Miitin jälkeen... on orpo fiilis.
Viime tostaina se sitten koitti vihdoin, hetki jota olin odottanut suunnilleen koko kesän - ainakin hautajaisista eteenpäin.
Heräsin aamulla kello kahdeksan herätyskellon ulinaan ja nousin yllättävän innottomasti ylös. Tosin sillä saattoi olla jotain tekemistä kattoikkunoihin ropisevan sateen kanssa.
Jo pelkkä ajatus siitä, että pitäisi mennä suihkuun oli sietämättömän raskas. Lisäksi kaikki tavarat oli pakkaamatta ja ystäväni tulisi parin tunnin päästä noutamaan minua ja reissu saattaisi alkaa oikeasti.
Menin pitkin hampain suihkuun ja sen jälkeen yritin syödä aamiaista. Yritykseksi se jäikin, olin liian hermostunut syödäkseni mitään. Pakkaamisen kanssa tuli tottakai ongelmia, punamustaraitaisen paitani vetoketju ei suostunut yhteistyöhön, enkä löytänyt mistään kameraa.
Siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että koira pitäisi vielä ruokkia ja ulkoiluttaa, alkoi päässä jyskyttää uhkaavasti ja huonosti alkanut aamu sen kuin paheni. Typerät, turhat itkukohtaukset iskevät aina väärällä hetkellä.
Kun matkaan sitten lopulta päästiin - puoli tuntia aikataulusta jäljessä - alkoi aurinkokin kurkistella pilvien takaa, ainakin kuvainnollisesti. Siinä vaiheessa kun määränpäästä tuli puhelu, oli ilo ylimmillään, kun jouduin myöntämään, ettei meillä ollut karttaa mukana. Aivan niin kuin helmikuussa Helsingissäkin.
Onnistuimme kuitenkin löytämään ajoissa perille parin puhelun ja yhden upean U-käännöksen avulla. Tietysti 98% kunniasta kuuluu navigaattorille.
Tulimme juuri ajoissa perille hyvästelläksemme yhden meistä, jonka matka jatkui junalla Tuskaan. Takapenkki oli kuitenkin sen verran täynnä, että jouduin jäämään majapaikkaamme, kun ystäväni ja emäntämme lähtivät heittämään reissaajan asemalle.
Sain nähdä vessat, makuuhuoneet ja olohuoneen taakseohjattavat sohvat, sekä yhden meistä, jonka unet ilmapatjalla olivat hieman venähtäneet.
Sitten otimme ilon irti trampoliinista odotellessamme parin puuttuvan paluuta.
Outoa, miten luontevaa on olla ihmisten seurassa, jotka on vain kerran aiemmin tavannut, tai ei ole koskaan kasvokkain nähnyt.
Kun puuttuvat anifinnslaiset sitten palasivat, siirryimme keittiöön pitämään piiriä, jossa piirrettiin ja täytettiin kaverikirjoja ja kysymysvihkoja.
Pöydän ääressä kohtasimme lammas-andaliitin, ranskalaisen andaliitin, anda-tapin, Harri vaarin, aivot, lonkerohirviön, Suomen johtavan Godzillafanin sekän Coken ja monia muita jännittäviä tapauksia.
Ruoka-aikana riemu repesi, jutut menivät niin hulvattomiksi, että saivat aikaan merkillistä blublutusta ja vesimelonin paon aivan väärään paikkaan. Kaikilla oli hauskaa ja ruoka oli ensiluokkaista - kotiruokaa nimittäin.
Ruokailun jälkeen otettiin sulattelutuokio - tosin sellaisessa paikassa, että siitä oli vaaka-asento kaukana. Revittiin pala ruutupaperia osiin ja alettiin komeromurhaajaa, joka oli silloin vielä minulle ja ystävälleni aivan uusi tuttavuus. Nopeasti se kuitenkin nousi yhtä hauskaksi kuin ikuinen klassikko: Piilosleikki.
Parhaimmillaan meitä oli normaalikokoisessa liinavaatekomerossa 8 henkeä, silloin kun poliisi pitkästyi joutuessaan ulkopuolelle.
