(no subject)
Hän oli siis viimein onnistunut siinä. Kovan työn ja tuskan takana se oli ollut.
Mutta nyt hän oli valmis.
Jos hän olisi yhä osannut nauraa, jos hänen nauruaan ei olisi juuri varastettu - viime metreillä, kuinka ironista - hän olisi nauranut ja hän olisi nauranut juuri kaiken ironialle. Kuka vielä väitti, ettei maailmankaikkeudella ollut huumorintajua? Mustaakin mustempaa, absurdia huumoria.
Joskus epävarmassa nuoruudessaan, kun hän oli huomannut, ettei sopinut mihinkään kategoriaan, ei kuulunut mihinkään joukkoon, ei osannut keskustella autokoulusta, risteilyistä ja baari-illoista, mutta ei myöskään kommunismista ja feminismistä tai ympäristön tulevaisuudesta tai ylipäätään mistään siltä väliltä, hän oli löytänyt bändin ja ennen kaikkea laulajan, joka tuntui puhuvan hänen kieltään. Hän oli nostanut tuon arvoituksellisen miehen jalustalle ja uhrannut lukiovuotensa tämän palvomiselle. Hän oli kuunnellut hämäriä tekstejä, joista hän ei myöskään ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta tämä ymmärtämättömyys oli erilaista kuin se, joka erotti hänet luokkatovereistaan, näin hän väitti itselleen. Tämä ymmärtämättömyys oli kaunista, sanat olivat kauniita ja niihin kätkeytyi pakostakin jokin piilomerkitys; hänestä tuntui, että hän ymmärsi intention niiden takana ja että hän tunnisti laulajassa toisen eksyneen ja väärinymmärretyn, joka oli onnistunut kääntämään nuo määreet omiksi hyveikseen, pukenut ne ihailtavaan ja petollisesti välkehtivään, huumaavaan asuun.
Hän oli lukenut laulajan haastatteluita ja vakuuttunut entisestään. Hän oli ihaillut tämän jäljittelemätöntä tyyliä - tai tyylittömyyttä - hän oli ihaillut tämän rohkeutta ja kokonaisuutta. Hän oli ihaillut sitä, miten laulaja oli sanonut, että etiketit ovat säilykeruokia, eivät ihmisiä varten. Ihmisiä ei pitäisi lajitella luokkiin.
Hän ei kuulunut mihinkään luokkaan, paitsi 3C:hen, ja hän allekirjoitti kaiken tämän ja piirsi sydänverellä sisimpäänsä.
Kului aikaa, kului aikaa ja kului vielä lisää aikaa.
Hän löysi tiensä sinne, missä puhuttiin baari-illoista ja risteilyistä. Hän löysi tekonaurun ja meikit, hän löysi viettelemisen helppouden, joka ei koskaan lakannut hämmästyttämästä häntä. Hän löysi teeskentelyn jalon taidon ja imitoinnin. Imitoinnissa hän oli loistava; jossain hän sentään oli loistava. Mutta hän ei unohtanut laulajaa, ja hän vihasi itseään salassa hetki hetkeltä enemmän.
Kului aikaa, kului aikaa ja kului vielä lisää aikaa.
Tapahtui paljon. Tapahtui sellaista, mistä ei voi kirjoittaa, sillä tärkeimpiä asioita ei voi kertoa siinä pelossa, että joku saattaisi ymmärtää. Mitä silloin tapahtuisi? Miten kävisi ainutlaatuisuuden?
Joten tapahtui asioita, paljon asioita, ja hän muuttui entisestään. Hän muuttui sisältä tällä kertaa, hän muuttui syvältä, niistä kerroksista, joista hän ei ollut koskaan ollut edes tietoinen. Hän lakkasi pelkäämästä vieraita, hän oppi puhumaan kaikesta; hän tajusi, ettei ollut sääntöjä eikä kukaan tuntenut maailmaa ja sen odottamattomia käänteitä yhtään häntä itseään paremmin, hän tajusi, että jokainen itsevarma kuori oli hämäystä jossain suhteessa, mutta hän ei enää halunnut löytää ihmisten heikkoja kohtia. Silti hän ei halunnut myöskään sulkea niiltä silmiään. Hän kävi jatkuvaa taistoa itsensä kanssa, ettei ylpistyisi. Hänen silmänsä mustuivat ja vuosivat verta kaiken hänen näkemänsä tähden. Hänen sydämensä alkoi kovettua, kuten aikuisille käy, mutta se oli toisenlaista kuin hän olisi odottanut. Hänen sydämensä ei kuollut, se oli elävämpi kuin koskaan ennen, mutta hän alkoi kadottaa tuntumaansa siihen. Hänen sydäntään särki ja koski, hänen sydämensä oli pakahtua ja hän saattoi itkeä päiväkausia, mutta syitä hän ei osannut enää kertoa. Oli tapahtunut niin paljon ja tapahtui koko ajan. Hän näki itsensä muuttuvan, hän katsoi ensin ihaillen ja sitten kauhulla sitä henkilöä, joksi oli muovautumassa. Hän katsoi itseään peilistä ja hänestä tuntui, että hän kaunistui päivä päivältä, mutta se oli kovaa kauneutta ja jotain periksi antamatonta oli hänen silmiensä pohjalla ja hän pelkäsi, että hänestä tulisi pian Dorian Grayn muotokuvan kaltainen. Silti hän ei ollut paha eikä satuttanut ketään tarkoituksellisesti.
