Toistaiseksi nimetön projekti
Neljä saksalaista sotilasta, kukin erilaisessa asemassa ja erilaisia luonteeltaan, jää jumiin alunperin neuvostoliittolaisille sotavangeille tarkoitetulle leirille keskelle ei mitään. Leiri sijaitsee jossain Siperian perukoilla, lumi saartaa kaiken, eikä kulkuyhteyksiä ole. Vangit kapinoivat, pääsevät pakoon ja lukitsevat neljä miestä pieneen varastohuoneeseen. Kun nämä neljä onnetonta lopulta pääsevät ulos, he saavat huomaten muiden leirin työntekijöiden tulleen tapetuksi tai kadonneen. Suksia tai kelkkoja ei ole, mutta miesten onneksi leirissä on ruokaa ja muuta välttämätöntä - sekä kaksi jäljelle jäänyttä neuvostoliittolaista, sairas vanha mies Miroslav sekä hänen omapäinen tyttärensä Felitsa. Pitkä ja kylmä talvi on edessä, eikä auttajia kuulu, joten miehet saavat pärjätä keskenään miten parhaaksi näkevät - eikä ristiriidoiltakaan vältytä.
Luku 1
"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?
"Mistä minä tietäisin, on pimeää!"
"Estääkö pimeys sinua ajattelemasta?"
"Lakkaa saivartelemasta ja sytytä se saamarin lamppu!"
"Odota nyt het - - -"
"Et sinä osaa kuitenkaan! Ei teistä lääkäreistä ole mihinkään, anna ne tikut minulle!"
"En anna! Tässä menee vain sekunt - - - "
"Minun koko komennusaikani menee siihen kun sinä sähläät sen lampun kanssa!"
"Anteeksi vain, mutta - - -"
"TÄÄLLÄ ON PIMEÄÄ! Kuulin sen jo!"
"Sinä sanoit sen itse, Tristan."
"OLE HILJAA, en minä sanonut sinulle yhtään mitään!"
"Lakkaa huutamasta, me kyllä kuulemme mitä sinä sanot."
"Ihanko totta? Aina ei tunnu siltä."
"Lopettakaa, minusta tuntuu että löysin hehkulangan"
"Edistystä, saatko raapaistua tikunkin vielä?"
Kului vain muutama hätäinen sekunti ennen kuin öljylamppuun syttyi värisevä valo. Vielä hetki sitten täysin pimeässä istuneet miehet räpyttelivät silmiään nauttiessaan äkillisestä kirkkaudesta. Se ei ollut paljon, mutta juuri tällä hetkellä se oli tarpeeksi. Joku ulkopuolinen olisi saattanut ihmetellä näkyä, jonka kalpea valo paljasti, ehkä naurahtaakin hämmentyneesti. Hän olisi kuitenkin tähän erehdyttyään saattanut saada useammankin vihaisen sotilaan kimppuunsa. Vihaisen, nälkäisen ja turhautuneen.
Huone oli pieni, ahdas ja sen seiniä kiersivät rojua täynnä olevat hyllyt. Suuri tummanruskea tammipöytä oli asetettu vinoon keskelle puista lattiaa, eikä sen massiivisuus lainkaan helpottanut huoneen ahdistavaa ilmapiiriä. Pöydän ääressä istui vaaleatukkainen, likaviiruiseen lääkärintakkiin pukeutunut tukeva nuori mies, jolla oli edelleen kädessään sammunut tulitikku. Ohut savuvana kiemurteli kohti hirsistä rakennettua kattoa kadoten pian siellä odottavaan pimeyteen. Sitä seurasi vihreä silmäpari, joka tarkkaili maailmaa mustan SS-koppalakin alta. Vartaloaan vanhempi punatukkainen mies näytti siltä kuin ei tahtoisi mitään enenmpää kuin kiemurrella savun keskellä ulos pakkasilmaan. Samaa näytti ajattelevan myös harmaassa univormussa värjöttelevä hahmo, jonka pistävien sinisten silmien katse ei ollut suunnattu savuun, vaan lääkärinttakiseen. Silmien katse oli arvosteleva, asento näytti siltä kuin peittelemätön hyökkäys toisen miehen kimppuun ei olisi kaukana. Huoneessa oli vielä yksi silmäpari, mutta nämä silmät olivat hyvin tummat, eivätkä varmasti pystyneet näkemään savukiehkuraakaan suljettujen luomien takaa. Mustaan nahkatakkiin kääriytynyt hahmo olisi saattanut jäädä monelta huomammatta, mutta siellä hän oli kuitenkin; mustat hiukset pääkallolakin alla piilossa ja palava savuke kädessä.
