasta selviytymistaistelusta turvallisuuteen on ahdistava. Jossain vaiheessa pidemmälle ei enää voi mennä ja yhteiskunta luhistuu aivan oikeasti. Useimmiten se on tapahtunut niin vaiheittain ja pitkällä aikavälillä, että ihmiset ovat tottuneet siihen, sopeutuneet, ja uusi kulttuuri on alkanut kehittymään. Jee-jee-Mad Max-vaiheitakin on välillä, mutta esimerkiksi muuttoliike Somaliasta viittaa siihen suuntaan, että se saattaa ahdistaa yhtä paljon kuin Pohjoismainen hyvinvointivaltiokin.
Tulevaisuus ei siis ole hippikommuuni neuvottelemassa jurtassa siitä millä maapläntillä viljellään kannabista ja millä porkkanoita. Tulevaisuus on vähän kuin Yhdysvaltojen sotakoneisto sikamaisimmillaan, yhdistettynä Venäjän mafiaan, Zimbabwen elintasoon ja Kongon raiskaustilastoihin. Ilman mediaa itkemässä näistä vääryyksistä, YK:ta, sotarikostuomioistuinta, rauhanmarsseja ja hyväntekeväisyyskeräyksiä. Ja sähkoä. Tuo on hyvä pitää mielessä kun seuraavan kerran riemuitsee lentoliikenteen ongelmista, talouden miljoonatappioista tai ruokatarvikkeiden loppumista marketista.