Kuolin ennätysmäisen monta kertaa, mutta poliisiksi tai murhaajaksi en päässyt.
Komeron käydessä liian kuumaksi ja tukalaksi päätimme siirtyä ulkopuolelle kokeilemaan monenko painon trampoliini kestäisi. Parhaimmillaan meitä oli siellä seitsemän(?). Yksi meistä käytteli taitavasti kameraa ja sai mitä hauskimpia ja epäilyttävimpiä kuvia mitä erikoisimmista tilanteista.
Jalat ristissä istumisesta tuli trampalla nopeasti samassa asennossa hyppimistä, kun ympärillä pomppi välillä viisikin ihmistä. Laukkakisa alkoi, mutta muuttui nopeasti nahisteluksi ja kamppailuksi, jolloin suurin osa joukkomme jäsenistä päätti luovuttaa ja palata sisälle.
Sisällä olimme aikeissa aloittaa elokuvan katselua, mutta jumituimme seuraamaan arveluttavaa animea, jossa pääosassa oli erittäin epämääräinen hamsteri. Elokuva Godzillasta eteni hauskojen kommenttien ja keskustelunpätkien siivittämänä kunnes suurin osa porukasta siirtyi saunomaan, jolloin minä ja ystäväni jäimme huoneeseen keskustelemaan syntyjä syviä ja matalampiakin. Löysin henkilön joka seurasi Narutoa yhtä paljon kuin minä ja se sai minut hymyilemään.
Pian siirryimme iltapalalle - kello alkoi lähennellä keskiyötä. Söimme viinirypäleitä, narinajuustoa ja lipitimme Freeway Cola -lightia runsain mitoin.
Toivottavasti saan kokea hauskuutta uudelleen samassa seurassa ensi kesänä tai jo aiemmin, enkä vasta vuonna nakki ja kikkeli (yhtä meistä lainaten).
Orpo olo on yhä vielä näin jälkeenpäin, vaikka jätimmekin hyvästit iloiselle seurueellemme jo kaksi päivää sitten perjantaina.
Heräsin aamulla kello kahdeksan herätyskellon ulinaan ja nousin yllättävän innottomasti ylös. Tosin sillä saattoi olla jotain tekemistä kattoikkunoihin ropisevan sateen kanssa.
Jo pelkkä ajatus siitä, että pitäisi mennä suihkuun oli sietämättömän raskas. Lisäksi kaikki tavarat oli pakkaamatta ja ystäväni tulisi parin tunnin päästä noutamaan minua ja reissu saattaisi alkaa oikeasti.
Menin pitkin hampain suihkuun ja sen jälkeen yritin syödä aamiaista. Yritykseksi se jäikin, olin liian hermostunut syödäkseni mitään. Pakkaamisen kanssa tuli tottakai ongelmia, punamustaraitaisen paitani vetoketju ei suostunut yhteistyöhön, enkä löytänyt mistään kameraa.
Siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että koira pitäisi vielä ruokkia ja ulkoiluttaa, alkoi päässä jyskyttää uhkaavasti ja huonosti alkanut aamu sen kuin paheni. Typerät, turhat itkukohtaukset iskevät aina väärällä hetkellä.
Kun matkaan sitten lopulta päästiin - puoli tuntia aikataulusta jäljessä - alkoi aurinkokin kurkistella pilvien takaa, ainakin kuvainnollisesti. Siinä vaiheessa kun määränpäästä tuli puhelu, oli ilo ylimmillään, kun jouduin myöntämään, ettei meillä ollut karttaa mukana. Aivan niin kuin helmikuussa Helsingissäkin.
Onnistuimme kuitenkin löytämään ajoissa perille parin puhelun ja yhden upean U-käännöksen avulla. Tietysti 98% kunniasta kuuluu navigaattorille.
Tulimme juuri ajoissa perille hyvästelläksemme yhden meistä, jonka matka jatkui junalla Tuskaan. Takapenkki oli kuitenkin sen verran täynnä, että jouduin jäämään majapaikkaamme, kun ystäväni ja emäntämme lähtivät heittämään reissaajan asemalle.