"Tässähän ihan hämmästyy", vaalea harmaisiin pukeutunut mies totesi ja siirsi katseensa onnettomana lepattavaan liekkiin. Lääkärintakkinen ei välittänyt ivasta, vaan laski tulitikkulaatikon rauhallisesti pöydälle
"Mitä nyt tehdään?" Ääni oli ohut, melkein pelokas, mutta silmissä ei näkynyt häivähdystäkään pelkoa. Se ei ollut ihme, sillä kenttälääkäri Johann Fiedler ei ole pelokas mies. Hän oli lääkinnyt vuoden ajan sotilaita Puolassa ja Ranskassa, mutta Neuvostoliiton aroille Johann ei ollut ehtinyt; hänet oli siirretty tänne, varmaankin tundran huonoimmin organisoidulle sotavankileirille johtavaksi lääkäriksi. Se oli kaikesta huolimatta vain hyödytön arvonimi, sillä ei leirillä muita lääkäreitä ollutkaan. Jos Johann olisi tiennyt, mihin joutuisi, ei hän olisi lähtenyt koko pitkälle ja uuvuttavalle matkalle. Työ sinänsä ei ollut palkitsevaa, eikä kukaan kohdellut häntä niin kuin leirin ainoaa lääkäriä tulisi kohdella. Johann oli hoitanut neuvostoliittolaisvankeja kuin saksalaisia ikään, mutta silti nämä olivat kapinansa kruunuksi lukinneet hänet hirsiseen vankityrmään. HÄNET, joka oli sentään yrittänyt parhaansa. Ehkä Stalin ei arvostanut terveydenhuoltoa kovinkaan korkealle.
"Kerro sinä minulle, tuon surkean lampunkin niin hienosti sytytit!" Nyt sinä kuitenkin ajattelet, että harmaatakkisella Tristanilla on jokin pakkomielle lampuista. Asia ei ole niin, hänellä on vain pakkomielle ihmisistä, jotka saavat kunnian jostakin teosta. Sillä ei ole niinkään väliä, kuuluisiko kunnia oikeasti jollekulle muulle vai ei, Tristan on katkera joka tapauksessa. Hän on oppinut olemaan katkera, hänet on opetettu siihen. Tristanin isä kaatui Ensimmäisessä maailmansodassa venäläisen luodista, joten mies on, ehkä syystäkin, katkera venäläisille. Hän on myös katkera jenkeille, koska heidän takiaan Saksa hävisi tuon edellä mainitun suursodan. Hän on katkera veljilleen, koska nämä pääsivät sotaan, ja hän on katkera vanhemmilleen, koska nämä eivät pistäneet häntä alulle muutamaa vuotta aikaisemmin. Juuri nyt Tristan on katkera sotilaslääkäri Fiedlerille, koska tämä on lihava ja typerännäköinen, mutta onnistui kuitenkin sytyttämään öljylampun ennen häntä. Katkeruus syö miestä, mutta useimmissa tilanteissa näyttää melkein siltä, että Tristan Bayer syö katkeruutta.
"Unohda jo se helvetin lamppu ja kerro sen sijaan miten pääsemme tuon lävitse!" Vihaisesti lausutulla "tuolla" Ralf Krause tarkoittaa ovea, joka näyttää ikävän tukevalta ja periksiantamattomalta tässä yleisessä epätoivon tilassa. Ralf on ollut puoli vuotta rintamalla, hän on haavoittunut ja menettänyt näkönsä toisesta vihreästä silmästä, mutta kuitenkin hän näkee tarpeeksi. Hän näkee katkeran Tristanin ja neuvottoman Johannin sekä oven, jota ei niin vain kaadetakaan. Positiivinen mies Ralf ei ole koskaan ollut, hän on aina tiennyt, miten asioista etsitään vain niiden kurjat puolet. Jossain syvällä sisimmässään hän oli varma, että näin käy; että puna-armeija päättää tulla vapauttamaan toverinsa ja lukitsemaan heidät kaikki yhteiseen vankikoppiin. Huonomminkin voisi olla, he kaikki neljä voisivat olla kuolleita, mutta se ei käy vihaisen ja pelokkaan Ralfin mielessä. Hän kiskoo lakin päästään, haroo punertavia hiussuortuviaan hermostuneesti ja näyttää kaikkea muuta kuin rauhalliselta. Sellaiselta hän useimmiten näyttää, paras yrittää tottua.