Kuitenkin hän oli ankara itselleen ja tuli koko ajan vieraammaksi itselleen. Hän katsoi itseään pukeutuneena vaatteisiin, joita ei ennen olisi uskaltanut käyttää, hän katsoi itseään värjäämässä hiuksiaan sovinnaisen vaaleasta punaisiksi, hän katsoi itseään tutustumassa ihmisiin, joita ennen olisi pelännyt, hän katsoi itseään peilistä ja kohtasi katseen, jonka oli kerran nähnyt sen laulajan silmissä.
Hän muisti haastattelun, jonka oli kirjoittanut sydänverellä sisimpäänsä. Hän katsoi sisäänsä, ja se oli kadonnut.
Hänestä oli tullut se, mitä hän oli silloin halunnut. Hän oli leikkinyt tulella ja polttanut itsensä, mutta palaminen ei ollut sattunut. Hän ei ollut edes huomannut, milloin se oli tapahtunut.
Hetken hän oli tyytyväinen, hetken hän hymyili kuvalleen peilissä, kunnes hänestä tuntui, että hänen katseessaan kiilsi hulluutta ja hän sulki uupuneena silmänsä. Hän istuutui sängyn laidalle ja kutistui aivan pieneksi, hän vajosi kasaan, joka oli pienempi, kuin hän oli ollut silloin vuosia sitten, joka oli pienempi kuin hänen nauravat kuvansa kirjahyllyn laidalla ja hän huomasi, että ei ollutkaan leikkinyt maailmalla, vaan maailma oli leikkinyt hänellä. Hän oli saanut, mitä oli halunnut, mutta hän oli ehkä halunnut vääriä asioita. Hän laittoi levyn soimaan ja tuttu ääni rauhoitti hetken. Hän ymmärsi sanat, mutta ei ymmärtänyt enää intentiota niiden takana.
Hän nousi ylös ja musertui kasaksi hiekkaa parkettilattialle. Joku tulisi väistämättä, ennen pitkää, eikä huomaisi, ja niin hän naarmuttaisi vuokra-asuntonsa parketin, mutta kuka sen joutuisi korvaamaan?
Mutta nyt hän oli valmis.
Jos hän olisi yhä osannut nauraa, jos hänen nauruaan ei olisi juuri varastettu - viime metreillä, kuinka ironista - hän olisi nauranut ja hän olisi nauranut juuri kaiken ironialle. Kuka vielä väitti, ettei maailmankaikkeudella ollut huumorintajua? Mustaakin mustempaa, absurdia huumoria.
Joskus epävarmassa nuoruudessaan, kun hän oli huomannut, ettei sopinut mihinkään kategoriaan, ei kuulunut mihinkään joukkoon, ei osannut keskustella autokoulusta, risteilyistä ja baari-illoista, mutta ei myöskään kommunismista ja feminismistä tai ympäristön tulevaisuudesta tai ylipäätään mistään siltä väliltä, hän oli löytänyt bändin ja ennen kaikkea laulajan, joka tuntui puhuvan hänen kieltään. Hän oli nostanut tuon arvoituksellisen miehen jalustalle ja uhrannut lukiovuotensa tämän palvomiselle. Hän oli kuunnellut hämäriä tekstejä, joista hän ei myöskään ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta tämä ymmärtämättömyys oli erilaista kuin se, joka erotti hänet luokkatovereistaan, näin hän väitti itselleen. Tämä ymmärtämättömyys oli kaunista, sanat olivat kauniita ja niihin kätkeytyi pakostakin jokin piilomerkitys; hänestä tuntui, että hän ymmärsi intention niiden takana ja että hän tunnisti laulajassa toisen eksyneen ja väärinymmärretyn, joka oli onnistunut kääntämään nuo määreet omiksi hyveikseen, pukenut ne ihailtavaan ja petollisesti välkehtivään, huumaavaan asuun.
Hän oli lukenut laulajan haastatteluita ja vakuuttunut entisestään. Hän oli ihaillut tämän jäljittelemätöntä tyyliä - tai tyylittömyyttä - hän oli ihaillut tämän rohkeutta ja kokonaisuutta. Hän oli ihaillut sitä, miten laulaja oli sanonut, että etiketit ovat säilykeruokia, eivät ihmisiä varten. Ihmisiä ei pitäisi lajitella luokkiin.
Hän ei kuulunut mihinkään luokkaan, paitsi 3C:hen, ja hän allekirjoitti kaiken tämän ja piirsi sydänverellä sisimpäänsä.
Kului aikaa, kului aikaa ja kului vielä lisää aikaa.
