Sep 15, 2004 20:25
Nukuin kaks tuntii ja öö. Tvstä tulee Elämä lut-lapselle ja olen vähän masennuksissa sen takia. Toivoin vähän että olisin saanut tehtyä jotain minun ja sen yhden välirikolle ennen sitä, koska kun isot suunnitelmat kusee, niin sitä sitten alkaa hyväksyä koko jutun, mitä mä en halua. Todellakaan. Hyväksyä siis. Ja sitten kaikki muukin alkaa vähitellen muuttua merkityksettömäksi eikä kukaan enää jaksa tehdä millekään mitään. Mutta en ole saanut puhuttua mistään koska öö, ehkä se ei pelkästään minusta riipu. Luulisin että ei riipu.
Huomenna on tavastian ruokailuvierailu. Haluaisin että tulisi jo syksy ihan kunnolla ja pimeys ja kaikki, saisi rauhassa itkee pimeessä tai jotain muuta yhtä helmeä ja ratkiriemukasta.
Maatuvat lehdet ja kynttilät ja jäinen sade. Kuvastaa minun yleismielialaa.
Tuntuu oudolta kun olo on päällisin puolin ihan hyvä, siis lukuunottamatta sitä että jokainen pikkuasia vituttaa esim kokeet ja muut joihin lukeminen on tasan yhtä kiinnostavaa kuin aivokuolleen rotan ruokkiminen ( mistä tuo tuli? ) ja sillai. Mutta en voi olla tyytyväinen pohjaa myöten. Koko ajan on niin kauhean pohjattoman väsyneen surullinen olo, siis samalla tapaa surullinen kun vesi joka valuu ikkunalasia pitkin. En osaa selittää sitä sen pahemmin. Ja tuntuu ettei siihen auta mikään. Eikä kyllä autakaan.
Enkä minä voi yksin tehdä asialle mitään, tai siltä ainakin näyttää.
Elämä lapselle, elämä minulle. Jos on seitsemän kuukautta saanut olla sillätavalla tyytyväinen ettei millään muulla väliä ja tehdään lisää suunnitelmia, ja sitten yhtäkkiä huomaakin seisovansa jääkylmässä vesisateessa yksin, ja kaikki suunnitelmat haihtuu pois, niin ei kai siitä voi tulla muunlaista oloa kuin surullisuus joka valuu kuin vesi ikkunalasia pitkin, eikä koskaan lopu?
Lupasin Suville tehdä Kesäneiti ja Syyspoika - tarinan. Ei kun nyt keksin. Kesäneiti ja Syystuisku. Mut joo.
Jotkut asiat helpottaa oloa ja toiset ei sitten yhtään. Ilmotan sitten kun elämä on minulle enemmän kuin yksi ja sama.
Ruokkimalla vihaa yhtä kohtaan voisin unohtaa ikävän toista kohtaan. Seuraavalla kerralla.. Kaikki vaan.
Ihmiset ovat kusipäitä. Minä itsekin. Vain rumaa kohtelua ja syyllistämistä. Kaikin puolin.
Miksi tuntuu että koko minun elämä on muuttumassa oikeasti saippuaoopperaksi? Haha. On se niin suloista kun kersa havahtuu siihen että kaikki on oikeasti viihdettä.
Pelkkää sirkusta, koska todellisuus on kusetusta.
Tai ehkä teen itse kaikesta kauhean suuren numeron. En tiiä miten päin olla.