Tähän kohtaan odottaisitte varmasti neljättä repliikkiä neljänneltä huoneessa olijalta, koska se näyttää olevan tapani esitellä hahmot teille. Sitä neljättä repliikkiä ei kuitenkaan tule, sillä mustatukkainen SS-upseeri ei puhu; hänellä on korkein sotilasarvo, ensimmäisen luokan Rautaristi ja yliluutnantin natsat, mutta silti hän ei puhu. Hans-Jacob Schaumann on arvoitus. Haavoittuminen Neuvostoliiton loputtomilla aroilla teki hänestä hiljaisen, ellei hän ollut sellainen jo ennenkin. Useimmiten Obersturmhfuhrer Schaumann vain istuu toimistossaan ja tuijottaa savuke kädessä ulos talviseen maisemaan. Joskus hän tulee istumaan alaistensa kanssa karusti sisustettuun keittokomeroon, mutta sielläkin hän kaataa itselleen vain lasillisen viiniä ja istuu paikallaan mustat silmät tutkimattomina. Jos häneltä kysyy jotain, hän vastaa, sillä täysin mykkänä ei tässä maailmassa selviä. Hans puhuu vain, jos hänen täytyy tulla kuulluksi, jos hänellä on vastauksia.
Eikä tässä tilanteessa kenelläkään ole vastauksia.
********
Kukaan ei lopulta vastannut kysymykseen, joka poukkoili ilmassa odottavana. Ralf suoristi selkänsä ja käveli ovelle pää luonnottoman pystyssä tilanteeseen nähden, niin kai SS-miehet oli opetettu kohtaamaan vaikeudet. Mies painoi tällä pitkällä matkallaan koppalakin takaisin päähänsä kuin peittääkseen hermostuksensa ja jäi tuijottamaan puista murheenkryyniä kuin se voisi sulaa pois vain hänen katseensa voimasta. Tristan hymähti paljon puhuvasti, mutta tällä kertaa hänen ikuinen kiistakumppaninsa ei edes kääntänyt katsettaan.
"Minä olenkin aina halunnut kuolla nälkään vankilassa, jossa ei ole edes vanginvartijaa." Johann kohotti katseensa öljylampun heikosti loistavasta sydämestä ja vilkaisi käsiään vääntelevää nuorempaa miestä tavalla, jonka oli ehkä tarkoitus olla rauhoittava.
"Emme me kuole tänne, ei tuo ovi sentään terästä ole", hän sanoi ja nousi seisomaan osoittaakseen, ettei hän ainakaan uskonut tuollaisiin typeryyksiin. Hans sytytti toisen savukkeen nurkassaan, mutta ei sanonut mitään. Tupakansytytin piirsi teräviä varjoja siroille kasvoille, jotka edelleen osittain katosivat mustan lakinlipan alle.
"Ehkä se hajoaa kun nojaat siihen", Tristan mutisi tuskin kuuluvasti; hän ei koskaan kyllästynyt piikittelemään Johannia tämän lihavuudesta. Lääkäri oli kuluneen kuukauden aikana tullut melkeinpä immuuniksi noille ivaaville sanoille, ehkä hän oli tottunut niihin jo aiemmin. Tristan pilkkasi myös kaikkia muita, siinä mielessä hän oli tasapuolinen. Kukaan ei varmasti tuntenut olevansa silmätikku. Ralf vilkaisi vierelleen ilmestynyttä valkotakkia neuvottomasti; häntä ei ollut koulutettu tällaisiin tilanteisiin.
"Luuletko että he ovat jo lähteneet?"
"Varmasti", Johann vastasi samalla, kun hänen siniset silmänsä mittailivat puista painajaista tarkkaavaisina. Siinä ei ollut kahvaa sisäpuolella, vaan ainoastaan avaimenreikä, joka sekin näytti ilkkuvan heille.
"Helvetin paskiaiset, olisin lähtenyt tuhat kertaa mieluummin rintamalle kuolemaan kuin tullut tänne vahtimaan niitä saastaisia punikkeja! Minähän sanoin, että politrukit pitää ampua heti! Tämän siitä saa kun on liian helläsydäminen!"
"Pää kiinni SOTAMIES Bayer, sinulla ei ole täällä yhtään sen enempää sananvaltaa kuin aikaisemminkaan!" Ralfin äänessä oli kalsea, käskevä sävy, mutta tässä tilanteessa Tristan ei ollut komenneltavissa. Häntä oli käskytetty jo aivan liian kauan. Kolmella valtavalla askeella vaaleatukkainen nuori mies oli Ralfin luona, mutta mies ei perääntynyt askeltakaan vaikuttavan hahmon kumartuessa hänen puoleensa.