Sain nähdä vessat, makuuhuoneet ja olohuoneen taakseohjattavat sohvat, sekä yhden meistä, jonka unet ilmapatjalla olivat hieman venähtäneet.
Sitten otimme ilon irti trampoliinista odotellessamme parin puuttuvan paluuta.
Outoa, miten luontevaa on olla ihmisten seurassa, jotka on vain kerran aiemmin tavannut, tai ei ole koskaan kasvokkain nähnyt.
Kun puuttuvat anifinnslaiset sitten palasivat, siirryimme keittiöön pitämään piiriä, jossa piirrettiin ja täytettiin kaverikirjoja ja kysymysvihkoja.
Pöydän ääressä kohtasimme lammas-andaliitin, ranskalaisen andaliitin, anda-tapin, Harri vaarin, aivot, lonkerohirviön, Suomen johtavan Godzillafanin sekän Coken ja monia muita jännittäviä tapauksia.
Ruoka-aikana riemu repesi, jutut menivät niin hulvattomiksi, että saivat aikaan merkillistä blublutusta ja vesimelonin paon aivan väärään paikkaan. Kaikilla oli hauskaa ja ruoka oli ensiluokkaista - kotiruokaa nimittäin.
Ruokailun jälkeen otettiin sulattelutuokio - tosin sellaisessa paikassa, että siitä oli vaaka-asento kaukana. Revittiin pala ruutupaperia osiin ja alettiin komeromurhaajaa, joka oli silloin vielä minulle ja ystävälleni aivan uusi tuttavuus. Nopeasti se kuitenkin nousi yhtä hauskaksi kuin ikuinen klassikko: Piilosleikki.
Parhaimmillaan meitä oli normaalikokoisessa liinavaatekomerossa 8 henkeä, silloin kun poliisi pitkästyi joutuessaan ulkopuolelle.
Kuolin ennätysmäisen monta kertaa, mutta poliisiksi tai murhaajaksi en päässyt.
Komeron käydessä liian kuumaksi ja tukalaksi päätimme siirtyä ulkopuolelle kokeilemaan monenko painon trampoliini kestäisi. Parhaimmillaan meitä oli siellä seitsemän(?). Yksi meistä käytteli taitavasti kameraa ja sai mitä hauskimpia ja epäilyttävimpiä kuvia mitä erikoisimmista tilanteista.
Jalat ristissä istumisesta tuli trampalla nopeasti samassa asennossa hyppimistä, kun ympärillä pomppi välillä viisikin ihmistä. Laukkakisa alkoi, mutta muuttui nopeasti nahisteluksi ja kamppailuksi, jolloin suurin osa joukkomme jäsenistä päätti luovuttaa ja palata sisälle.
Sisällä olimme aikeissa aloittaa elokuvan katselua, mutta jumituimme seuraamaan arveluttavaa animea, jossa pääosassa oli erittäin epämääräinen hamsteri. Elokuva Godzillasta eteni hauskojen kommenttien ja keskustelunpätkien siivittämänä kunnes suurin osa porukasta siirtyi saunomaan, jolloin minä ja ystäväni jäimme huoneeseen keskustelemaan syntyjä syviä ja matalampiakin. Löysin henkilön joka seurasi Narutoa yhtä paljon kuin minä ja se sai minut hymyilemään.
Pian siirryimme iltapalalle - kello alkoi lähennellä keskiyötä. Söimme viinirypäleitä, narinajuustoa ja lipitimme Freeway Cola -lightia runsain mitoin.
Toivottavasti saan kokea hauskuutta uudelleen samassa seurassa ensi kesänä tai jo aiemmin, enkä vasta vuonna nakki ja kikkeli (yhtä meistä lainaten).
Orpo olo on yhä vielä näin jälkeenpäin, vaikka jätimmekin hyvästit iloiselle seurueellemme jo kaksi päivää sitten perjantaina.