Hän löysi tiensä sinne, missä puhuttiin baari-illoista ja risteilyistä. Hän löysi tekonaurun ja meikit, hän löysi viettelemisen helppouden, joka ei koskaan lakannut hämmästyttämästä häntä. Hän löysi teeskentelyn jalon taidon ja imitoinnin. Imitoinnissa hän oli loistava; jossain hän sentään oli loistava. Mutta hän ei unohtanut laulajaa, ja hän vihasi itseään salassa hetki hetkeltä enemmän.
Kului aikaa, kului aikaa ja kului vielä lisää aikaa.
Tapahtui paljon. Tapahtui sellaista, mistä ei voi kirjoittaa, sillä tärkeimpiä asioita ei voi kertoa siinä pelossa, että joku saattaisi ymmärtää. Mitä silloin tapahtuisi? Miten kävisi ainutlaatuisuuden?
Joten tapahtui asioita, paljon asioita, ja hän muuttui entisestään. Hän muuttui sisältä tällä kertaa, hän muuttui syvältä, niistä kerroksista, joista hän ei ollut koskaan ollut edes tietoinen. Hän lakkasi pelkäämästä vieraita, hän oppi puhumaan kaikesta; hän tajusi, ettei ollut sääntöjä eikä kukaan tuntenut maailmaa ja sen odottamattomia käänteitä yhtään häntä itseään paremmin, hän tajusi, että jokainen itsevarma kuori oli hämäystä jossain suhteessa, mutta hän ei enää halunnut löytää ihmisten heikkoja kohtia. Silti hän ei halunnut myöskään sulkea niiltä silmiään. Hän kävi jatkuvaa taistoa itsensä kanssa, ettei ylpistyisi. Hänen silmänsä mustuivat ja vuosivat verta kaiken hänen näkemänsä tähden. Hänen sydämensä alkoi kovettua, kuten aikuisille käy, mutta se oli toisenlaista kuin hän olisi odottanut. Hänen sydämensä ei kuollut, se oli elävämpi kuin koskaan ennen, mutta hän alkoi kadottaa tuntumaansa siihen. Hänen sydäntään särki ja koski, hänen sydämensä oli pakahtua ja hän saattoi itkeä päiväkausia, mutta syitä hän ei osannut enää kertoa. Oli tapahtunut niin paljon ja tapahtui koko ajan. Hän näki itsensä muuttuvan, hän katsoi ensin ihaillen ja sitten kauhulla sitä henkilöä, joksi oli muovautumassa. Hän katsoi itseään peilistä ja hänestä tuntui, että hän kaunistui päivä päivältä, mutta se oli kovaa kauneutta ja jotain periksi antamatonta oli hänen silmiensä pohjalla ja hän pelkäsi, että hänestä tulisi pian Dorian Grayn muotokuvan kaltainen. Silti hän ei ollut paha eikä satuttanut ketään tarkoituksellisesti.
Kuitenkin hän oli ankara itselleen ja tuli koko ajan vieraammaksi itselleen. Hän katsoi itseään pukeutuneena vaatteisiin, joita ei ennen olisi uskaltanut käyttää, hän katsoi itseään värjäämässä hiuksiaan sovinnaisen vaaleasta punaisiksi, hän katsoi itseään tutustumassa ihmisiin, joita ennen olisi pelännyt, hän katsoi itseään peilistä ja kohtasi katseen, jonka oli kerran nähnyt sen laulajan silmissä.
Hän muisti haastattelun, jonka oli kirjoittanut sydänverellä sisimpäänsä. Hän katsoi sisäänsä, ja se oli kadonnut.
Hänestä oli tullut se, mitä hän oli silloin halunnut. Hän oli leikkinyt tulella ja polttanut itsensä, mutta palaminen ei ollut sattunut. Hän ei ollut edes huomannut, milloin se oli tapahtunut.
Hetken hän oli tyytyväinen, hetken hän hymyili kuvalleen peilissä, kunnes hänestä tuntui, että hänen katseessaan kiilsi hulluutta ja hän sulki uupuneena silmänsä. Hän istuutui sängyn laidalle ja kutistui aivan pieneksi, hän vajosi kasaan, joka oli pienempi, kuin hän oli ollut silloin vuosia sitten, joka oli pienempi kuin hänen nauravat kuvansa kirjahyllyn laidalla ja hän huomasi, että ei ollutkaan leikkinyt maailmalla, vaan maailma oli leikkinyt hänellä. Hän oli saanut, mitä oli halunnut, mutta hän oli ehkä halunnut vääriä asioita. Hän laittoi levyn soimaan ja tuttu ääni rauhoitti hetken. Hän ymmärsi sanat, mutta ei ymmärtänyt enää intentiota niiden takana.
Hän nousi ylös ja musertui kasaksi hiekkaa parkettilattialle. Joku tulisi väistämättä, ennen pitkää, eikä huomaisi, ja niin hän naarmuttaisi vuokra-asuntonsa parketin, mutta kuka sen joutuisi korvaamaan?