"Jospa sitten hankkisin sitä sananvaltaa, mitä luutnantti Krause siihen sanoo?" Ralf ei vastannut, eikä hänen vihreiden silmiensä katse väistynyt Tristanin kasvoista. Molemmat miehet näyttivät valmiilta repimään toisensa kappaleiksi. Tämän huomasi myös Johann, joka asettui varovaisella askeleella muuriksi taistelutovereiden väliin.
"Ei nyt. Kun pääsemme ulos täältä, saatte tapella niin paljon kuin haluatte, sen minä lupaan. Ensin haluaisin kuitenkin saada tuon oven auki." Tristan ei liikahtanutkaan, mutta Ralf siirsi katseensa pois tämän kasvoista ehkä hieman pettyneen näköisenä. Hän olisi kai tahtonut selvittää välit. Kunnolla. He olivat naljailleet toisilleen ja nauraneet toistensa virheille niin kauan kuin olivat tunteneet ja vain vastuu leiristä oli saanut heidät pysymään omilla puolillaan. Nyt ei kuitenkaan enää ollut vankeja, ei leiriä, ei vastuuta. Ralf olisi mielellään vetänyt käsiaseensa esille ja ampunut nuoremman miehen reikiä täyteen. Sitä onnea hän saisi odottaa vielä hetken.
*******
"Jos me kaikki runnoisimme ovea samaan aikaan, ehkä se aukeaisi?", Tristanin äänessä oli uudenlaista toiveikkuutta, hän ilmeisesti ajatteli keksineensä hyvänkin idean, "kannattaisi sitä ainakin kokeilla." Johann näytti epäilevältä, eikä Ralfinkaan kasvoilta kuvastunut suurin mahdollinen luottamus. Pian hän kuitenkin kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Tällä hetkellä keinot olivat kohtalaisen vähissä.
"Kaipa sitä voisi kokeilla", Johann sanoi hetken epäilevän hiljaisuuden jälkeen. Pari sijoiltaan mennyttä olkapäätä olisi pieni hinta ulospääsystä. Ralf painoi lakkinsa syvemmälle päähänsä ja kääntyi katsomaan Hansia, joka oli siirtynyt kaikessa hiljaisuudessa lähemmäs pientä neuvonpitorinkiä. Tämän kasvoilla oli tutkimaton ilme, kuten aina, muta tällä kertaa se ei häirinnyt Ralfia yhtä paljon kuin ennen. Hans ei kuitenkaan näyttänyt olevan halukas auttamaan heitä, vaan kiipesi puiselle penkille asettuen istumaan pöydälle kuin seuratakseen hupaisaakin näytöstä.
"Sinä et sitten aio auttaa vai?" Tristan puki heidän kaikkien ajatukset sanoiksi, mutta niiden vihainen sävy sai Hansin ainoastaan kallistamaan hieman päätään ja kohottomaan tummia kulmiaan melkeinpä huvittuneesti. Kaikki tuijottivat tätä hetken yhteisen hämmennyksen vallassa, mutta lopulta Ralf sai puhekykynsä takaisin.
"Minä lasken kolmeen, sitten yritetään." Johann nyökkäsi, ja Tristan näytti tyytyväiseltä siihen, että hänen ideansa kerrankin otettiin tosissaan. Ralf suoristi mustan asetakkinsa kuin valmistautuen suureenkin koitokseen ja laski kolmeen tasaisella, varmalla äänellä. Siitä muutama hätäinen askelsarja ja ulvontaa, kun Tristan ainoana iski olkapäänsä oveen. Ilmeisesti muut kaksi olivat huomanneet, kuinka typerä idea oli. Tristan hoippui toista leveää hartiaansa pidellen kauemmas, kasvoillaan tuskainen, raivokas ilme. Ralf kääntyi pois estääkseen hymyä nousemasta kapeille huulilleen, eikä Johannkaan voinut täysin ottaa osaa työtoverinsa tuskaan. Hans oli tapansa mukaan hiljaa, ei hymyillyt, eikä näyttänyt millään tavalla myötäelävän tilanteessa.
"Saatana soikoon, tämä ei jää tähän!" Tristan hyökkäsi ovelle ja näytti täysin unohtaneen äsköisen haaverinsa. Hän takoi ovea nyrkeillään ja jäi lopulta nojaamaan vaaleaa päättään sen puiseen pintaan. Vasta aseen varmistimen kylmä, metallinen kilahdus sai miehen säpsähtämään ja nostamaan katseensa. Hans lähestyi häntä ase kädessään, liikkeet hieman nykivinä kuten aina ja tummissa silmissä utuinen katse. Hän kohotti aseensa saaden Tristanin väistämään salamannopeasti pois oven edestä. Ralf liikahti askeleen kohti esimiestään, joka kuitenkin nosti siron, pitkäsormisen kätensä pysäyttääkseen hänet. Muutamalla laukauksella lukko oli murrettu, ja vielä äsken niin läpipääsemättömältä näyttänyt ovi retkotti avonaisena, melkeinpä piestynä. Hans laski aseensa ja siirsi lakkinsa lippaa hieman suoremmaksi, astellen sitten näkymättömiin savuke edelleen huolettomasti kädessään.
Ralf, Tristan ja Johann tuijottivat hänen peräänsä tietämättä, pitäisikö heidän ylistää miehen älyä vai sadatella omaa pohjatonta typeryyttään.
Luku 1
"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?
"Mistä minä tietäisin, on pimeää!"
"Estääkö pimeys sinua ajattelemasta?"
"Lakkaa saivartelemasta ja sytytä se saamarin lamppu!"
"Odota nyt het - - -"
"Et sinä osaa kuitenkaan! Ei teistä lääkäreistä ole mihinkään, anna ne tikut minulle!"
"En anna! Tässä menee vain sekunt - - - "
"Minun koko komennusaikani menee siihen kun sinä sähläät sen lampun kanssa!"
"Anteeksi vain, mutta - - -"
"TÄÄLLÄ ON PIMEÄÄ! Kuulin sen jo!"
"Sinä sanoit sen itse, Tristan."
"OLE HILJAA, en minä sanonut sinulle yhtään mitään!"
"Lakkaa huutamasta, me kyllä kuulemme mitä sinä sanot."
"Ihanko totta? Aina ei tunnu siltä."
"Lopettakaa, minusta tuntuu että löysin hehkulangan"
"Edistystä, saatko raapaistua tikunkin vielä?"
Kului vain muutama hätäinen sekunti ennen kuin öljylamppuun syttyi värisevä valo. Vielä hetki sitten täysin pimeässä istuneet miehet räpyttelivät silmiään nauttiessaan äkillisestä kirkkaudesta. Se ei ollut paljon, mutta juuri tällä hetkellä se oli tarpeeksi. Joku ulkopuolinen olisi saattanut ihmetellä näkyä, jonka kalpea valo paljasti, ehkä naurahtaakin hämmentyneesti. Hän olisi kuitenkin tähän erehdyttyään saattanut saada useammankin vihaisen sotilaan kimppuunsa. Vihaisen, nälkäisen ja turhautuneen.
Huone oli pieni, ahdas ja sen seiniä kiersivät rojua täynnä olevat hyllyt. Suuri tummanruskea tammipöytä oli asetettu vinoon keskelle puista lattiaa, eikä sen massiivisuus lainkaan helpottanut huoneen ahdistavaa ilmapiiriä. Pöydän ääressä istui vaaleatukkainen, likaviiruiseen lääkärintakkiin pukeutunut tukeva nuori mies, jolla oli edelleen kädessään sammunut tulitikku. Ohut savuvana kiemurteli kohti hirsistä rakennettua kattoa kadoten pian siellä odottavaan pimeyteen. Sitä seurasi vihreä silmäpari, joka tarkkaili maailmaa mustan SS-koppalakin alta. Vartaloaan vanhempi punatukkainen mies näytti siltä kuin ei tahtoisi mitään enenmpää kuin kiemurrella savun keskellä ulos pakkasilmaan. Samaa näytti ajattelevan myös harmaassa univormussa värjöttelevä hahmo, jonka pistävien sinisten silmien katse ei ollut suunnattu savuun, vaan lääkärinttakiseen. Silmien katse oli arvosteleva, asento näytti siltä kuin peittelemätön hyökkäys toisen miehen kimppuun ei olisi kaukana. Huoneessa oli vielä yksi silmäpari, mutta nämä silmät olivat hyvin tummat, eivätkä varmasti pystyneet näkemään savukiehkuraakaan suljettujen luomien takaa. Mustaan nahkatakkiin kääriytynyt hahmo olisi saattanut jäädä monelta huomammatta, mutta siellä hän oli kuitenkin; mustat hiukset pääkallolakin alla piilossa ja palava savuke kädessä.
"Tässähän ihan hämmästyy", vaalea harmaisiin pukeutunut mies totesi ja siirsi katseensa onnettomana lepattavaan liekkiin. Lääkärintakkinen ei välittänyt ivasta, vaan laski tulitikkulaatikon rauhallisesti pöydälle
"Mitä nyt tehdään?" Ääni oli ohut, melkein pelokas, mutta silmissä ei näkynyt häivähdystäkään pelkoa. Se ei ollut ihme, sillä kenttälääkäri Johann Fiedler ei ole pelokas mies. Hän oli lääkinnyt vuoden ajan sotilaita Puolassa ja Ranskassa, mutta Neuvostoliiton aroille Johann ei ollut ehtinyt; hänet oli siirretty tänne, varmaankin tundran huonoimmin organisoidulle sotavankileirille johtavaksi lääkäriksi. Se oli kaikesta huolimatta vain hyödytön arvonimi, sillä ei leirillä muita lääkäreitä ollutkaan. Jos Johann olisi tiennyt, mihin joutuisi, ei hän olisi lähtenyt koko pitkälle ja uuvuttavalle matkalle. Työ sinänsä ei ollut palkitsevaa, eikä kukaan kohdellut häntä niin kuin leirin ainoaa lääkäriä tulisi kohdella. Johann oli hoitanut neuvostoliittolaisvankeja kuin saksalaisia ikään, mutta silti nämä olivat kapinansa kruunuksi lukinneet hänet hirsiseen vankityrmään. HÄNET, joka oli sentään yrittänyt parhaansa. Ehkä Stalin ei arvostanut terveydenhuoltoa kovinkaan korkealle.
"Kerro sinä minulle, tuon surkean lampunkin niin hienosti sytytit!" Nyt sinä kuitenkin ajattelet, että harmaatakkisella Tristanilla on jokin pakkomielle lampuista. Asia ei ole niin, hänellä on vain pakkomielle ihmisistä, jotka saavat kunnian jostakin teosta. Sillä ei ole niinkään väliä, kuuluisiko kunnia oikeasti jollekulle muulle vai ei, Tristan on katkera joka tapauksessa. Hän on oppinut olemaan katkera, hänet on opetettu siihen. Tristanin isä kaatui Ensimmäisessä maailmansodassa venäläisen luodista, joten mies on, ehkä syystäkin, katkera venäläisille. Hän on myös katkera jenkeille, koska heidän takiaan Saksa hävisi tuon edellä mainitun suursodan. Hän on katkera veljilleen, koska nämä pääsivät sotaan, ja hän on katkera vanhemmilleen, koska nämä eivät pistäneet häntä alulle muutamaa vuotta aikaisemmin. Juuri nyt Tristan on katkera sotilaslääkäri Fiedlerille, koska tämä on lihava ja typerännäköinen, mutta onnistui kuitenkin sytyttämään öljylampun ennen häntä. Katkeruus syö miestä, mutta useimmissa tilanteissa näyttää melkein siltä, että Tristan Bayer syö katkeruutta.
"Unohda jo se helvetin lamppu ja kerro sen sijaan miten pääsemme tuon lävitse!" Vihaisesti lausutulla "tuolla" Ralf Krause tarkoittaa ovea, joka näyttää ikävän tukevalta ja periksiantamattomalta tässä yleisessä epätoivon tilassa. Ralf on ollut puoli vuotta rintamalla, hän on haavoittunut ja menettänyt näkönsä toisesta vihreästä silmästä, mutta kuitenkin hän näkee tarpeeksi. Hän näkee katkeran Tristanin ja neuvottoman Johannin sekä oven, jota ei niin vain kaadetakaan. Positiivinen mies Ralf ei ole koskaan ollut, hän on aina tiennyt, miten asioista etsitään vain niiden kurjat puolet. Jossain syvällä sisimmässään hän oli varma, että näin käy; että puna-armeija päättää tulla vapauttamaan toverinsa ja lukitsemaan heidät kaikki yhteiseen vankikoppiin. Huonomminkin voisi olla, he kaikki neljä voisivat olla kuolleita, mutta se ei käy vihaisen ja pelokkaan Ralfin mielessä. Hän kiskoo lakin päästään, haroo punertavia hiussuortuviaan hermostuneesti ja näyttää kaikkea muuta kuin rauhalliselta. Sellaiselta hän useimmiten näyttää, paras yrittää tottua.
Tähän kohtaan odottaisitte varmasti neljättä repliikkiä neljänneltä huoneessa olijalta, koska se näyttää olevan tapani esitellä hahmot teille. Sitä neljättä repliikkiä ei kuitenkaan tule, sillä mustatukkainen SS-upseeri ei puhu; hänellä on korkein sotilasarvo, ensimmäisen luokan Rautaristi ja yliluutnantin natsat, mutta silti hän ei puhu. Hans-Jacob Schaumann on arvoitus. Haavoittuminen Neuvostoliiton loputtomilla aroilla teki hänestä hiljaisen, ellei hän ollut sellainen jo ennenkin. Useimmiten Obersturmhfuhrer Schaumann vain istuu toimistossaan ja tuijottaa savuke kädessä ulos talviseen maisemaan. Joskus hän tulee istumaan alaistensa kanssa karusti sisustettuun keittokomeroon, mutta sielläkin hän kaataa itselleen vain lasillisen viiniä ja istuu paikallaan mustat silmät tutkimattomina. Jos häneltä kysyy jotain, hän vastaa, sillä täysin mykkänä ei tässä maailmassa selviä. Hans puhuu vain, jos hänen täytyy tulla kuulluksi, jos hänellä on vastauksia.
Eikä tässä tilanteessa kenelläkään ole vastauksia.
********
Kukaan ei lopulta vastannut kysymykseen, joka poukkoili ilmassa odottavana. Ralf suoristi selkänsä ja käveli ovelle pää luonnottoman pystyssä tilanteeseen nähden, niin kai SS-miehet oli opetettu kohtaamaan vaikeudet. Mies painoi tällä pitkällä matkallaan koppalakin takaisin päähänsä kuin peittääkseen hermostuksensa ja jäi tuijottamaan puista murheenkryyniä kuin se voisi sulaa pois vain hänen katseensa voimasta. Tristan hymähti paljon puhuvasti, mutta tällä kertaa hänen ikuinen kiistakumppaninsa ei edes kääntänyt katsettaan.
"Minä olenkin aina halunnut kuolla nälkään vankilassa, jossa ei ole edes vanginvartijaa." Johann kohotti katseensa öljylampun heikosti loistavasta sydämestä ja vilkaisi käsiään vääntelevää nuorempaa miestä tavalla, jonka oli ehkä tarkoitus olla rauhoittava.
"Emme me kuole tänne, ei tuo ovi sentään terästä ole", hän sanoi ja nousi seisomaan osoittaakseen, ettei hän ainakaan uskonut tuollaisiin typeryyksiin. Hans sytytti toisen savukkeen nurkassaan, mutta ei sanonut mitään. Tupakansytytin piirsi teräviä varjoja siroille kasvoille, jotka edelleen osittain katosivat mustan lakinlipan alle.
"Ehkä se hajoaa kun nojaat siihen", Tristan mutisi tuskin kuuluvasti; hän ei koskaan kyllästynyt piikittelemään Johannia tämän lihavuudesta. Lääkäri oli kuluneen kuukauden aikana tullut melkeinpä immuuniksi noille ivaaville sanoille, ehkä hän oli tottunut niihin jo aiemmin. Tristan pilkkasi myös kaikkia muita, siinä mielessä hän oli tasapuolinen. Kukaan ei varmasti tuntenut olevansa silmätikku. Ralf vilkaisi vierelleen ilmestynyttä valkotakkia neuvottomasti; häntä ei ollut koulutettu tällaisiin tilanteisiin.
"Luuletko että he ovat jo lähteneet?"
"Varmasti", Johann vastasi samalla, kun hänen siniset silmänsä mittailivat puista painajaista tarkkaavaisina. Siinä ei ollut kahvaa sisäpuolella, vaan ainoastaan avaimenreikä, joka sekin näytti ilkkuvan heille.
"Helvetin paskiaiset, olisin lähtenyt tuhat kertaa mieluummin rintamalle kuolemaan kuin tullut tänne vahtimaan niitä saastaisia punikkeja! Minähän sanoin, että politrukit pitää ampua heti! Tämän siitä saa kun on liian helläsydäminen!"
"Pää kiinni SOTAMIES Bayer, sinulla ei ole täällä yhtään sen enempää sananvaltaa kuin aikaisemminkaan!" Ralfin äänessä oli kalsea, käskevä sävy, mutta tässä tilanteessa Tristan ei ollut komenneltavissa. Häntä oli käskytetty jo aivan liian kauan. Kolmella valtavalla askeella vaaleatukkainen nuori mies oli Ralfin luona, mutta mies ei perääntynyt askeltakaan vaikuttavan hahmon kumartuessa hänen puoleensa.
"Jospa sitten hankkisin sitä sananvaltaa, mitä luutnantti Krause siihen sanoo?" Ralf ei vastannut, eikä hänen vihreiden silmiensä katse väistynyt Tristanin kasvoista. Molemmat miehet näyttivät valmiilta repimään toisensa kappaleiksi. Tämän huomasi myös Johann, joka asettui varovaisella askeleella muuriksi taistelutovereiden väliin.
"Ei nyt. Kun pääsemme ulos täältä, saatte tapella niin paljon kuin haluatte, sen minä lupaan. Ensin haluaisin kuitenkin saada tuon oven auki." Tristan ei liikahtanutkaan, mutta Ralf siirsi katseensa pois tämän kasvoista ehkä hieman pettyneen näköisenä. Hän olisi kai tahtonut selvittää välit. Kunnolla. He olivat naljailleet toisilleen ja nauraneet toistensa virheille niin kauan kuin olivat tunteneet ja vain vastuu leiristä oli saanut heidät pysymään omilla puolillaan. Nyt ei kuitenkaan enää ollut vankeja, ei leiriä, ei vastuuta. Ralf olisi mielellään vetänyt käsiaseensa esille ja ampunut nuoremman miehen reikiä täyteen. Sitä onnea hän saisi odottaa vielä hetken.
*******
"Jos me kaikki runnoisimme ovea samaan aikaan, ehkä se aukeaisi?", Tristanin äänessä oli uudenlaista toiveikkuutta, hän ilmeisesti ajatteli keksineensä hyvänkin idean, "kannattaisi sitä ainakin kokeilla." Johann näytti epäilevältä, eikä Ralfinkaan kasvoilta kuvastunut suurin mahdollinen luottamus. Pian hän kuitenkin kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Tällä hetkellä keinot olivat kohtalaisen vähissä.
"Kaipa sitä voisi kokeilla", Johann sanoi hetken epäilevän hiljaisuuden jälkeen. Pari sijoiltaan mennyttä olkapäätä olisi pieni hinta ulospääsystä. Ralf painoi lakkinsa syvemmälle päähänsä ja kääntyi katsomaan Hansia, joka oli siirtynyt kaikessa hiljaisuudessa lähemmäs pientä neuvonpitorinkiä. Tämän kasvoilla oli tutkimaton ilme, kuten aina, muta tällä kertaa se ei häirinnyt Ralfia yhtä paljon kuin ennen. Hans ei kuitenkaan näyttänyt olevan halukas auttamaan heitä, vaan kiipesi puiselle penkille asettuen istumaan pöydälle kuin seuratakseen hupaisaakin näytöstä.
"Sinä et sitten aio auttaa vai?" Tristan puki heidän kaikkien ajatukset sanoiksi, mutta niiden vihainen sävy sai Hansin ainoastaan kallistamaan hieman päätään ja kohottomaan tummia kulmiaan melkeinpä huvittuneesti. Kaikki tuijottivat tätä hetken yhteisen hämmennyksen vallassa, mutta lopulta Ralf sai puhekykynsä takaisin.
"Minä lasken kolmeen, sitten yritetään." Johann nyökkäsi, ja Tristan näytti tyytyväiseltä siihen, että hänen ideansa kerrankin otettiin tosissaan. Ralf suoristi mustan asetakkinsa kuin valmistautuen suureenkin koitokseen ja laski kolmeen tasaisella, varmalla äänellä. Siitä muutama hätäinen askelsarja ja ulvontaa, kun Tristan ainoana iski olkapäänsä oveen. Ilmeisesti muut kaksi olivat huomanneet, kuinka typerä idea oli. Tristan hoippui toista leveää hartiaansa pidellen kauemmas, kasvoillaan tuskainen, raivokas ilme. Ralf kääntyi pois estääkseen hymyä nousemasta kapeille huulilleen, eikä Johannkaan voinut täysin ottaa osaa työtoverinsa tuskaan. Hans oli tapansa mukaan hiljaa, ei hymyillyt, eikä näyttänyt millään tavalla myötäelävän tilanteessa.
"Saatana soikoon, tämä ei jää tähän!" Tristan hyökkäsi ovelle ja näytti täysin unohtaneen äsköisen haaverinsa. Hän takoi ovea nyrkeillään ja jäi lopulta nojaamaan vaaleaa päättään sen puiseen pintaan. Vasta aseen varmistimen kylmä, metallinen kilahdus sai miehen säpsähtämään ja nostamaan katseensa. Hans lähestyi häntä ase kädessään, liikkeet hieman nykivinä kuten aina ja tummissa silmissä utuinen katse. Hän kohotti aseensa saaden Tristanin väistämään salamannopeasti pois oven edestä. Ralf liikahti askeleen kohti esimiestään, joka kuitenkin nosti siron, pitkäsormisen kätensä pysäyttääkseen hänet. Muutamalla laukauksella lukko oli murrettu, ja vielä äsken niin läpipääsemättömältä näyttänyt ovi retkotti avonaisena, melkeinpä piestynä. Hans laski aseensa ja siirsi lakkinsa lippaa hieman suoremmaksi, astellen sitten näkymättömiin savuke edelleen huolettomasti kädessään.
Ralf, Tristan ja Johann tuijottivat hänen peräänsä tietämättä, pitäisikö heidän ylistää miehen älyä vai sadatella omaa pohjatonta typeryyttään.